Anteeksi noi kirjoitusvirheet. Alkoi itkettää niin tosta tuli tollainen.
Sen vielä haluaisin sanoa, että en ole puhunut isän kanssa kolmeen vuoteen, eli sen jälkeen kun oma poika syntyi. Isä kieltää kokonaan, että mitään koskaan olisi tapahtunut, vaikka meillä äidin kuoleman jälkeen oli kaikki ne vanhat paperit jäljellä. Yksi niistä papereista esimerkiksi oli sellainen, että poliisit oli hakeneet isän pois ja äidiltä oli tikattu silmäkulma. Meillä oli myös äidin päiväkirjat vuosikymmenien ajalta, ihan äidin lapsuudesta alkaen ja kuolemaan saakka. Me ei tosta poliisien käynnistä tiedetty mitään, koska oltiin silloin kesäleirillä. Äidin sisko oli soittanut poliisit tullessaan tilanteeseen yllättäen. Oli tullut lainaamaan Mehumaijaa äidiltä ja meni kellarin, jossa isä hakkasi maassa makaavaa äitiä ja äidillä oli kasvot veressä silmäkulman auettua.
Isä sanoi mulle ennen poikani ristiäisiä, 6kk äidin kuoleman jälkeen, että äiti on valehdellut jos sellaisia on väittänyt. Hän oli aina hyvä aviomies ja isä, teki kovasti töitä, jotta äiti sai olla kotona lasten kanssa. Loukkaantui, suuttui, vältteli ja vähätteli. Ainahan avioliitoissa on säröjä, isä sanoi.
En voi puhua isän kanssa enää tästä tai mistään. En voi hymyillä ja olla kiitollinn siitä, että hän oli meille ns. hyvä isä. En voi tuntea ilo siitä rakkaudesta. Se ihminen ei ole minulle todellinen, tuttu ti turvallinen. Kaikki, ihan kaikki häneen liittyvä on likaista ja pilaantunutta, valetta.
Minun äitini lähti 13 vuotta liian myöhään. Jos hän olisi lähtenyt aiemmin, me olisimme voineet olla isän lapsia ilman tätä karmeaa taakkaa ja petosta. Me olisimme kasvaneet ilman piiloteltua ahdistusta, joka jälkikäteen ajateltuna oli meille läsnä enemmän kuin mikän muu. Ainoa aito ja todellinen tunne lapsuudestani on ahdistus. Ainoa, mitä ei myöhemmin todettu valeeksi.
Minun isäni, se ns. hyvä isä oli paha isä, koska hän ei turvannut perhettä ja se rikkoi perheemme jokaisen jäsenen pahemmin kuin joku satunnainen riita.
