avioliitossa vajaa vuoden verran

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
ja mua ahdistaa. Siis ollaan oltu kahdeksan vuotta yhdessä ja tosiaan alle vuoden verran naimisissa. Lapsikin löytyy. Perusasiat on ihan kunnossa eikä mulla pitäis olla aihetta valittamiseen...mutta mutta. Reippaan vuoden verran olen ollut jotenkin ahdistunut. Tylsistynyt. Kypsä. Iloton. Oman miehen läheisyys ei kiinnosta. Ruoho vihertää vähän liiankin paljon aidan toisella puolella (olen jo tehnyt jotain, mitä ei saisi :(...)

Arki on liian tasapaksua. Tiedän, sitä se yhteiselo on ja kumppanuushan on se, johon parisuhteen tulisi kai perustua. Vakaa ja turvallinen ympäristö lapselle olla ja elää, se kai on kaiken a ja o. Ei se vaihtamalla parane. Niin ainakin sanotaan. Pikemminkin voi käydä niin, että vaihtamalla tulee vain p*skaa niskaan. Kaikista eniten haluan, että lapsella on kotona vanhemmat, jotka häntä rakastaa kaikesta sydämestään eli en haluaisi tilannetta, jossa äidillä ja isillä on uudet kumppanit. Uudet puolisot eivät ikinä kai voisi lastamme rakastaa niin paljon kuin toivoisin.

Rakastan miestäni kyllä. En toisaalta voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Mutta. Joskus huomaan nauttivani ihan liikaa siitä, kun saan olla lapsen kanssa vain kaksin. Omien ajatusteni kanssa ihan rauhassa. Toivon joskus jopa sitä, että mies tekisi jonkun kamalan tempun..silloin minun olisi helpompi ottaa ero :( Toivon välillä sitä, että saisin asua lapsemme kanssa ihan vain kaksistaan. Aina kuitenkin päädyn ajatuksissani siihen, etten voi rikkoa perhettämme vain sen vuoksi, kun minua ahdistaa. Ja loppujen lopuksi olen onnellinen siitä, että minulla on hyvä ja ihana mies.

Kiitos. Helpotti taas, kun sai purkaa.
 
Kuulostaa siltä, että olet päätöksesi tehnyt, ja se onkin viisas päätös. Mutta silti heitän ilmaan ajatuksen: saisiko liitosta onnellisemman ja ehkä jännittävämmänkin, jos asian eteen tekisi töitä? Ja eikö lapsellekin olisi mahtavaa saada elää sellaisessa liitossa?

Kysymyksessä kuitenkin on ainoan ja ainutkertaisen elämäsi (todennäköisesti) ainoa avioliitto.
 
hmm..teillä on mun mielestä vaan joku vaihe että kaikki on tylsää jne .. tehkää jotain spontaania tai jotain:) työtätyötä sen suhteen eteen eikä anneta kuihtua!
 
Kuulostaa siltä, että olette unohtaneet hoitaa suhdettanne. Jos rakkautta on vielä jäljellä ja haluatte yhdessä pysyä, on korkea aika alkaa tekemään asialle jotain. Kipinän saa kyllä puhallettua uuteen liekkiin tai jopa roihuun, kun perusasiat ovat kunnossa. Suosittelen keskustelemaan miehen kanssa noista tuntemuksista ja miettimään yhdessä kuinka saisitte tylsyyden ja ilottomuuden karistettua. Millaisia asioita haluaisitte suhteeseenne, jotta tulisi jännitystä ja vaihtelua. Suhteen hoitamisen myötä fyysinen vetovoimakin saa ihan uudet mittasuhteet ja sillä osa-alueella on myös paljon uutta tarjottavaa. Riippuu ihan teistä itsestänne millaisa valintoja haluatte tehdä ja kuinka paljon haluatte suhteeseenne panostaa. Vaivannäkö kannattaa, sillä vain sen myötä loppuikäinen onnellisuus on mahdollista.
 
Niin. Mikähän se päätökseni oikein on? Olisi kiva itsekin tietää :) Olen kai päättänyt pysyä liitossani. En halua kuitenkaan rikkoa perhettä. Jotenkin parisuhdeterapiaan meneminen kuulostaa kauhealta. Ehkä juuri siksi, kun mitään ongelmaa ei periaatteessa ole. Tuntuu, että ongelma on vain pääni sisällä. En edes tiedä, haluanko alkaa tehdä töitä suhteen eteen ja ns. väkisin yrittää herätellä intohimoa miestäni kohtaan. Ihan kauhea olo :( Kai se tästä. Jos jollakin on kokemusta vastaavasta tilanteesta, mielelläni kuulisin kommentteja siitä, muuttuiko suhde jossakin kohtaa taas ihanemmaksi ja löytyikö kadoksissa olleet tunteet/himot uudelleen.
 
AUTS! olet nyt mennyt siihen lankaan, että "virallinen tahtominen" sotkee hyvänkin liiton ja kuvittelet, että kaikki oli paremmin ennen papin aamenta? Tarkoitan, että monellahan on sellainen uskomus (tulee esiin useinkin ns."susipari-julkkisten" keskuudessa), että ihana parisuhde joutuu johonkin hukkaan, jos sen ihan viralliseksi tekee.. Paljon kivempaa/spontaanimpaa/jännempää oli silloin, kun ei oltu naimisissa, ja eihän me naimisiin mennä, koska ei tartteta mitään virallista sitoumusta toisillemme ja olemme yhdessä vain ja juurikin sen vuoksi, että se on niin ihanaa<3. Mutta, mutta.. Uskon, että asiassa on monta muutakin juttua, joka kaipaa ratkomista! Onko lapsenne minkä-ikäinen? oletko itse töissä, vaiko kotona lapsen kanssa? Aloituksessasi ei tule ilmi lapsen ikää tai teidän nykytilannetta ns.arjen osalta, ja siksi vaikea antaa mielipidettä.. Mutta itseni tuntien, voisin kuvitella, että teilä alle 3-vuotias lapsi, jonka kanssa olet kotona, ja mies töissä? Jos niin on, niin uskon, että oma arkesi on vain niin "puuduttavaa" ja tylsää, että miehenkin työmenot ja koko rutiini arkipäivien kanssa, saa sut tuntemaan olosi tyytymättömäski.. Luultavasti se ihana mies, joka lapsesi isä on, ei ole kadonnut mihinkään, mutta omissa silmissä kaikki vääristyy helposti, kun omat ympyrät on kovin pienet. Älä tuudittaudu siihen, että haluat erota jne., vaan juttele miehellesi tunteistasi, tai yritä järjestää teille kahdenkeskistä aikaa, jolloin saatte olla pariskunta, ilman vanhemmuutta ja muistaa taas sen, miksi toiseenne rakastuitte. Hurjasti toivon, että saat siitä "punaisesta langasta" kiinni, löydät sen ihanan seurustelukumppanisi sieltä sen isukin takaa ja teette arjestanne sellaisen, että voitte vielä vuosienkin päästä puhua teidän "perheestä", ja olla siltikin rakastuneita toisiinne ihan sellaisenaan<3!
 
Anteeksi jos olen tulkinnut sinua väärin. Mutta kirjoitit:

"Kaikista eniten haluan, että lapsella on kotona vanhemmat, jotka häntä rakastaa kaikesta sydämestään eli en haluaisi tilannetta, jossa äidillä ja isillä on uudet kumppanit. Uudet puolisot eivät ikinä kai voisi lastamme rakastaa niin paljon kuin toivoisin."

Mielestäni siinä annat ymmärtää, että olet päätöksesi tehnyt. Tosin kuulostaa, että se on tapahtunut pikemminkin alistuvalla antaa mennä -asenteella: "olkoon minun onnellisuuteni sivuseikka, kunhan lapsella on hyvä olla". Ja se taas ei todellakaan ole hyvä asenne kenellekään. Ongelmat ovat ihan yhtä todellisia, vaikka ne sijaitsisivat "vain" pääsi sisällä.

Minulla kokemusta on vastaavasta tilanteesta ainoastaan lapsettomassa suhteessa. Päädyin jättämään mieheni, ja se oli elämäni paras päätös. Mutta lasten kanssa asia on toinen...
 
[QUOTE="tiipii";22427192]AUTS! olet nyt mennyt siihen lankaan, että "virallinen tahtominen" sotkee hyvänkin liiton ja kuvittelet, että kaikki oli paremmin ennen papin aamenta? Tarkoitan, että monellahan on sellainen uskomus (tulee esiin useinkin ns."susipari-julkkisten" keskuudessa), että ihana parisuhde joutuu johonkin hukkaan, jos sen ihan viralliseksi tekee.. Paljon kivempaa/spontaanimpaa/jännempää oli silloin, kun ei oltu naimisissa, ja eihän me naimisiin mennä, koska ei tartteta mitään virallista sitoumusta toisillemme ja olemme yhdessä vain ja juurikin sen vuoksi, että se on niin ihanaa<3. Mutta, mutta.. Uskon, että asiassa on monta muutakin juttua, joka kaipaa ratkomista! Onko lapsenne minkä-ikäinen? oletko itse töissä, vaiko kotona lapsen kanssa? Aloituksessasi ei tule ilmi lapsen ikää tai teidän nykytilannetta ns.arjen osalta, ja siksi vaikea antaa mielipidettä.. Mutta itseni tuntien, voisin kuvitella, että teilä alle 3-vuotias lapsi, jonka kanssa olet kotona, ja mies töissä? Jos niin on, niin uskon, että oma arkesi on vain niin "puuduttavaa" ja tylsää, että miehenkin työmenot ja koko rutiini arkipäivien kanssa, saa sut tuntemaan olosi tyytymättömäski.. Luultavasti se ihana mies, joka lapsesi isä on, ei ole kadonnut mihinkään, mutta omissa silmissä kaikki vääristyy helposti, kun omat ympyrät on kovin pienet. Älä tuudittaudu siihen, että haluat erota jne., vaan juttele miehellesi tunteistasi, tai yritä järjestää teille kahdenkeskistä aikaa, jolloin saatte olla pariskunta, ilman vanhemmuutta ja muistaa taas sen, miksi toiseenne rakastuitte. Hurjasti toivon, että saat siitä "punaisesta langasta" kiinni, löydät sen ihanan seurustelukumppanisi sieltä sen isukin takaa ja teette arjestanne sellaisen, että voitte vielä vuosienkin päästä puhua teidän "perheestä", ja olla siltikin rakastuneita toisiinne ihan sellaisenaan<3![/QUOTE]

Osuit oikeaan! Töihin olen kyllä palannut, mutta muuten kaikki osui nappiin! KIITOS sanoistasi. Loppuosa kirjoituksestasi sai kyyneleet silmiini. Tuota todellakin toivon. Etten siis menisi tekemään elämäni suurinta virhettä. Tiedän, että se olisi virhe erota. Ja siksi tuntuukin tyhmältä, kun sitä toisaalta toivon. Ikään kuin hakisin ongelmia elämääni :/ Mutta kirjoitit kyllä niin osuvasti, että sain paljon ajattelemisen aihetta :)
 
Minkäs ikäinen olet? Mä lähestyn 30 ja siinä vaiheessa tulee ihmisen elämässä "toinen teini-ikä" mä luin elämänkaaripsykologiaa ja löysin itteni juuri tästä. Teini-ikää en koskaan potenut, nyt senkin edestä ja fiilikset on ihan kuin sinulla, haluisin lähteä poikien kanssa omaan torppaan ja mies pännii...
 
Anteeksi jos olen tulkinnut sinua väärin. Mutta kirjoitit:

"Kaikista eniten haluan, että lapsella on kotona vanhemmat, jotka häntä rakastaa kaikesta sydämestään eli en haluaisi tilannetta, jossa äidillä ja isillä on uudet kumppanit. Uudet puolisot eivät ikinä kai voisi lastamme rakastaa niin paljon kuin toivoisin."

Mielestäni siinä annat ymmärtää, että olet päätöksesi tehnyt. Tosin kuulostaa, että se on tapahtunut pikemminkin alistuvalla antaa mennä -asenteella: "olkoon minun onnellisuuteni sivuseikka, kunhan lapsella on hyvä olla". Ja se taas ei todellakaan ole hyvä asenne kenellekään. Ongelmat ovat ihan yhtä todellisia, vaikka ne sijaitsisivat "vain" pääsi sisällä.

Minulla kokemusta on vastaavasta tilanteesta ainoastaan lapsettomassa suhteessa. Päädyin jättämään mieheni, ja se oli elämäni paras päätös. Mutta lasten kanssa asia on toinen...


Totta tuokin! Olen ajatellut juurikin niin, että ei kai sen niin väliä, miltä minusta tuntuu. Että katsotaan sitten joskus, mikä on tilanne, kun lapsi on vanhempi. Haluaisin kovasti lapselle myös sisaruksen ja mieluusti saman miehen kanssa. Eli sekin jarruttaa minua. Ajattelin siis todella epäromanttisesti; rakennetaan idylliperhe ja ehkä sitten kymmenen, viidentoista vuoden päästä ajattelen itseäni ja onnellisuuttani. Ihan väärin teen miestäni kohtaan...ehkä hänkin haluaisi onnellisemman elämän. Tuhlaan siis hänenkin aikaansa. Olen kyllä hänen kanssaan puhunut, ja paljon! Hän tietää ajatukseni ja on valmis tekemään mitä vain,jotta olisimme onnellisia. Hän on liian hyvä minulle.
 
Ole hyvä vain!

Olen itse joskus muinoin käynyt aikas lailla samanmoisia tunteitä läpi, ja oli suht helppoa tunnistaa oma itseni niistä :O). Kaiken kokeman jälkeen, meillä on tänä päivänä 6 lasta ja lähes 22 vuotta avioLIITTOa(heh) takana, ja paljonkin helpompaa on nykyään rakastaa ja tuntea olevansa rakastettu, kuin joskus silloin, kun lapsi/lapset oli pieniä. Kaikkea hyvää sulle ja teidän perheellenne! Usko siihen, ja kaikki menee hyvin<3
 
[QUOTE="aapee";22427311]Hän tietää ajatukseni ja on valmis tekemään mitä vain,jotta olisimme onnellisia. Hän on liian hyvä minulle.[/QUOTE]

Sittenhän sinun tarvitsee vain tehdä osuutesi. :) Järjestäkää lapselle hoitaja ja menkää treffeille, keskustelkaa rauhassa, olkaa lähekkäin, rakastelkaa jos siltä tuntuu. Naurakaa yhdessä. Kun molemmat teette parhaanne suhteenne hoitamiseksi, niin kyllä se kipinä sieltä vielä löytyy. Tietenkään muutama ilta tai päivä ei riitä, mutta arkisin sitten voi huomioida toista pieneillä asioilla, kuten katseilla ja kosketuksilla ohimennen. Flirttailkaa. ;) Olet vain rennosti oma itsesi ja annat tilanteen viedä. Olet edelleen myös nainen ja puoliso, oma persoonasi, vaikka oletkin myös äiti. Jätä rohkeasti äidin rooli taka-alalle viettäessäsi parisuhdeaikaa. Ehkä myös jokin uusi mukava harrastus voisi tehdä sinulle hyvää.

Tuosta alleviivatusta lauseesta sen verran, että lopeta hyvä nainen itsesi aliarvostaminen! Mies on osoittanut halunsa tehdä kaikkensa sinun onnesi eteen, joten varmasti olet sen hyvyyden arvoinen. :)
 
Viimeksi muokattu:
Kirjoitit aika lailla mun kädestä vuosi sitten.. Meillä myös takana reilu 8v yhteiseloa, avioliittoa takana reilu 5v. Kaksi alta kouluikäistä lasta löytyy myös. Ongelma meillä oli todella samanlainen, kun teillä. Tai siis varsinaista ongelmaahan ei todella ollut muualla, kuin mun päässä. Sama asia sai mut jäämään, kun sutkin, lapset.
Reilu vuos taisteltiin, puhuttiin, huudettiin ja itkettiin. Ero oli tosi lähellä, paperit oli jo mun puolelta valmiina. Mulla oli tai siis on pari ihanaa läheistä ystävää, joille asiaa purin ja itkin ja halusin mielipiteitä, vaikka loppukädessä päätös olikin mun oma. Mä mietin kovasti, et mikä mut ajo siihen tilanteeseen, et haluun erota. Elämä oli tylsää, tasapaksua, päivästä toiseen samaa. Lastenhoitoa, kodinhoitoa, siinä se. Sama mies ollu vierellä vuodesta toiseen, mietin, et tätäkö se sit tosiaan on...
Mut sit aloin miettimään sitä, et jos tästä lähden, ni mitä parempaa mä löydän. Mulla on hyvä mies, joka on älyttömän hyvä mulle ja lapsille. Puhuttiin miehen kanssa tosiaan paljon ja se kuunteli, ku mä kerroin miten paha mun on olla. Jotenkin siitä suosta noustiin ja mä rakastuin siihen uudelleen :) Tahtoa se vaati ja paljon, mut sitä tahtomistahan sielä alttarilla luvattiinkin :)

Toivottavasti saatte asianne kuntoon, ei vain lapsen takia, vaan myös sun, toi tilanne on raskas.
 
Niin mutta kun en ole enää niin hyvä kuin ennen. Olen jo sortunut ja hakenut uusia tunteita kielletyiltä poluilta. Mies ei tiedä tätä. Mitään aivan kamalaa en ole tehnyt, mutta jotain kuitenkin. Tämäkin vaikuttaa ajatuksiini. En osaa edes päästää miestä lähelle, kun tuntuu, että olen teennäinen.
 
[QUOTE="Minka";22427502]Kirjoitit aika lailla mun kädestä vuosi sitten.. Meillä myös takana reilu 8v yhteiseloa, avioliittoa takana reilu 5v. Kaksi alta kouluikäistä lasta löytyy myös. Ongelma meillä oli todella samanlainen, kun teillä. Tai siis varsinaista ongelmaahan ei todella ollut muualla, kuin mun päässä. Sama asia sai mut jäämään, kun sutkin, lapset.
Reilu vuos taisteltiin, puhuttiin, huudettiin ja itkettiin. Ero oli tosi lähellä, paperit oli jo mun puolelta valmiina. Mulla oli tai siis on pari ihanaa läheistä ystävää, joille asiaa purin ja itkin ja halusin mielipiteitä, vaikka loppukädessä päätös olikin mun oma. Mä mietin kovasti, et mikä mut ajo siihen tilanteeseen, et haluun erota. Elämä oli tylsää, tasapaksua, päivästä toiseen samaa. Lastenhoitoa, kodinhoitoa, siinä se. Sama mies ollu vierellä vuodesta toiseen, mietin, et tätäkö se sit tosiaan on...
Mut sit aloin miettimään sitä, et jos tästä lähden, ni mitä parempaa mä löydän. Mulla on hyvä mies, joka on älyttömän hyvä mulle ja lapsille. Puhuttiin miehen kanssa tosiaan paljon ja se kuunteli, ku mä kerroin miten paha mun on olla. Jotenkin siitä suosta noustiin ja mä rakastuin siihen uudelleen :) Tahtoa se vaati ja paljon, mut sitä tahtomistahan sielä alttarilla luvattiinkin :)

Toivottavasti saatte asianne kuntoon, ei vain lapsen takia, vaan myös sun, toi tilanne on raskas.[/QUOTE]


Noita asioita olen pyöritellyt mielessäni ja ajatellut juurikin samoin...mitä saan jos vaihdan? Mahdollisesti vielä huonompaa. Toisaalta ajattelen, että mahdollisesti voisin saada vielä paljon parempaa. Mutta alttarille olen astellut ja siellä tahtonut...kai se lupaus pitää lunastaa. Elämä on vaiheita ja ei kai sitä koko elämää onnensa kukkuloilla voikaan olla. Pelottaa vaan se, kun nämä ajatukset ovat olleet mielessäni jo pitkään. Koska oikein helpottaa???
 
Molemmat vaihtoehdot on mahdollisia, siis vaihdon jälkeen saada joko parempaa tai huonompaa. Sitä kun ei koskaan voi ennustaa :/ Mä mietin sitä myös, että saman paskan voi saada myös eri paketissa, eli siis tulishan se tasapaksu arki varmasti uuden miehen kanssakin jossain vaiheessa, tuskin se ois sitä alkuhuumaa vuodesta toiseen. Se mulla nimittäin ois ollu syynä vaihtaa.

Tietenkään sun ei tuu jäädä suhteeseen vaan sen takia, että olet alttarilla sanonut tahdon. Sun onni on kuitenkin myös lapsen onni. Jos sä olet onneton, te ootte kaikki onnettomia.

Ootko miettiny sitä vaihtoehtoa, et kertoisit miehelles siitä sun "sortumisesta väärille poluille"? Silloin olisit ainakin 100% rehellinen ja sais mieskin päättää mitä haluaa.
 
[QUOTE="Minka";22427609]Molemmat vaihtoehdot on mahdollisia, siis vaihdon jälkeen saada joko parempaa tai huonompaa. Sitä kun ei koskaan voi ennustaa :/ Mä mietin sitä myös, että saman paskan voi saada myös eri paketissa, eli siis tulishan se tasapaksu arki varmasti uuden miehen kanssakin jossain vaiheessa, tuskin se ois sitä alkuhuumaa vuodesta toiseen. Se mulla nimittäin ois ollu syynä vaihtaa.

Tietenkään sun ei tuu jäädä suhteeseen vaan sen takia, että olet alttarilla sanonut tahdon. Sun onni on kuitenkin myös lapsen onni. Jos sä olet onneton, te ootte kaikki onnettomia.

Ootko miettiny sitä vaihtoehtoa, et kertoisit miehelles siitä sun "sortumisesta väärille poluille"? Silloin olisit ainakin 100% rehellinen ja sais mieskin päättää mitä haluaa.[/QUOTE]

Olen miettinyt ja paljon. En vain halua satuttaa häntä ns. turhan takia. Kun ei sillä teollani kuitenkaan loppujen lopuksi mitään merkitystä minulle ollut. Alkoholin piiikkiin laitan koko jutun. Ja haluan unohtaa koko tapahtuman muutenkin. Pelkään, että meidän välille tulee vain lisää kitkaa, jos menen kertomaan. Tulee siis lisää pohdittavaa ja uskon kuitenkin, ettei tekoni eroon johtaisi. Olenko siis valmis tuomaan julki asian, joka luultavasti seuraisi meitä vuosia tästä eteenpäin? Mitätön asia saattaisi saada aivan liian suuret mittasuhteet. Mutta toisaalta. Tunnen itseni. Jossakin kohtaa tuon asian julki, tavalla tai toisella. Mutta en nyt.
 
Macylla hyviä neuvoja mutta ne on oikeesti hankala toteuttaa jos ollaan jo siinä että miehen naama jurppii ja kosketus ilettää... mitä sitten tehään?

Ymmärsin ettei tilanne olisi niin paha. Sain sen mielikuvan, että intohimo on kadonnut ja välit ovat kaverilliset, mutta rakkaus on tallella. Jos toinen ihan iljettää, niin sitten varmaankin on todella vaikeaa lähteä korjaamaan. Vaatii ainakin paljon aikaa ja hidasta etenemistä, uudelleen tutustumista ja roppakaupalla positiivisia juttuja.

Kyllä minäkin nautin siitä välillä, että mies on reissutyönsä takia pois kotoa. On sitten kiva nähdä, kun ollaan oltu erossa. Joskus ainoa tapa muistuttaa itseään toista kohtaan tuntemastaan rakkaudesta on antaa kaipaukselle mahdollisuus. Myös oman ajan puute (erityisesti kodin ulkopuolella) saattaa ajaa voimakkaaseen turhautumisen tunteeseen, jolloin ei halua toista lähelleen. Itselläni on sellainen vaihe ollut hoitovapaalla ollessani, kun mies oli muutamia kuukausia lomautettuna. Miehen läsnäolo ärsytti herkästi enkä halunnut häntä lähelleni. Tilanne korjaantui saadessani omaa aikaa ja kun järjestimme myös parisuhdeaikaa eli kävimme treffeillä. Olimme tuolloin olleet naimisissa vajaan vuoden. Vaihe siis liittyi silloiseen elämäntilanteeseen, ei liiton kestoon. Mulla ei tosin ollut varsinaisesti ero-ajatuksia, mutta pian olisi voinut tulla. Oli siinä sellainen keskustelun paikka, että ilman muutoksia en olisi kyennyt kovin kauaa jatkamaan eroa harkitsematta. Elämäntilanteiden muuttuessa joutuu joskus keskustelemaan asiat uudestaan läpi ja miettimään miten siinä tilanteessa löytyisi hyvinvoinnin tasapaino kaikille osapuolille.
 

Yhteistyössä