Pienen lapsen pahat (isot) palovammat, miten parantuneet?

[QUOTE="vierastaja";22350558]Vai että vielä tippui kiehuvaan veteen ilman pienimpiäkään jälkiä myöhemmin. Ja pää edellä, niinhän? Onhan se kiva lohdutella ihmisiä joille on käynyt huonosti mutta tämä oli kyllä kaiken huippu, Tiiru.[/QUOTE]

kuulehan, kysy itseltäsi yksi kysymys: miksi kiusaan toista ihmistä?

 

Pitääkö mun saada joku opetus nyt vai? Kyllä höyryhengistyksesta on jo luovuttu ilman sun ilkeilyäskin, kiitos vain. Odotas kun itse teet joskus jonkun asian ja JOS jotain muuta sattuu samaan aikaan tapahtumaan ja näiden yhteensattumien ikävänä seurauksena on jokin onnettomuus niin opit sitten, että elämässä joskus tekee "virheitä" joista jotain ikävää sattuu.

Toivottavasti sinulle ei kuitenkaan käy mitään.

On käynyt jo.

 

Mun sisko kaatoi 80-luvulla mehumaijan päällensä, hän oli tapahtumahetkellä n. 3-vuotias. Hällä paloi selästä sekä olapäistä nahka niin pahoin et tehtiin reisista ihonsiirrot. En yhtään muista enää miten pitkään meni toipuessa ja miten pitkään oli Helsingissä hoidettavana. Mut nyt 30-vuotiaana, palovammoista on reisissä ja selässä nähtävissä semmosta raastinraudal vedetynihon näköistä arpea. Mut arpi alueet eivät ole kovin suuret vaan ne ihon kasvaessa kutistuneet. Mitään korjausleikkauksia ei ole tarvinnut tehdä jälkikäteen ja arpikudos ei kiristä.

 

Lööppiä ei enää löydy mutta tämän löysin "ikimuistoisimmat lööpit"
196/241

IS-toimitus(1): "Vauva putosi kiehuvaan veteen". Oli nimittäin oma lapseni ja oli melkoinen shokki onnettomuuden lisäksi nähdä lööpit rautatieasemalla töihin mennessä. Onneksi tapaturmasta ei loppujen lopuksi jäänyt mitään pysyviä jälkiä lapseen. Koko juttu oli lisäksi täysin vääristelty.

Asian vuotivat lehtiin melkoisella varmuudella sairasauton kuljettajat ja saivat kait lehdeltä vihjepalkkion. Tiedä sitten missä välissä tarina muuttui sen tuntuiseksi että vanhemmat keittivät lapsensa isossa kattilassa mausteena pippuri ja suola.

Isukki 27.2.2007 11:06:08

 

Kyllähän näissä ketjuissa on aina oltava se pakollinen nillittäjä, joka tulee todistelemaan, kuinka itselle ei ikinä olisi voinut käydä noin, eikä edes usko koko juttua. Kyseessähän on psyykkinen suojautumismekanismi. Itselläni on puolitoistavuotias lapsi ja vauva tulossa talvella, ja näistä jutuista tulee ihan fyysinen, kauhea ahdistus. Olisi ihanaa, jos voisi ajatella, että minä ainakin olen niin hyvä äiti, että minun lapsilleni ei satu tuollaisia onnettomuuksia, ja työntää päänsä siihen pensaaseen, että ei meillä vaan koskaan ikinä.

Mutta kun ei voi. Kylmä tosiasia on, että parhaissakin perheissä voi silmänräpäyksessä sattua kauheita onnettomuuksia, vieläpä sellaisia, joista jälkikäteen on ajateltavissa miljoona asiaa, joita "ei olisi pitänyt" tai "olisi pitänyt". Oikeasti, jos ajattelee, kaikkien yövalvomisten ja kiukkukohtausten yli ahdistavuudessa menee tämä puoli vanhemmuudesta. Vaikka omia lapsiaan haluaisi suojella enemmän kuin mitään muuta, joskus se ei onnistu. Tietoisuus siitä on todella inhottava asia, ja tietenkin sen pyrkii työntämään syrjään keinolla millä hyvänsä.

Voimia aloittajalle ja hänen lapselleen, toivotaan ja uskotaan, että hän paranee koettelemuksesta hyvin!

 

Itse valelin muksuna sylini pannullisella kahvia, molemmat reidet paloivat, nykyään ei mitään jälkiä tapahtuneesta. Ihon parantuminen on niin yksilöllistä, toisille jää pienemmästäkin jäljet, toiset taas toipuvat lähes mistä vaan. Voimia sinnepäin.

 

En tunne monilapsisia perheitä, joissa ei koskaan olisi sattunut läheltä piti-tilannetta vakavaan tapaturmaan. Se on hiuksenhieno ero, sattuuko sitten jotain vai selviääkö säikähdyksellä.

Meillä oli taaperolla pienemmän alueen syvä palovamma ja hoitotoimenpiteiden aikana tuntui suurinpiirtein kuin olisi omaa sydäntä revitty irti. Parani kuitenkin hienosti ja hoito oli ensiluokkaista. Lapset paranevat ylensä hienosti ja muistikuvia tuskin jää noin pienelle. Erikoista tässä oli se, että olen ollut melkeinpä hysteerisen tarkka kuumien hellojen, veden jne. kanssa. Silti kävi tapahtumaketju, jossa oli paljon huonoa onnea ja sattumia mukana. Alkuun olo oli hirveä, mutta lopulta antoi itselleen anteeksi ja myönsi sen mikä on tullut jo matkan varrella muutenkin selväksi. Minä en ole täydellinen

Voisin kuvitella, että pahimmat haaverit sattuvat juuri perheissä, joissa vannotaan, ettei ikinä voi käydä mitään. Tai ainakin oman epätäydellisyyden hyväksyminen tekee haavereiden henkisen tuskan satakertaiseksi. Nimittäin ikinä ei voi olla valmistautunut kaikkeen, se on täysin mahdotonta.

Mitä arpiin tulee niin arpihoidot ovat nykyään ihan eri fääreissä kuin omassa lapsuudessamme saatika vanhempiemme aikana. Monista arvista saadaan siistejä erilaisilla hoidoilla. Paranemista ja tsemppiä.

 

Kaikille sattuu vahinkoja, eikä niistä ole mitään järkeä syytellä ketään. Se ei kenenkään oloa paranna ja kuitenkin vahinkojenkin jälkeen on pystyttävä elämään itsensä ja asian kanssa, oli se mikä tahansa.

Lasten kanssa saa olla silmät selässäkin ja siltikin vahinkoja sattuu. Ja jos nyt vanhempi sen takia alkaa syyllistämään itseään tai puolisoaan, niin ei se semmoinenkaan ympäristö edistä lapsen paranemista eikä normaali elämisellekään.. Pahimmillaan johtaa vaan vaikkapa masennukseen tai eroon.

Anteeksi pitää osata antaa niin itelle kuin sillekin kenen "syy" vahinko on ollut. Se on parasta perheen hyvinvoinnille, koska lapsihan alkaa luonnollisesti syyttämään itteään, jos vaikkapa vanhemmat vaan syyttelee toisiaan vahingon seurauksena. Ja lapsihan se siinä eniten silloin kärsii...
Eri juttu sitten, jos homma on tahallinen...

 

Kiitos kaikille vastanneille! On lohduttavaa kuulla, että toiset ovat toipuneet lähes ennalleen ilman suurempia jälkiä! Tottakai parantuminen on yksilöllistä, eikä jonkun toisen parantuminen takaa meidän lapsen parantumista, mutta on silti lohduttavaa kuulla, että se on kuitenkin mahdollista.

Mielelläni otan vastaan vielä lisää kokemuksia palovammoista, mutta myös siitä, kun pieni lapsi on sairaalassa. Miten olette toimineet tänä aikana? Oletteko olleet mahdollisimman paljon hänen luonaan, vai antaneet itsenne pitää myös vapaapäivän tai pari sairaalakäynneistä oman jaksamisen takia? Anoppi ehdotti, että jos emme ihan joka päivä kävisi, vaan niinä päivinä, kun me emme käy, kävisi isovanhemmat tai muut läheiset. Kuulostaa sinänsä ihan järkevältä, mä imetän vauvaa, joten mun jaksaminen on aika tärkeä hänenkin kannaltaan, tietysti myös omani ja esikoisen kannalta. Mutta pystyykö ihan oikeasti olla menemättä, kun oma pieni rakas makaa sairaalassa? No, aika näyttää nämä meidän kohdalla sitten...

 

mun kaveri kaatoi 2,5v vanhana päällensä kiehuvaa vettä, hänellä on isot arvet kaulassa ja toisessa käsivarressa.mutta eivät oo kovin näkyvät kuitenkaan.eli ei ny kilometrin päähän asti loista.

 

ukon veli on saanut kuumaa vettä soikosta päällensä niin että iho paloi kaulasta nilkkoihin, munat ehti suojata käsillä.
Ei ole jäänyt arpia.
Vesi on siitä hyvä että se holahtaa pois.
Meillä keskimmäisellä on keloidiarvet leuan alla ja kaulakuopassa kun kaatoi kuumat puurot päällensä kun oli alle vuoden. iho kuoriutui puuron mukana pois ennen kuin ehdin edes viedä suihkuun, johon meni aikaa alle 15sek tapahtumasta.
Toipumiseen meni kolmisen viikkoa kotihoidossa.
typojen korjausta..

 

Oma jaksaminen tärkeää tietysti, mutta. Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan päivittäin ja nyt kun on kyseessä lapselle sattunut tapaturma eli lapsi on kipeä ja peloissaan, niin vanhempien tuki ja turva on ensiarvoisen tärkeää.
Sairaala on outo paikka ja hoitajat vaihtuvat ja tämäkin pientä lasta pelottaa. Anoppi varmaan ihan hyvää tarkoittaa, mutta heidän läsnäolo ei korvaa vanhempien läsnäoloa.

Kaikki tekee tietysti tavallaan ja minkä oikeaksi katsoo, mutta itse en voisi olla missään tapauksessa pois lapsen luota. Pieni vauva kulkee siinä mukana eikä asiasta kärsi. Äitiä tietysti asia verottaa sekä henkisesti että fyysisesti, mutta aika on kuitenkin lyhyt siihen nähden, että lapsi saa kaiken huolen ja turvan.

Itse olin aikoinani sairaalassa viikon 7 vuotiaana (kaaduin pyörällä pahasti). Vanhemmat olivat sairaalassa joka päivä, mutta kun lähtivät sitten iltapäivällä pois pitkän matkan ja toisen lapsen koulusta kotiintulon takia, niin oli kyllä turvaton olo. Isä otti tuon viikon vapaaksi töistä.
Ja olin kuitenkin jo 7v, että ymmärsin asian, mutta silti oli kamalaa olla sairaalassa yksin.

 

Meillä ei kiehuvaa vettä kaatunut tytön päälle, vaan tyttö veti tulikuuman silitysraudan johdosta ja rauta tippui hänen vasemman olkavarren päälle. Oli tuolloin vajaa 2v ja vaikka kuinka vahdin, niin tyttö ehti ehkä kahdessa sekunnissa tarttua johtoon. Sain onnekseni jalkani alle sen verran, ettei rauta osunut tytön kasvoihin. Kamala huutohan siinä tuli ja minä shokki-itkin,mutta tajusin heti laittaa tytön käden kylmän veden alle ja itku loppui melkein heti. Kämmeneni kokoinen palovamma tuli tytön käsivarteen ja arpi on yhä siinä, tosin "haihtuu" pois koko ajan (meidän lapset puoliksi afrikkalaisia ja heillä arvet ikäänkuin "keräävät" värin takaisin ajan kanssa). Lääkärissä käytiin ja rasvasiteen laittoivat ja käskivät paljon antaa ilmakylpyjä ja tarvittaessa kipulääkettä. Täytyy sanoa, että tyttö oli urhea ja reipas, ei valittanut koko aikana, paitsi kun jokin osui käteen. Minun jalkani oli kipeä monen monta päivää, vaikka palovamma paljon lievempi, kuin tytöllä.

Kamala itsesyytös siinä oli ja on vieläkin :'(

 

meidän vauvalla paloi pelkkä käsi (kiehuvalla vedellä), siis kädenselkä ja kaikki sormet, 2 asteen palovammoja. puolitoista viikkoa oli paketissa ja nyt on saatu ottaa siteet pois ja rasvaillaan vaan silikonirasvalla. Odotellaan myös sellaista erikoishanskaa jota pitää pitää 2kk ettei arpikudosta pääse syntymään, on kuulemma tärkeää että käsi pystyy kasvamaan kun on noin pienestä kyse (10kk). Kuulemma pari vuotta tulee käsi olemaan ruskea ja siitä vähitellen vaalenee, muuta ei pitäisi siihen jäädä. Oli se kyllä kamalan näköinen kun koko käsi oli turvoksissa ja valui visvaa niin että kääreet oli ihan märät parin tunnin päästä, mutta nyt 3 viikkoa myöhemmin on enään punainen. Tietenkin noin pienen alueen palovamma on ihan eri, mutta vastasimpa kumminkin.

 

Meidän poika palo kasvoista pahasti ollessaan 1-vuotias. Oli sairaalassa yhteensä muistaakseni 3 viikkoa jonka aikana päästiin yhden kerran kotilomalle. Parani täysin ennalleen ilman ainuttakaan ihonsiirtoa vaikka alkuun plastikkakirurgi oli varma, että ihonsiirtoja joudutaan tekemään. Varaudu siihen, että lapsesti on vasta muutaman päivän päästä pahimman näköinen..... yleensä siis se muuttuu häijymmän näköiseks muutaman päivän sisällä. Meillä se käytännössä tarkotti sitä, että kolmantena päivänä tapaturmasta lapsen kasvot oli käytännössä mustaa/ruskeeta korppua :'(

En ehdi kertomaan nyt just enempää kun tulee vieraita mutta laita yv:tä jos tahdot kuulla enemmän. Kovasti jaksamisia teille. En edes lukenu ketjua, että mitä on tapahtunu mutta luen sen kun ehdin

 

meillä on aina höyryhengitelty vessassa, kuumaa vettä hanasta ja pyyheet päällä ja siinä yläpuolella ollaan hengitelty, koskaan en ole kiehuvaa vettä edes ajatellut laittaa, siihen riittää ihan raanasta saaavan veden kuumuuskin, että muodostuu höyryä pyyhkeen alla.

 

[QUOTE="vieras";22351569]Oma jaksaminen tärkeää tietysti, mutta. Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan päivittäin ja nyt kun on kyseessä lapselle sattunut tapaturma eli lapsi on kipeä ja peloissaan, niin vanhempien tuki ja turva on ensiarvoisen tärkeää.
Sairaala on outo paikka ja hoitajat vaihtuvat ja tämäkin pientä lasta pelottaa. Anoppi varmaan ihan hyvää tarkoittaa, mutta heidän läsnäolo ei korvaa vanhempien läsnäoloa.

Kaikki tekee tietysti tavallaan ja minkä oikeaksi katsoo, mutta itse en voisi olla missään tapauksessa pois lapsen luota. Pieni vauva kulkee siinä mukana eikä asiasta kärsi. Äitiä tietysti asia verottaa sekä henkisesti että fyysisesti, mutta aika on kuitenkin lyhyt siihen nähden, että lapsi saa kaiken huolen ja turvan.

Itse olin aikoinani sairaalassa viikon 7 vuotiaana (kaaduin pyörällä pahasti). Vanhemmat olivat sairaalassa joka päivä, mutta kun lähtivät sitten iltapäivällä pois pitkän matkan ja toisen lapsen koulusta kotiintulon takia, niin oli kyllä turvaton olo. Isä otti tuon viikon vapaaksi töistä.
Ja olin kuitenkin jo 7v, että ymmärsin asian, mutta silti oli kamalaa olla sairaalassa yksin.[/QUOTE]

Mä oon kyllä ihan samaa mieltä, että vanhempien läsnäolo on tärkeintä, enkä usko, että edes pystyn olemaan poissa sairaalasta. Meillä on sairaalaan vaan matkaa 100km, että väkisin tulee päiviä, jolloin ei vaan pääse vierailuaikojen sisällä käymään, kun on esim. vauvan neuvolaa tai muuta kotikunnassa. Sillon on onneks mahdollisuus siihen, että joku muu lähipiiristä kuitenkin menee, ettei tule päivää, ettei kukaan tuttu käy. Onneksi meijän poika on tosi reipas, eikä vierasta, mutta tietysti vieras ympäristö ja kivut tekevät asiasta ikävämmän. Mutta tosiaan aika näyttää, miten homma alkaa meillä pyörimään...

 

[QUOTE="vieras";22351569]Oma jaksaminen tärkeää tietysti, mutta. Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan päivittäin ja nyt kun on kyseessä lapselle sattunut tapaturma eli lapsi on kipeä ja peloissaan, niin vanhempien tuki ja turva on ensiarvoisen tärkeää.
Sairaala on outo paikka ja hoitajat vaihtuvat ja tämäkin pientä lasta pelottaa. Anoppi varmaan ihan hyvää tarkoittaa, mutta heidän läsnäolo ei korvaa vanhempien läsnäoloa.

Kaikki tekee tietysti tavallaan ja minkä oikeaksi katsoo, mutta itse en voisi olla missään tapauksessa pois lapsen luota. Pieni vauva kulkee siinä mukana eikä asiasta kärsi. Äitiä tietysti asia verottaa sekä henkisesti että fyysisesti, mutta aika on kuitenkin lyhyt siihen nähden, että lapsi saa kaiken huolen ja turvan.

Itse olin aikoinani sairaalassa viikon 7 vuotiaana (kaaduin pyörällä pahasti). Vanhemmat olivat sairaalassa joka päivä, mutta kun lähtivät sitten iltapäivällä pois pitkän matkan ja toisen lapsen koulusta kotiintulon takia, niin oli kyllä turvaton olo. Isä otti tuon viikon vapaaksi töistä.
Ja olin kuitenkin jo 7v, että ymmärsin asian, mutta silti oli kamalaa olla sairaalassa yksin.[/QUOTE]

Ap:n tilanteessahan lapsi on nukutettuna, eli ei sinänsä tiedä mitä ympärillä tapahtuu ja kuka/ketkä katsomassa käyvät.

 

Voi ei! Paranemisia pikkuiselle, ja paljon haleja äidille! (En osaa laittaa sitä halaushymiötä) Meillä puolitoistavuotias horjahti kiuasta kohti perjantaina, mutta selvittiin vain ensimmäisen asteen palovammalla kädessä, käsi ensimmäisenä osui. Vaikka kuinka yritin olla varovainen niin sitä vain sattuu

Siellä sairaalassa varmaan aika hyvin kerrotaan mitä tuleman pitää. Olen kuullut monestakin palovammaonnettomuudesta joista lapsi on selvinnyt täydellisesti vaikka pahalta se ensin näyttääkin.

 

Ap:n tilanteessahan lapsi on nukutettuna, eli ei sinänsä tiedä mitä ympärillä tapahtuu ja kuka/ketkä katsomassa käyvät.

Ainakin toistaseks on nukutettuna, mutta ilmeisesti lähipäivinä herätetään ja siirtyy vuodeosastolle. Tätä tulevaa aikaa lähinnä pohdin, kun tajuaa ja muistaa ketkä on käyny tai ei oo käyny...

 

Mielelläni otan vastaan vielä lisää kokemuksia palovammoista, mutta myös siitä, kun pieni lapsi on sairaalassa. Miten olette toimineet tänä aikana? Oletteko olleet mahdollisimman paljon hänen luonaan, vai antaneet itsenne pitää myös vapaapäivän tai pari sairaalakäynneistä oman jaksamisen takia? Anoppi ehdotti, että jos emme ihan joka päivä kävisi, vaan niinä päivinä, kun me emme käy, kävisi isovanhemmat tai muut läheiset. Kuulostaa sinänsä ihan järkevältä, mä imetän vauvaa, joten mun jaksaminen on aika tärkeä hänenkin kannaltaan, tietysti myös omani ja esikoisen kannalta. Mutta pystyykö ihan oikeasti olla menemättä, kun oma pieni rakas makaa sairaalassa? No, aika näyttää nämä meidän kohdalla sitten...

Mun mielestäni lapsi tarvitsee vanhempiaan tuollaisessa koettelemuksessa enemmän kuin mitään muuta. Lapsella on kipuja ja häntä pelottaa vieras paikka, vieraat ihmiset ja kaikki tehtävät toimenpiteet.
Meillä vuoroteltiin sairaalassa niin että joku rakas oli lapsen luona mahdolisuuksien mukaan koko ajan. Vanhemmat oli joka päivä ja useimmiten mekin vuorottelimme niin, että kun isä tuli, lähti äiti vähäksi aikaa lepäämään, mutta lapsen luona olimme näin mahdollisimman suuren osa päivästä. Raskastahan se on, äärettömän raskasta, kun tilanne jatkuu pitkään, mutta niin se on äärettömän raskasta lapsellekin.
En siis ainakaan etukäteen suunnittelisi etteivät vanhemmat vieraile joka päivä, ellei matka sairaalaan ole todella pitkä. Aika näyttää miten pitkään lapsi joutuu olemaan sairaalassa ja kuinka asiat järjestyvät, mutta mun mielestäni ei kannata lapsen vuoksi heti alkuun suunnitella etteivät vanhemmat hänen luonaan vierailisi ja olisi tukemassa ja lohduttamassa häntä joka päivä. Pieni vauva voi kulkea äidin mukana sairaalassa, eikä vauva siitä häiriinny.

 

Meillä pojan käsi, käsivarsi ja pieni osa reittä paloi kun veti mun kahvikupin päällensä, parani onneksi hyvin, vain käsi paloi niin että sitä hoidettiin viikon päivät läheisellä terveysasemalla. Mutta voi kauhistus sitä itsesyyttelyä!! Ei siinä tarvita enää kenenkään muun haukkua kun itse tietää syyllinen olevansa.. Eniten pelkäsin kuinka kipeä hän siitä vielä onkaan mutta palovammarasva oli niin tehokasta ettei hän kipua itkenyt enää kertaakaan paranemisprosessin aikana kuin sen mikä me ajettiin tk.seen heti tapahtuneen jälkeen ! Siellä sai särkylääkkeen heti ja vammat rasvattiin lähes samantien.

 

Kaikille sattuu vahinkoja, eikä niistä ole mitään järkeä syytellä ketään. Se ei kenenkään oloa paranna ja kuitenkin vahinkojenkin jälkeen on pystyttävä elämään itsensä ja asian kanssa, oli se mikä tahansa.

Lasten kanssa saa olla silmät selässäkin ja siltikin vahinkoja sattuu. Ja jos nyt vanhempi sen takia alkaa syyllistämään itseään tai puolisoaan, niin ei se semmoinenkaan ympäristö edistä lapsen paranemista eikä normaali elämisellekään.. Pahimmillaan johtaa vaan vaikkapa masennukseen tai eroon.

Anteeksi pitää osata antaa niin itelle kuin sillekin kenen "syy" vahinko on ollut. Se on parasta perheen hyvinvoinnille, koska lapsihan alkaa luonnollisesti syyttämään itteään, jos vaikkapa vanhemmat vaan syyttelee toisiaan vahingon seurauksena. Ja lapsihan se siinä eniten silloin kärsii...
Eri juttu sitten, jos homma on tahallinen...

Ei tässä ketjussa tainnut kukaan ap:tä syyllistääkään, mutta muutama itseni lisäksi kauhisteli toista tapausta, eli miten lapsi voidaan laittaa pää edellä kiehuvaan vesikattilaan. Sellaista ei vaan yksinkertaisesti saa sattua. Vähän niinkuin, että kävelin mökillä vauva sylissä ja kompastuin - hups! vauva lensi takkaan. Vauvasta ei irroiteta vaikka joku ampuisi jalkaan.

Tietenkin kuumaa vettä tms. sisältävät astiat laitetaan niin, ettei lapsi pääse vetämään niitä helposti päälleen. Kukaan ei kuitenkaan voi sille mitään, jos kääntää katseensa muutamaksi sekunniksi ja lapsi on ehtinyt nousta vaikka tuolille ja ehtii vahinko tapahtua. Ei sellaista ihmistä ole, joka pystyisi pitämään katseensa herpaantumatta lapsessa syntymästä alkaen kunnes lapsi täyttää 18.

 

Kun olin lapsena päiväkodissa, siellä eräs tyttö kaatoi kuuman keittokattilan päälleen. Tuli pahat palovammat ja hän oli kauan sairaalassa. Nyt olemme aikuisia ja tytöstä ei päälle päin huomaa mitään.

En tiedä viitsinkö isästäni kertoa, koska kyseessä kumminkin aikuinen jolla paraneminen erilaista. No mutta kumminkin, hänellä upposi toinen käsi kokonaan kiehuvaan veteen sellaisessa saunassa missä vesi lämmitetään siinä padassa. Oli viikkoja sairaalassa ja käteen tehtiin ihonsiirtoja. Tapauksesta on jo vuosia eikä kädestä huomaa juuri mitään vaikka aikuisellahan se ihon uusiutuminen on hitaampaa. Vähän on käsi ranteesta joistakin kohdin eri värinen ihonsiirtojen takia mutta tuskin kukaan mitään huomaa jossei asiasta tiedä.

 

Sulla on tosi pahoja mielenterveysongelmia. Hae apua.

[QUOTE="lisko";22350509]Potkaisi kattilaa? Vahingossa? Mitä? Kiertopotku yllättäen keittiössä kun äiti hoiti lähes vastasyntynyttä kiehuvan veden ääressä? Ja refleksinä? Hyvä toki että lapsi selvisi, mutta olet varmaan itsekin jo tajunnut tarinan hataruuden...[/QUOTE]