K
kyllämäpärjään
Vieras
Olin 17vuotias. En seurustellut. Olin tapaillut minua vanhempaa miestä, ja olin korviani myöten ihastunut häneen.
Tajusin onneksi tehdä raskaustestin hyvissä ajoin, sillä kuukautiseni olivat säännölliset, joten tajusin heti kun kuukautiset olivat muutaman päivä myöhässä ja tein testin. Ja kaksi viivaahan "koreili" siinä testissä. Tein tietenkin toisen testin varmistaakseni asian, ja kyllä kaksi viivaa, eli raskaana ollaan.
Olin jollain tavalla järkyttynyt, mutta kuitenkin levollinen olo. Ihan kuin olisin alitajuntaisesti tiennyt olevani raskaana ennen kuin ajattelin edes testin ostamista.
No soitinpa sitten melkein heti perään neuvolaan ja selitin tilanteeni. Neuvolatädin puheesta ymmärsin että siellä oli pientä painostusa lapsen pitämiseen, "Sinun kannattaa miettiä rauhassa mitä teet, haluatko pitää pikkuisen vai haluatko keskeyttää raskauden." Se tuntui jotenkin epäammattimaiselta käytökseltä.
Mietin kaikessa rauhassa noin viikon verran päätöksestä. Musta tuntui etten ollut sama ihminen, varmaan raskaus hormoonit teki tehtävänsä. En tiennyt yhtään nimittäin mitä aijon tehdä. Mutta pakkohan se valinta oli tehdä hyvissä ajoin. Mietin molemmilta kannoilta, kuuntelin myös muutaman ystäväni mielipiteitä asiasta. Vanhemmilleni en kertonut, vaikka he olisivat ymmärtäneet. En vain halunnut "huolestuttaa" heitä.
Tälle miehelle en kertonut tuossa vaiheessa vielä yhtään mitään, nimittäin tiesin mitä mieltä hän olisi ollut, ehdottomasti abortin puolella.
No päätin sitten loppujen lopuksi kuunnella järkeäni, ja lampsia terveyskeskukseen. Siellä tehtiin papatestit ja lääkäri antoi numeron kättärille. Soitin heti lääkäriltä päästyään kättärin naispolille ja varasin ajan raskaudenkeskeytykseen.
Harmikseni se aika varattiin melkein kahden viikon päähän, luulisin myös että sen takia koska olin erittäin aikaisessa vaiheessa että saisin vielä miettiä tulevaa. Mutta jotenkin halusin vain äkkiä eroon siitä.
Nyt kun ajattelen, en edes ymmärrä miten olen selvinnyt tuosta tilanteesta ilman pahempia itkuja, masentuneisuutta sekä romahtamista. Sillä tuohon aikaan kaksi parhainta ystävääni "käänsivät minulle selkänsä", he eivät enään pitäneet yhteyttä minuun, olivat vain toistensa kanssa, eivät kyselleet miten minä voin ,tai mitä minulle kuuluu. Eikös se ole itseensä selvyys että jos hyvä ystävä on tekemässä aborttia ja muutenkin näin hankalassa tilanteessa, että tuettaisiin ja kuunneltaisiin, eikä varmaan ole paljoa pyydetty jos kysyy edes miten mä voin?
Mä oon vähän semmoinen että en halua puhua omista murheistaani, heti ajattelen että ihmiset ajattelevat minun kerjääväni sääliä. Minä olen yleensä ollut se kuunteleva olkapää joka kuuntelee ystävien pieniä elämän murheita.
Onneksi minulla oli kuitenkin yks ystävä, joka ymmärsi tilanteen ja lähti tukihenkilökseni aborttiin.
Oli talvi. Menimme ystäväni kanssa Helsingin Kätilöopistolle.
Ei kauaa joutu odottelemaan kunnes meidät pyydettiin huoneeseen. Siellä oli joku venäläinen naislääkkäri ja naishoitaja. Ensin se lääkäri siinä tais kysellä multa jotain käytännön asioita, ja sitten minut varhaisultrattiin.
En tietenkään nähnyt näyttöön, ehkä ihan hyvä vaan, koska se olisi tehnyt tästä vaikeampaa. Lääkäri ei sanonut mitään, odotin kokoajan että se sanoisi jotain että kasvaako minun sisälläni edes mitään. Koska terveyskeskuksessa ne eivät olleet millään edes varmistaneet minun raskauttani. Ainoastaan minun kotona tekemät raskaustestini riittivät siihen että olen raskaana.
Sitten hoitaja vei minut johonkin toiseen huoneeseen, päättivät siis että tehdään lääkkeellinen raskauden keskeytys, koska minulla oli raskausviikkoja vasta 8 ja risat.
Hoitaja selitti miten abortti tapahtuu yms. Sitten hoitaja antoi minulle ensimmäisen pillerin, joka otetaan suun kautta, ymmärsin että se lopettaa sikiön kehityksen yms. Hoitaja katsoi minua silmiin pillerilaatta kädessään ja kysyi; Oletko nyt varma päätöksestäsi? Nimittäin tämän jälkeen et voi enään perua.
Vastasin; "Joo."
Nielaisin pillerin. En edes muista fiiliksiäni kunnolla nyt kun mietin. Musta tuntuu että olen elänyt tuon ajan jossain sumussa, en oikeasti muista mitä ajattelin tuolloin. Mutta kai mä olin sitten ihan tyytyväinen päätökseeni.
Sitten lähdettiin kotiin, ja sitä seuraavana päivänä oli sitten varattuna se aika kun menen osastolle ja saan loput lääkkeet jotka sitten tyhjentävät kohtuni.
Hoitaja sanoi että voi tulla niukkaa vuotoa tuon pillerin jälkeen.
Niukkaa? Mun kohdun tyhjenemin alkoi heti seuraavana iltana kotona, ja sitä tuli niin paljon. Todella isoja hyytymiä, sinä yönä en nukkunut lähes ollenkaan, sillä verta tihkui kokoajan. Ajattelin vaan että miten tulen aamulla selviytymään sinne kättärille kun vuodan kun niagran putous?
Onneks aamuun mennessä vuoto niukentui, ja side riitti.
Lähdin ystäväni kanssa kohti Kättäriä jälleen.
Siellä mentiin suoraan osastolle, katsoin vain haikeana kuin siinä vieressä oli vastasyntyneiden osasto. Ajattelin "minä olisin voinut olla tuolla 9 kuukauden päästä..."
Osastolla odotti erittäin mukava hoitaja. Hän antoi minulle neljä pilleriä, mitkä piti laittaa tuonne alakertaan.
Minulla oli ihan hyvä olo siinä vaiheessa. En jaksanut olla siellä pienellä osastolla, nimittäin siellä oli minun lisäkseni muutama muu tyttö, aivan samassa tilanteessa, lääkkellisessä raskaudenkeskeytyksessä. Minua jotenkin alkoi ahdistamaan tuo tilanne.
Olisin toivonut, että oltaisiin saatu ystäväni kanssa jokin oma huone missä oltais rauhassa saatu olla.
Päätettiin mennä Kättärin ala-aulaan pelaamaan korttia.
Pikkuhiljaa aloin tuntemaan kipua vatsassa. Supistuksia. Ne yltyivät erittäin koviksi, ja minun oli pakko mennä vessaan.
Verta alkoi taas vuotamaan aivan jumalattoman paljon. Meinasin rehellisesti pyörtyä vessaan, oli niin heikko olo. Oksennus oli lähellä lentää. Aloin hikoilla, riisuin melkein kaikki vaatteet pois päältäni. Ajattelin etten selviä tästä. Meinasin jo soittaa kaverilleni että hakee paarit ja tulee hakemaan minut täältä vessasta, muuten kuolen.
Siinä hetken aikaa kun kärvistelin, niin tulikin jo parempi olo. Ja sain raahattua itseni pois vessasta. Kipu vatsassa vielä jatkui mutta olo oli muuten jo parempi.
Mentiin kaverini kanssa takaisin sinne osastolle. Kipu yltyi välillä melkein sietämättömäksi. Voin vaan kuvitella mitä synnytys olisi, jos kerta näin "pienetkin" supistukset sattuvat jo helvetisti.
Sain lisää kipulääkettä hoitajalta. Noin neljän tunnin päästä siitä kun tulin Kättärille, saimme luvan poistua, sillä oloni oli ihan hyvä, ja vertakaan ei tullut kuin hanasta enään.
Saimme onneksi kyydin pois. Kipu jatkui vielä vatsassa. Menin kotiin yksin.
Ja se oli ohi. Vuosin seuraavat neljä viikkoa.
Nyt kun kirjoitan tätä ahdistun. En enään tiedä teinkö oikein. En ole päässyt puhumaan tästä asiasta kenenkään kanssa kunnolla. En halunnut avautua tästä asiasta. Halusin/haluan vain unohtaa tämän. Nyt tuosta tapahtumasta on puolitoistavuotta.
Ja tällä hetkellä minulla on vakituinen miesystävä, jonka kanssa joskus vielä perustan perheen.
Tajusin onneksi tehdä raskaustestin hyvissä ajoin, sillä kuukautiseni olivat säännölliset, joten tajusin heti kun kuukautiset olivat muutaman päivä myöhässä ja tein testin. Ja kaksi viivaahan "koreili" siinä testissä. Tein tietenkin toisen testin varmistaakseni asian, ja kyllä kaksi viivaa, eli raskaana ollaan.
Olin jollain tavalla järkyttynyt, mutta kuitenkin levollinen olo. Ihan kuin olisin alitajuntaisesti tiennyt olevani raskaana ennen kuin ajattelin edes testin ostamista.
No soitinpa sitten melkein heti perään neuvolaan ja selitin tilanteeni. Neuvolatädin puheesta ymmärsin että siellä oli pientä painostusa lapsen pitämiseen, "Sinun kannattaa miettiä rauhassa mitä teet, haluatko pitää pikkuisen vai haluatko keskeyttää raskauden." Se tuntui jotenkin epäammattimaiselta käytökseltä.
Mietin kaikessa rauhassa noin viikon verran päätöksestä. Musta tuntui etten ollut sama ihminen, varmaan raskaus hormoonit teki tehtävänsä. En tiennyt yhtään nimittäin mitä aijon tehdä. Mutta pakkohan se valinta oli tehdä hyvissä ajoin. Mietin molemmilta kannoilta, kuuntelin myös muutaman ystäväni mielipiteitä asiasta. Vanhemmilleni en kertonut, vaikka he olisivat ymmärtäneet. En vain halunnut "huolestuttaa" heitä.
Tälle miehelle en kertonut tuossa vaiheessa vielä yhtään mitään, nimittäin tiesin mitä mieltä hän olisi ollut, ehdottomasti abortin puolella.
No päätin sitten loppujen lopuksi kuunnella järkeäni, ja lampsia terveyskeskukseen. Siellä tehtiin papatestit ja lääkäri antoi numeron kättärille. Soitin heti lääkäriltä päästyään kättärin naispolille ja varasin ajan raskaudenkeskeytykseen.
Harmikseni se aika varattiin melkein kahden viikon päähän, luulisin myös että sen takia koska olin erittäin aikaisessa vaiheessa että saisin vielä miettiä tulevaa. Mutta jotenkin halusin vain äkkiä eroon siitä.
Nyt kun ajattelen, en edes ymmärrä miten olen selvinnyt tuosta tilanteesta ilman pahempia itkuja, masentuneisuutta sekä romahtamista. Sillä tuohon aikaan kaksi parhainta ystävääni "käänsivät minulle selkänsä", he eivät enään pitäneet yhteyttä minuun, olivat vain toistensa kanssa, eivät kyselleet miten minä voin ,tai mitä minulle kuuluu. Eikös se ole itseensä selvyys että jos hyvä ystävä on tekemässä aborttia ja muutenkin näin hankalassa tilanteessa, että tuettaisiin ja kuunneltaisiin, eikä varmaan ole paljoa pyydetty jos kysyy edes miten mä voin?
Mä oon vähän semmoinen että en halua puhua omista murheistaani, heti ajattelen että ihmiset ajattelevat minun kerjääväni sääliä. Minä olen yleensä ollut se kuunteleva olkapää joka kuuntelee ystävien pieniä elämän murheita.
Onneksi minulla oli kuitenkin yks ystävä, joka ymmärsi tilanteen ja lähti tukihenkilökseni aborttiin.
Oli talvi. Menimme ystäväni kanssa Helsingin Kätilöopistolle.
Ei kauaa joutu odottelemaan kunnes meidät pyydettiin huoneeseen. Siellä oli joku venäläinen naislääkkäri ja naishoitaja. Ensin se lääkäri siinä tais kysellä multa jotain käytännön asioita, ja sitten minut varhaisultrattiin.
En tietenkään nähnyt näyttöön, ehkä ihan hyvä vaan, koska se olisi tehnyt tästä vaikeampaa. Lääkäri ei sanonut mitään, odotin kokoajan että se sanoisi jotain että kasvaako minun sisälläni edes mitään. Koska terveyskeskuksessa ne eivät olleet millään edes varmistaneet minun raskauttani. Ainoastaan minun kotona tekemät raskaustestini riittivät siihen että olen raskaana.
Sitten hoitaja vei minut johonkin toiseen huoneeseen, päättivät siis että tehdään lääkkeellinen raskauden keskeytys, koska minulla oli raskausviikkoja vasta 8 ja risat.
Hoitaja selitti miten abortti tapahtuu yms. Sitten hoitaja antoi minulle ensimmäisen pillerin, joka otetaan suun kautta, ymmärsin että se lopettaa sikiön kehityksen yms. Hoitaja katsoi minua silmiin pillerilaatta kädessään ja kysyi; Oletko nyt varma päätöksestäsi? Nimittäin tämän jälkeen et voi enään perua.
Vastasin; "Joo."
Nielaisin pillerin. En edes muista fiiliksiäni kunnolla nyt kun mietin. Musta tuntuu että olen elänyt tuon ajan jossain sumussa, en oikeasti muista mitä ajattelin tuolloin. Mutta kai mä olin sitten ihan tyytyväinen päätökseeni.
Sitten lähdettiin kotiin, ja sitä seuraavana päivänä oli sitten varattuna se aika kun menen osastolle ja saan loput lääkkeet jotka sitten tyhjentävät kohtuni.
Hoitaja sanoi että voi tulla niukkaa vuotoa tuon pillerin jälkeen.
Niukkaa? Mun kohdun tyhjenemin alkoi heti seuraavana iltana kotona, ja sitä tuli niin paljon. Todella isoja hyytymiä, sinä yönä en nukkunut lähes ollenkaan, sillä verta tihkui kokoajan. Ajattelin vaan että miten tulen aamulla selviytymään sinne kättärille kun vuodan kun niagran putous?
Onneks aamuun mennessä vuoto niukentui, ja side riitti.
Lähdin ystäväni kanssa kohti Kättäriä jälleen.
Siellä mentiin suoraan osastolle, katsoin vain haikeana kuin siinä vieressä oli vastasyntyneiden osasto. Ajattelin "minä olisin voinut olla tuolla 9 kuukauden päästä..."
Osastolla odotti erittäin mukava hoitaja. Hän antoi minulle neljä pilleriä, mitkä piti laittaa tuonne alakertaan.
Minulla oli ihan hyvä olo siinä vaiheessa. En jaksanut olla siellä pienellä osastolla, nimittäin siellä oli minun lisäkseni muutama muu tyttö, aivan samassa tilanteessa, lääkkellisessä raskaudenkeskeytyksessä. Minua jotenkin alkoi ahdistamaan tuo tilanne.
Olisin toivonut, että oltaisiin saatu ystäväni kanssa jokin oma huone missä oltais rauhassa saatu olla.
Päätettiin mennä Kättärin ala-aulaan pelaamaan korttia.
Pikkuhiljaa aloin tuntemaan kipua vatsassa. Supistuksia. Ne yltyivät erittäin koviksi, ja minun oli pakko mennä vessaan.
Verta alkoi taas vuotamaan aivan jumalattoman paljon. Meinasin rehellisesti pyörtyä vessaan, oli niin heikko olo. Oksennus oli lähellä lentää. Aloin hikoilla, riisuin melkein kaikki vaatteet pois päältäni. Ajattelin etten selviä tästä. Meinasin jo soittaa kaverilleni että hakee paarit ja tulee hakemaan minut täältä vessasta, muuten kuolen.
Siinä hetken aikaa kun kärvistelin, niin tulikin jo parempi olo. Ja sain raahattua itseni pois vessasta. Kipu vatsassa vielä jatkui mutta olo oli muuten jo parempi.
Mentiin kaverini kanssa takaisin sinne osastolle. Kipu yltyi välillä melkein sietämättömäksi. Voin vaan kuvitella mitä synnytys olisi, jos kerta näin "pienetkin" supistukset sattuvat jo helvetisti.
Sain lisää kipulääkettä hoitajalta. Noin neljän tunnin päästä siitä kun tulin Kättärille, saimme luvan poistua, sillä oloni oli ihan hyvä, ja vertakaan ei tullut kuin hanasta enään.
Saimme onneksi kyydin pois. Kipu jatkui vielä vatsassa. Menin kotiin yksin.
Ja se oli ohi. Vuosin seuraavat neljä viikkoa.
Nyt kun kirjoitan tätä ahdistun. En enään tiedä teinkö oikein. En ole päässyt puhumaan tästä asiasta kenenkään kanssa kunnolla. En halunnut avautua tästä asiasta. Halusin/haluan vain unohtaa tämän. Nyt tuosta tapahtumasta on puolitoistavuotta.
Ja tällä hetkellä minulla on vakituinen miesystävä, jonka kanssa joskus vielä perustan perheen.
