Heipsistä vain Kuulumisia...
Olemme käyneet keskusteluja netitse sekä kasvotustenkin. Hän on nyt normaalin oloinen, tai siis sellainen kehen alunperin tutustuin. Tällä väliin putoavalla ajalla, kun serotoniini on puuttunut, hän on ollut suoraan sanottuna kamala. Hän itsekin tiedostaa asian nyt, kun serotoniinivajetta ei enää ole. Toisaalta en tiennyt itsekään, kuinka loppu oikeasti olin, kun lähdin pois talosta. Olin aivan loppu, shokissa ja pää ei toiminut lainkaan. Jos miehellä on ollut samanlaista, en yhtään ihmettele, vaikka tuollaista ylilyövää käytöstä ilmenisikin, eikä sitä itse tiedosta ennen kuin asiat ovat jo paremmin. Erona meissä on se, että minun aivoni tuottavat välittäjäaineita normaalisti, eikä minulla muutenkaan ole mitään sen suurempia ongelmia. Oloni tasaantui viikossa, ja eilen minulla olikin jo suhteellisen tavallinen, iloinen, päivä.
Olen päättänyt vielä yrittää. Perustelen päätöstä itselleni sillä, että voin vielä voittaa kaiken, mutta yrittämällä en menetä muuta kuin pari kuukautta elämästäni. Jos mies on hullu, se selvinnee hyvin pian, kunhan saan häntä ärsytettyä riitaan. Tulen tekemään sen testiksi tahallani, jos sinne asti pääsemme. Asun edelleen ystäväni luona määrittelemättömän ajan. Kunnes me molemmat koemme, että on yhteenmuuton aika. Seuraavat treffit meillä on sovittuna maanantaille. Menemme ehkä syömään tai teemme muuta mukavaa
Olen yrittänyt selvittää serotoniinin puutoksesta johtuvia käytöshäiriöitä, ja olenkin löytänyt pari artikkelia, jotka tukevat mieheni selitystä. Aika mielenkiintoista, miten yhden pikkuriikkisen aineen puuttumisella voi olla käytökseen ja persoonallisuuteenkin niin suuri vaikutus! Muutoin masennuksen ja sen tuomat lieveilmiöt ymmärrän. Olenhan itsekin aikoinaan sairastanut masennuksen. Ja siitä selvinnyt voittajana Aggressiivista käytökseni ei koskaan ollut, mutta sehän ei naisten juttu niinkään ole, eikä välittäjäaineissani ollut mitään vikaa.
Vaan kykenenkö itse unohtamaan kaiken, mitä mies on tehnyt ja sanonut? Minulla on ollut pitkään aivan toisarvoinen ja jopa turha, tarpeetonkin olo. Koin, että mieheni ei välitä minusta yhtään. Näistä tuntemuksista minun pitäisi päästä eroon ja oppia luottamaan jälleen. Miten sellainen voi onnistua?
Luottamusta ei saada kerjäämällä tai millään "tempuilla" takaisin, se pitää ansaita! Sen varmasti fiksuna ihmisenä tiesitkin. Luottamuksen palauttaminen tai palautuminen vaatii paljon aikaa ja vielä enemmän työtä; monia, monia konkreettisia tekoja ja osoituksia siitä, että toiminta muuttuu, että on luottamuksen arvoinen. Haluaako mies todella itse vilpittömästi ja aidosti muuttua?Heipsistä vain Kuulumisia...
Vaan kykenenkö itse unohtamaan kaiken, mitä mies on tehnyt ja sanonut? Minulla on ollut pitkään aivan toisarvoinen ja jopa turha, tarpeetonkin olo. Koin, että mieheni ei välitä minusta yhtään. Näistä tuntemuksista minun pitäisi päästä eroon ja oppia luottamaan jälleen. Miten sellainen voi onnistua?
Miten niin pieni aine. Eihän ihmisen päänsisältö juuri muuta olekaan kuin soluja ja niitä "pikkiriikkisiä aineita" . Koko persoonallisuus rakentuu näiden varaan. Vankilat ovat täynnä näitä serotoniinivajavaisia "käytöshäiriöisiä". Tosin aikuisella sitä kutsutaan asosiaaliseksi persoonallisuudeksi.Olen yrittänyt selvittää serotoniinin puutoksesta johtuvia käytöshäiriöitä, ja olenkin löytänyt pari artikkelia, jotka tukevat mieheni selitystä. Aika mielenkiintoista, miten yhden pikkuriikkisen aineen puuttumisella voi olla käytökseen ja persoonallisuuteenkin niin suuri vaikutus!
Juu, mies on käynyt ja käy kerran viikossa keskustelemassa psykologin tai psykiatrin kanssaKäykö mies jossain nyt keskustelemassa, vai onko vaan hakenut lääkkeet? Koska keskusteluapu kyllä olisi tarpeen myös.
Näinhän se on. Juurikin näin. Ehkä meidän olisi syytä käydä jonkun ulkopuolisen ja ennen kaikkea objektiivisen ihmisen luona juttelemassa. Sitä eniten "pelkään", että miehellä ei riitä motivaatio kolhujen paikkaamiseksi. Sitä olen suoraan kysynytkin. En ole vielä saanut uskottavaa vastausta. Emme ole niin pitkällä keskusteluissa. Joka ikinen pikkuseikka, jonka olemme tänä aikana käyneet läpi, on jollain tapaa vääristynyt. En osaa sanoa, mikä osa on ollut miestä itseään ja mikä vain hänen kiukutteluaan. Ammattiapu olisi tarpeen. Mistähän sitä saisi? Ei varmaan kovin nopeasti mistään..huoh..Luottamusta ei saada kerjäämällä tai millään "tempuilla" takaisin, se pitää ansaita! Sen varmasti fiksuna ihmisenä tiesitkin. Luottamuksen palauttaminen tai palautuminen vaatii paljon aikaa ja vielä enemmän työtä; monia, monia konkreettisia tekoja ja osoituksia siitä, että toiminta muuttuu, että on luottamuksen arvoinen. Haluaako mies todella itse vilpittömästi ja aidosti muuttua?
Kannattaisiko kuitenkin mennä yhdessä hakemaan apua parisuhdeneuvojalta tms, tuossa tilanteessa ammattilaisen apu olisi varmasti enemmän kuin paikallaan...??
Käsittääkseni ainakin seurakunnillla on joku parisuhde-/perhetyöntekijä tai vastaava olemassa, sitä en kylläkään tiedä, kuinka nopeasti heidän asiakkaakseen pääsee. Onnistuisiko pariterapia siellä, missä mies jo nyt käy keskustelemassa?Ammattiapu olisi tarpeen. Mistähän sitä saisi? Ei varmaan kovin nopeasti mistään..huoh..
Mikä sen edellisen suhten sitten katkaisi ja ne sitä edelliset, jos mies oli terve kuitenkin aikaisemmin? Ja mies syyttii niistä vaikeuksista aina eksiään. Etkö jossakin vaiheessa epäillyt, että oli kohdellut samoin entisiäänkin? Miten voit uskoa siihen, että masennus on tullut vasta lapsen syntymän jälkeen? Kuulostaa siltä, että mies sillä yrittää selittää riitaiseksi mennyttä eroaan.No tuota...geenivirhettä ei voi olla, koska aikaisemmin aivot ovat toimineet moitteetta. Masennuksen myötä ja jatkuessa serotoniinin eritys lakkautui. Ilmeisesti se on mahdollista ja näin monille juurikin käy.
Siis välittäjäaineilla ei välttämättä ole tekemistä masennuksen kanssa. Joku siinä sanoi, kenen viestiin viittasin, että puutos liittyisi aina. Eli siitä se "ristiriita".yksityiselle pääsee omakustanteisesti hyvinkin nopeasti. Miks ensin sanot että masennus on johtanut serotiinivajeeseen ja toisessa vastauksessasi ettei sillä vajauksella ole mitään tekemistä masennuksen kanssa? Mulle henk. koht riittäis tuollaiset tapahtumat tuoss vaiheessa suhdetta. Kovasti korostat että et alistu jne jne ja alkuteksteissäs että jos yhtään käy väkivaltaiseks, niin lähdet heti lopullisesti, mut se mieshän on jo pölyyttänyt sua siinä episodissa kun halusit mennä makuuhuoneeseen tms. Ei pahalla, mutta miten käy sit kun teille tulee yhteisii lapsia, kun sulla voi olla hormoneista johtuen vaikeampaa, entä jos sulle tulee synnytyksen jälkeinen masennus tms, sehän on yleistä jos on muutenki sairastanut masennuksen-riski siis kasvaa.Itselläni ei ole ollut masennusta, mutta silti synnytysten jälkeen olen ollut alakuloinen, tai mielialat ovat vaihdelleet kovastikin kun maidontuotanto jne on käynnistynyt ja kaikki hormonit sekaisin. Niin miten miehes silloin tukee sua??? monesti tuollaiset ihmiset eivät osaa tuntea empatiaa. Kyllä mäkin lottaisin et jotain narsismia voi olla mukana, sitäkin kun on niin eri asteista. Jos pelkkää kemiallista, niin miksi luulet että ei kertonu sulle aiemmin ja miks on haukkunut kaikki eksänsä sulle? Miksi vika on aina muissa, ei hänessä, teidänkin riidoissanne?
Kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon, eli seurakunnan voi varmaan unohtaa. Pitää kysyä kunnalta, josko tänä vuonna pääsisiKäsittääkseni ainakin seurakunnillla on joku parisuhde-/perhetyöntekijä tai vastaava olemassa, sitä en kylläkään tiedä, kuinka nopeasti heidän asiakkaakseen pääsee. Onnistuisiko pariterapia siellä, missä mies jo nyt käy keskustelemassa?
Mies tietää jo, että minua ei alisteta eikä pompotella. Jos saan turpiini, lähden välittömästi. Jos homma ei muutu, lähden. En tiedä, millä tapaa tämä sitten tekee minusta heikompaa taikka helposti manipuloitavaa. Narsisti hän ei ole. Ei täytä vaatimuksia. Minua lähinnä ärsyttää, että jokaista sikamiestä syytetään trendin vuoksi narsistismista, vaikkei normiääliö ole tätä luonnehdintaa nähnytkään.
Mies ei ikinä voi saada minua tuntemaan itseäni varsinaisesti arvottomaksi. Pidän itseäni suuressa arvossa. Se on totta, että pelkään, ettei mieheni arvosta minua. Ei välitä minusta riittävästi, että jaksaisi korjata asiaa. Mutta ikinä en sortuisi aliarvoioimaan itseäni
Eli ei, en ole altis manipulaatioille. Minulla on vuosien kokemus manipuloivasta ihmisestä ja olen varmasti oppinut kaikki metkut Mielestäni kerran voi ihmiselle antaa toisen mahdollisuuden. Jos senkin sössii, niin se on sitten jo tahallista, eikö niin?