Millaisen perheen olisit halunnut? Mitä sait?

[aamuntorkku]

Toivoin ydinperhettä, jossa 2 lasta. Kaikki ne olen saaanut.

Oon ollut onnekas.

 

["vieras"]

Olisin saanut siinä joskus 20-vuotiaana tai jopa alle kaksi lasta, tai sitten 5-6. Sukupuolitoiveet vaihtelivat ja myös toive siitä, onko lasten isä kuvioissa mukana. Esikoisesta olisin kuitenkin toivonut poikaa, jos poikia saisin, koska olin itse lapsena kaivannut isoveljeä itselleni.

Nyt 28 ja lapseton eikä tällä hetkellä ole ihan tulenpalavaa kiirettä raskautua vaikken yllätysvauvasta pahastuisikaan, mutta mielummin vasta joskus vuoden-parin kuluttua. Tahdon nauttia miehestä hetken vielä ihan kaksin ja ehtiä "kyllästyä" työelämään valmistumisen jälkeen, että äitiysloma tuntuisi tervetulleelta vaihtelulta.

Tavallaan ehkä oli hyvä, etten onnistunut saamaan lapsia silloin nuorempana, vaikka nyt alkaa ainakin palstan käsityksen mukaan "paras synnytysikä" olla ohi. Näin jälkeenpäin ajatellen olin ihmisenä todella keskeneräinen, rikkinäinenkin ja mustavalkoinen esim. monien maailmankatsomuksellisten asioiden kanssa silloin. En ollut vielä saanut selvitettyä omaa ongelmaista lapsuuttani, en tiedä oliko minulla jotenkin sitä kompensoidakseni niin hirveä hätä saada omia lapsia (tulee itseasiassa useampikin palstalainen mieleen, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin minä silloin). Ja elämänhallinta sitä luokkaa, että hyvä että itsestäni pystyin huolehtimaan, sekään ei aina oikein sujunut. Kai etsin äitiydestä tapaa saada elämältä edes jotain ja päästä eteenpäin kohti "aikuisten elämää" edes jossain asiassa kun muuten ei sattunut ihan valttikortit käteen.

 

[Mummeliisa]

Niin ja lisään vielä, että unelmaperheessäni lapseniolisivat tietysti olleet terveitä. Noh, toinen lapsistani on vammainen, mutta luultavasti se on yksi parhaita asioita elämässäni. Olisin aivan erilainen ihminen, jos esikoinenkin olisi ollut vammaton.

Tämä on minuuun kolahtava kommentti.
Harvoin kukaan uskaltaa puhua niistä POSITIIVISISTA asioista mitä vammainen lapsi perheelle suo.
Tietenkin jokainen toivoo lapselleen tervettä, onnellista, ongelmatonta elämää, mutta joskus erilainen lapsi voi tuoda paljon enemmän hyvää muassaan kuin ns. normilapsi.

*kaipaa taputushymiötä*

 

[Min]

haaveisiini ei kuulunut koskaan perhettä, vaan hieno bisnesnaisen ura sinkkuna. Nyt meitä on nelihenkinen perhe koossa.

 

[Keittiönoita]

Tämä on minuuun kolahtava kommentti.
Harvoin kukaan uskaltaa puhua niistä POSITIIVISISTA asioista mitä vammainen lapsi perheelle suo.
Tietenkin jokainen toivoo lapselleen tervettä, onnellista, ongelmatonta elämää, mutta joskus erilainen lapsi voi tuoda paljon enemmän hyvää muassaan kuin ns. normilapsi.

*kaipaa taputushymiötä*

Mulle on monet sanoneet, että mä muutuin esikoisen syntymän jälkeen täysin. Mulla oli aikakautensa onnellinen lapsuus ja suhteellisen helppo nuoruuskin. Mitä nyt lensin 18 veenä himasta, mutta se on oma tarinansa se Mutta mun elämä oli siihen asti ollut melko helppoa, suoraviivaista ja olin monissa mielipiteissäni suoraviivainen ja ehdoton. Kunnes sitten koko elämäni heitti häränpyllyä. Jouduin opettelemaan erilaisen tavan elää...sen, että en aina päätäkään, mitä elämässäni tapahtuu. Paljon nöyrtymistä elämän edessä. Mutta siitä sai myös voimaa ja vahvuutta, jotka taas ovat sen jälkeen kantaneet kevyin siivin monien muiden vaikeuksien yli. Nyt, melkein neljännesvuosisata myöhemmin....päivääkään en antaisi pois. Kauan sitten sain eräältä ihmiseltä kortin, jossa oli Eeva Kilven aforismi: "Kenties elän niin kauan, että kaivaten muistan tätä murheeni aikaa." Olen saanut elää jo vuosia niin

 

[Mummeliisa]

Mulle on monet sanoneet, että mä muutuin esikoisen syntymän jälkeen täysin. Mulla oli aikakautensa onnellinen lapsuus ja suhteellisen helppo nuoruuskin. Mitä nyt lensin 18 veenä himasta, mutta se on oma tarinansa se Mutta mun elämä oli siihen asti ollut melko helppoa, suoraviivaista ja olin monissa mielipiteissäni suoraviivainen ja ehdoton. Kunnes sitten koko elämäni heitti häränpyllyä. Jouduin opettelemaan erilaisen tavan elää...sen, että en aina päätäkään, mitä elämässäni tapahtuu. Paljon nöyrtymistä elämän edessä. Mutta siitä sai myös voimaa ja vahvuutta, jotka taas ovat sen jälkeen kantaneet kevyin siivin monien muiden vaikeuksien yli. Nyt, melkein neljännesvuosisata myöhemmin....päivääkään en antaisi pois. Kauan sitten sain eräältä ihmiseltä kortin, jossa oli Eeva Kilven aforismi: "Kenties elän niin kauan, että kaivaten muistan tätä murheeni aikaa." Olen saanut elää jo vuosia niin

Onnekas olet.
*hymy*

 

[Viblsp-]

Itse joskus haaveilin kolmesta lapsesta, mieluiten kaikki tyttöjä tai ainakin kaksi niistä. Ja haaveilin pullantuoksuisesta arjesta hyvän miehen kanssa, eheästä perheestä, jossa kaikilla olisi hyvä olla.

Sehän meni sitten niin, että olen nyt kahden pojan ja kahden tytön äiti. Erosin huonosta avioliitosta, kun rakastuin vanhaan teiniajan ihastukseeni. Lasten isän kanssa ehdin olla yhdessä lähes 7 vuotta. Nyt erittäin onnellinen uuden miehen kanssa, yhdessä oltu vasta reilu vuosi. Ei mene päivää, ettenkö ihmettelisi, miten kaikki kääntyikin hyväksi. Tasapainoinen perhe-elämä on nyt saavutettu taas ja tunnen itseni arvostetuksi ja rakastetuksi. Yksi lapsi menetettiin raskauden puolivälissä. Nyt laskettu aika toukokuun lopussa, toivottavasti tänne saadaan silloin pieni pirpana. :heart:

Hyvä, ettei elämää voi suunnitella etukäteen. Hyvin voi asiat mennä, vaikkei ne menisikään sillä tavalla, kuin itse kaavailee.

 

[Rimppakinttu]

Olin kova tyttö haaveilemaan ja kun olin vielä lapsirakaskin niin haaveilin 2-4 lapsesta ja eka olis saanut syntyä kun olisin ollut 25. Mielellään pari tyttöä, kiitos.

Lopputuloksena sain ensimmäisen poikamme 30-vuotiaana ja toisen 32-vuotiaana, emmekä todellakaan haaveile (emmekä enää saisikaan) suuremmasta perheestä. Pojat ovat adoptoituja ja tähän väliin mahtuu pitkänpitkä tarina. Loppu onneksi on onnellinen

 

[Snoopy]

Ihmeellisen varma tunne siitä, että saan 2 tyttöä. Tykkään poikalapsista vallan kauhesti, mutta silti olin varma että tulen synnyttämään vain tyttöjä. Esikoisen ultrassa povattiin poikaa ja olin aika ymmälläni - ostin kyllä parit pojan vaatteetkin valmiiksi, mutta varma tyttö-olo säilyi. Ja tyttö syntyi :heart: Kuopus on myös tyttö ja tuskinpa enempää lapsia tulee. Nykyinen mies on täydellinen vastakohta niille tyypeille keiden kanssa olin seurustellut - onneksi!! Täydellinen puoliso :heart:

 

[Keittiönoita]

Onnekas olet.
*hymy*

Ja pian vieläkin onnekkaampi. Siis kun musta tulee ihan virallisesti anoppi

 

[Snoopy]

Onnea vispilä uudesta raskaudesta! :heart:

Mä kävin lukemassa aikanaan teidän pienen enkelin vaiheita :'(

Ihanaa kuulla että elämä kantaa taas :saint: Onnea odotukseen!

 

[Viblsp-]

Onnea vispilä uudesta raskaudesta! :heart:

Mä kävin lukemassa aikanaan teidän pienen enkelin vaiheita :'(

Ihanaa kuulla että elämä kantaa taas :saint: Onnea odotukseen!

Kiitos. Tulevia ultria jännätään kovasti. Np-ultrassa vasta käyty. Varmaan otan rennosti sitten, kun vauva on syntynyt ja terveeksi todettu. Usein tulee pientä menehtynyttä mietittyä ja itkettyäkin, mutta suru on siedettävämpää nyt.

 

["vieras"]

Mä halusin mahdollisimman nopean auton ja rikkaan miehen.

No joo, naimisiin en halunnut ja lapsetkin oli aika nou-nou, kenties yhdestä haveilin (pojasta). Mut mä aina ajattelin etten voi saada lapsia, ehkä siks en niistä haaveillut pahemmin. (Esikoista yritettiin muutama vuosi, et melkein olinkin oikeessa)

No, sain sitten itseäni kymmenisen vuotta vanhemman miehen, jonka kanssa vietin liki kymmenen vuotta ihan kahdestaan, ennen lapsia (ja nopean auton ). Ja naimisissa ollaan, kahden pienen tytön vanhempia, ja en enää muuta osais kuvitellakaan

 

[Madicken04]

Mulle on monet sanoneet, että mä muutuin esikoisen syntymän jälkeen täysin. Mulla oli aikakautensa onnellinen lapsuus ja suhteellisen helppo nuoruuskin. Mitä nyt lensin 18 veenä himasta, mutta se on oma tarinansa se Mutta mun elämä oli siihen asti ollut melko helppoa, suoraviivaista ja olin monissa mielipiteissäni suoraviivainen ja ehdoton. Kunnes sitten koko elämäni heitti häränpyllyä. Jouduin opettelemaan erilaisen tavan elää...sen, että en aina päätäkään, mitä elämässäni tapahtuu. Paljon nöyrtymistä elämän edessä. Mutta siitä sai myös voimaa ja vahvuutta, jotka taas ovat sen jälkeen kantaneet kevyin siivin monien muiden vaikeuksien yli. Nyt, melkein neljännesvuosisata myöhemmin....päivääkään en antaisi pois. Kauan sitten sain eräältä ihmiseltä kortin, jossa oli Eeva Kilven aforismi: "Kenties elän niin kauan, että kaivaten muistan tätä murheeni aikaa." Olen saanut elää jo vuosia niin

Voisin kanssa peesailla tätä, niin kuin muitakin Keittiksen ja Mummeliisan kommentteja.

Toki nytkin raskauden loppumetreillä toivon tosissaan että vauva saa syntyä ja kasvaa terveenä ja näin ollen helpomman elämän kuin sisaruksensa. Mutta vaikka nämä vanhemmatkin lapset ovat vielä näin pieniä (4v ja 5v) niin aikaa takaisin miettineenä sitä huomaa että yhtä ja toista on näihin vuosiin mahtunut. Esikoinen todella syntyi toivottuna lapsena juuri oikealla hetkellä ja kaiken piti olla täydellistä, ns. helppo elämä sai sen täyttymyksensä.

Nyt en osaa oikeastaan edes ajatella millaista elämä olisi ja millainen itse olisin jos lapset olisivatkin olleet terveitä. Tietty voisi ajatella elämän olevan noin ulkopuolisen silmissä helpompaa, mutta toisaalta kokisinko sitä niin helpoksi siltikään? Ehkä ne pienemmät murheet vain tuntuisivat isommilta eikä edes osaisi arvostaa kaikkia pieniä juttuja yhtälailla.

 

["Meri"]

Olisin halunnut neljä lasta (kaksi tyttöä ja kaksi poikaa), mutta en saanut yhtäkään omaa, sen sijaan yhden sijaislapsen!

 

[Viblsp-]

Voisin kanssa peesailla tätä, niin kuin muitakin Keittiksen ja Mummeliisan kommentteja.

Toki nytkin raskauden loppumetreillä toivon tosissaan että vauva saa syntyä ja kasvaa terveenä ja näin ollen helpomman elämän kuin sisaruksensa. Mutta vaikka nämä vanhemmatkin lapset ovat vielä näin pieniä (4v ja 5v) niin aikaa takaisin miettineenä sitä huomaa että yhtä ja toista on näihin vuosiin mahtunut. Esikoinen todella syntyi toivottuna lapsena juuri oikealla hetkellä ja kaiken piti olla täydellistä, ns. helppo elämä sai sen täyttymyksensä.

Nyt en osaa oikeastaan edes ajatella millaista elämä olisi ja millainen itse olisin jos lapset olisivatkin olleet terveitä. Tietty voisi ajatella elämän olevan noin ulkopuolisen silmissä helpompaa, mutta toisaalta kokisinko sitä niin helpoksi siltikään? Ehkä ne pienemmät murheet vain tuntuisivat isommilta eikä edes osaisi arvostaa kaikkia pieniä juttuja yhtälailla.

Hyvä pointti, et välttämättä kokisi sitä helpoksi. Mullahan esikoinen on ilman diagnoosia, enkä vertaa sun tilanteeseen, mutta esikoisen ongelmat ja sitten vielä pikkuisen menettäminen on tosiaan saanut arvostamaan ihan uudella tavalla terveyttä. Ja en enää havittele ns. täydellisyyttä äitiydessä, enkä odota lapseltakaan liikoja. Esikoisen kohdalla olen iloinnut edistysaskeleista, jotka ns. normilapsen kohdalla olisivat itsestäänselvyyksiä, kuten se, että nyt koulussa on mennyt ERITTÄIN hyvin. On oppinut leikkimään muiden kanssa ja muutenkin... :heart:

 

[Madicken04]

Hyvä pointti, et välttämättä kokisi sitä helpoksi. Mullahan esikoinen on ilman diagnoosia, enkä vertaa sun tilanteeseen, mutta esikoisen ongelmat ja sitten vielä pikkuisen menettäminen on tosiaan saanut arvostamaan ihan uudella tavalla terveyttä. Ja en enää havittele ns. täydellisyyttä äitiydessä, enkä odota lapseltakaan liikoja. Esikoisen kohdalla olen iloinnut edistysaskeleista, jotka ns. normilapsen kohdalla olisivat itsestäänselvyyksiä, kuten se, että nyt koulussa on mennyt ERITTÄIN hyvin. On oppinut leikkimään muiden kanssa ja muutenkin... :heart:

Niinhän se elämä jotenkin muokkaa ihmistä ja ns. ikävistäkin asioista voi kasvaa jotain uutta. Hienoa että esikoisellasi on alkanut koulu sujua! =) Meillä olisi kanssa koulunvalinta edessä kun eskari alkaa jo syksyllä, täytyy toivoa vaan että saa oikeat ratkaisut tehtyä ja pojalle löytyy hänen tarpeisiinsa sopiva koulu. Jotenkin pelottaa tutun ja turvallisen päiväkotimaailman hyvästeleminen, mutta silti jotenkin mielessä on se ajatus että tämä olisi omalla tavallaan käänne parempaan.

Ja todella, ne pienet edistysaskeleet ovat kyllä suuria ilonaiheita. Niin lapsille kuin vanhemmillekin.

 

[melkein nappiin]

Toivoin saavani esikoisen alta 30 v., halusin kuitenkin hyvän koulutuksen ensin. Halusin myös hyvän miehen tai sitten ei miestä ollenkaan, jos ei olisi riittävän hyvää isäkandidaattia tullut vastaan, olisin hankkinut lapset yksin. Halusin ainakin yhden pojan. Sain hyvän isän lapsille ja toistaiseksi 2 poikaa (29- ja 32-vuotiaana) ja hyvän ammatinkin. Eli toistaiseksi suunnitelmien mukaan, mutta elämä on epävarmaa tietysti aina.

 

[meillä]

Haaveilin nuorempana isosta perheestä, kuusi lasta tuntui sopivalta luvulta. Ajattelin, että olisi kiva saada molempia sukupuolia. Mutta itse näin enemmän "poikamaisena naisena" ajattelin, että pojat olis varmaan helpompia itselleni kasvattaa. Ja esikoiseksi sain pojan, sen jälkeen syntynyt muutama, joka toinen toista sorttia. Ja meillä on täydellinen perhe nyt. Tuosta kuudesta en enää ole varma, mutta kokonaan en sitäkään haavetta halua murskata. Ajattelen näiden lasten ja sukupuolijuttujen kanssa niin, että jokaisella annetaan juuri ne lapset jotka on tarkoitettu! En ole halunnut sen koommin alkaa toivomaan sellaista asiaa joka on loppuviimein aivan toisarvoinen asia.

 

[:)]

Juuri niin kuin olen halunnutkin, minä yksin lapsen kanssa. Seurustelu ja miehet ovat aina vain ahdistaneet, nautin kun saan olla talouden ainoa aikuinen ja omissa oloissani. Ahdistaa hirveästi ajatus että joutuisin jakamaan kodin jonkun muun kanssa kuin lapsen. Näin on juuri hyvä.

 

[Katja87]

Haaveilin monta vuotta yhden pojan äitinä olemisesta, mun haave toteutui.

 

[Keittiönoita]

Hyvä pointti, et välttämättä kokisi sitä helpoksi. Mullahan esikoinen on ilman diagnoosia, enkä vertaa sun tilanteeseen, mutta esikoisen ongelmat ja sitten vielä pikkuisen menettäminen on tosiaan saanut arvostamaan ihan uudella tavalla terveyttä. Ja en enää havittele ns. täydellisyyttä äitiydessä, enkä odota lapseltakaan liikoja. Esikoisen kohdalla olen iloinnut edistysaskeleista, jotka ns. normilapsen kohdalla olisivat itsestäänselvyyksiä, kuten se, että nyt koulussa on mennyt ERITTÄIN hyvin. On oppinut leikkimään muiden kanssa ja muutenkin... :heart:

Kovin tuttua

 

[Ultramariini]

En minä enää oikein edes muista. Joskus teini-iän varhaisvuosina ajattelin, että minulla olisi alle 30. vuotiaana ainakin pari, kolme lasta ja mies. Ja vielä sellainen iltatähti 32-vuotiaana.
Ja lapsista piti olla ainakin parin tyttöjä. Miehen piti olla rauhallinen, sellainen pellavapäinen naapurinpoika.
Elämä ei mennyt niin. En saanut naapurinpoikaa, en edes naapurimaan. Enkä iltatähteä 32.vuotiaana, vaan esikoiseni. Tytön ja sitten vielä kaksi tyttöä lisää.
:heart:
Perheemme ei ole sellainen, kun unelmissani aikoinaan haaveilin. Ei sitä rauhallista naapurinpoikaa ja rauhallisia lapsia, eikä sitä aina kärsivällistä äitiä etenkään.

Mutta hyvä meidän on silti.

 

[hyytikyppynen]

Mie halusin lapsia, määrää en kai ikinä virallisesti miettiny. Nuorena toki niinku minunki äiti. Täydellinen mies ja täydellinen koti, kaikki täydellistä. Ihania prinsessan unelmia Lopulta kaikkien helvetillisten juttujen jälkeen sain täydellisen miehen ja täydellisen kodin ja täydellisen lapsen, esikoinenki oli täydellinen sellasena mitä oli, mut en saanu sitä piettää. Enkä mie kai ihan vanha vielä ole Mutta lapsiluku taitaa jäähä vähäseksi. Mut oon niistä vähästäki tyytyväinen. =)

 

[Chala]

Ihana että monien haaveet ovat toteutuneet, ainakin jollain tavalla. Toisaalta kovin surullista että joillain on elämä jättänyt aika kauas niistä, toivottavasti kuitenkin tarjonnut paljon muuta hyvää

Olen itse monesti pohtinut sitä olisiko minusta vammaisen lapsen äidiksi, olettaen että ongelmista oltaisiin tietoisia jo raskausaikana. Ennen esikoisen saantia ja häntä odottaessa en olisi voinut kuvitellakaan luopuvani lapsestani, tuli mitä tuli, mutta nyt kun on kaksi suht "normaalilta" vaikuttavaa piiperoa *koputtaa puuta* niin ajatukset ovat hieman muuttuneet.. Tuntuu julmalta edes sanoa noin mutta kenties joku ymmärtää.

Vispilälle onnea uudesta raskaudesta, ihana että kaikki vaikuttaa olevan kunnossa ja pystyt toivottavasti nauttimaan raskaudesta täysillä Myöskin Madickenille voimia ja jaksamista viime metreille