Mä en osaa sanoa miten sitä arvostusta on osoitettu, kun juuri sen puute ja kunnioittamisen puute on ajanut meidät nyt eroon. Ollaan nyt hetki toisistamme erossa ja mietitään, onko siinä toisessa jotain miksi kannattaa yrittää vielä. Meillä kuitenkin on pari yhteistä lasta....
Mutta arvostuksen puute on näkynyt meidän suhteessa. Pieninä asioina eikä niitä alkuun ajatellut erityisemmin, mutta ajan kanssa niistä on tullut häiritseviä.
Muutama esimerkki:
Mä askartelen joulukortteja. Mitään erillistä askartelutilaa ei ole, joten ruokailutilan pöydällä on levitettynä tavarat. (meillä siis keittiössä arkipöytä, joten ei vaikuta arkielämään)
Ne on siinä viikon ja toisen. Mä teen jatkuvasti niitä, pikkuhiljaa, joka ilta enempi vähempi.
Miehen mielestä mä voisin kerätä kamppeet siitä pöydältä ja hänen mielestään ne vie mun aikaa tosi paljon...
Toinen asia on kirppisasia. Mä levitän taas sille ruokapöydälle myyntiin meneviä tuotteita jotta voin hinnoitella. Pari viikkoa menee tässä kun kaikki nurkat on koluttu ja hintalaput laitettu kiinni. Ja taas sama virsi, valitetaan siitä että tavarat on levällään ja mitään ei tapahdu.
Tiskikone on pyörinyt yöllä. Seuraavana iltapäivänä (huom. käymme töissä, vien aamulla lapset hoitoon, haen ne iltapäivällä ja laitan ruoan) kun mies tulee kotiin ja syö ja ihmettelee että miten koneessa voi edelleen olla nää puhtaat astiat. Miksi en sitä koskaan tyhjennä heti??
Tää on aika paha riidanaiheuttaja. kun ei näe sitä asiaa, mitä mä oikeasti olen tehnyt ennen kuin mies tulee kotiin.
Sitten taas mä en voi ymmärtää miten jatkuvasti se mies ei saa mitään aikaiseksi tai ainakaan mitä on aloittanut pysty jatkamaan. Esim. piti siirtää oviaukkoa ja revittiin seinästä kaikki irti ja nyt siinä on paljas levy eli hyvin keskeneräisen näköinen. No, mies sitten eräänä vapaapäivänä päättääkin että keittiön seinä täytyy puunata. Soittaa kesken työpäivän että minkä väriseksi tää nyt sit laitetaan.... Ja suuttuu kun sanon, etten ihan nyt just pysty päättää. Kun ei siitä ollut puhe vaan siitä oviaukon siirtämisestä on ollut puhetta ja se on kesken....
Ja mä en anna krediittiä siitä että joku jää kesken ja toista aloitetaan.
Enimmäkseen musta tuntuu että odotukset toista kohtaan on liian korkeat ja toivois toisen olevan erilainen.
Kuten toi joulukorttijuttu. Kun ei oma mies kertaakaan sano että vau, kivan näköisiä vaan se on valittamista ajankäytöstä ja siitä että pöytä näyttää sekaiselta. Sitten korttien saajilta huokuu se kiitos että joku näkee vaivaa, he arvostavat sitä että joku vielä tekee itse jotain.
Samoin mua ärsyttää kun mä tykkään leipomisesta. Jos meille tulee joku kylään, mä haluan leipoa itse. Mä olen luvannut tehdä sukulaisille täytekakkuja heidän juhliin/lasten synttäreille ym. Ihan koska mä tykkään siitä. Kotona mä saan vaan kuulla esim.jos lapsen kummisetä tulee käymään, asuu niin kaukana että käy aika harvoin, että taas mä hössään ja pitääkö nyt tota ja tätä tehdä. Ei vieläkään 6v:n jälkeen ole tajunnut että se on loukkaus mun mielestä jos meillä tarjotaan kaupasta ostettuja pullia.
Alkuun nämä on pieniä asioita, mutta kun tuntuu aina että tekee väärin, teki miten vaan niin alkaa rassaa.
Niin ja se että mä haluan tietää noin ajan koska tullaan takaisin kun lähdetään kattoo kavereita. Ja hänen mielestään se on utelua ja se, että mä vähän haluan tietää mihin suuntaan, kenen kanssa se menee. Ja vastauksena on ettei hän tiedä joten hän ei tiedä koska tulee takaisin.
Ja sitten se haukkuminen että hän on menettänyt kaverinsa kun ei voi ikinä mennä kun en päästä. Ja tämä sen takia kun mä haluaisin tietää että koska tulee takaisin....
Raastavaa ja sen takia kun tuntuu ettei riitä, me pidetään taukoa.
Kauan ei sitä ole takana, mutta itse huomaan että oon rentoutuneempi.