[QUOTE="koko";22290645]joo, ihan varmasti voi ajatukset muuttua. lasta haluava antaa adoptioon kun ei jaksa, adoptiota ajatellut pitikin lapsen ja aborttia ajatellut antaa adoptioon.
sinun veljesi tarina on yksi muiden joukossa. ja totta- adoptoiduilla lapsilla on omat vaikeutensa. osalla ei tule koskaan elämä järjestykseen sen ajatuksen kanssa "miksi minut annettiin adoptioon". osa voi nähdä taustalla jonkunlaisen äidinrakkauden: "halusiko äitiminulle jotain parempaa"
kenpä tietää. loppuviimeksi kyse on varmaan kunkin äidin arvomaailmasta ja siitä missä vaiheessa näkee sikiön alkion jonkain muuna kuin möykkynä soluina. monesta muusta on niin. minusta elämänalku on arvokas sinänsä, jokin muu kuin pelkkä solumöykky jo alusta asti.
on varmasti helpompi ajatella alkiota solumöykkynä. abortti on naisen oikeus ja hyvä niin. mutta itse ainakin toivoisin perinpohjaista miettimistä.
minulla on ystävä joka teki abortin, eikä ollut milläsäkkään. toinen teki ja joutui muutaman kuukauden päästä psykiatriselle osastolle syyllisyyden laukaiseman ahdituksen takia. tiedä että vieläkin, vuosien jälkeen on ahdistunut asiasta. sanon vaan, että adoptioon antaminen on miettiä läpi. hienointahan olisi, jos löytyisi uskallusta pitää lapsi ja kaikki menisi lopulta hyvin, apua ja tukea löytyisija muutaman vuoden kuluttua äiti voi todeta, että elämäni paras päätös.[/QUOTE]
Niin, tarinat on erilaisia. Jokainen adoptoitu ihminen kenet tunnen on kuitenkin joutunut läpikäymään yhtä ja toista, joku sitten on selvinnyt noista paremmin kuin joku toinen. Kun siihen vertaa sen että se alkuraskaudesta abortoitu sikiö ei joudu käymään läpi mitään, niin se on varmasti omalta osaltaan puhumassa senkin puolesta että joillekin se abortti on se rakkaudenteko lasta kohtaan. Kukin nekee ne omalla kohdallaan erilailla.
Joillekin raskaudet on helppoja ja jos on varma adoptioonantopäätöksestään kykenee leukapystyssä vastaamaan lähipiirin ja vieraampien kysymyksiin, selittämään olemassa oleville lapsille miksi vauva annetaan pois jne. Joillekin taas raskaudet on vaikeita, voimat jo valmiiksi lopussa (mikä usein on syynä siihen adoptio/abortti-ajatukseen) jolloin ajatus raskauden loppuun asti käymisestä ja lapsen poisantamisesta tuntuu vaikealta, jopa mahdottomalta. Se abortin jälkeen psyykkelle joutunut olisi voinut kokea täydellisen romahtamisen myös lapsen pidettyään jne, mahdotonta varmasti sanoa kuinka olisi käynyt jos olisi toiminut toisin. Siksi olisikin tärkeää että jokainen tekisi nämä päätökset niistä omista näkökulmistaa ja lähtökohdistaan, ei mitenkään ympäristön painostuksesta.
Hienoa se olisi jos löytyisi uskallusta poitää lapsi sekä niitä voimia ja tukijoukkoja tuohon. Mutta jos ei olekaan muuta kuin se uskallus pitää lapsi, eikä välttämättä edes voimia tämän hoitamiseen niin se ei välttämättä ole hyvä päätös kenellekään. Itse en ole aborttia koskaan tehnyt ja mielestäni minulla on - näin teoriassa ajatellen - aika korkea kynnys tuohon. Kuitenkin jossain vaiheessa kun oli kahden pienen (erityis)lapsen kanssa rankkaa tuli mieleen ajatus jos huomaisikin olevansa vahingossa raskaana... En usko että olisin aborttiin tuossakaan päätynyt, mutta jos siis valinnat olisivat olleet abortti tai adoptio niin ehdottomasti se abortti, jos ihan lapsia (niin niitä olemassa olevia kuin tulevaakin) ajatellen. Tuolloinkin tiesin olevani onnekas monissa suhteissa ja tiedostin että minulla oli voimavaroja ja läheisiä ihmisiä käytössäni erilailla kuin monilla muilla, silti - tai juuri siksi - en olisi osannut nähdä mitään vikaa siinä jos joku muu olisi tuossa tilanteessa päätynyt aborttiin.