"Ystävä" ei kestä onneani

[Ps..]

Minulla on yksi ystävä, 24-vuotias, , joka ei kestä sitä että olen onnellinen. Minä vaan olen... kerrankin menee hyvin! Pääsemme kohta muuttamaan rakentamaamme taloon. Minulla on töitä, opiskelut vielä samalla kesken, mutta sujuneet hyvin. Ystävä on valinnut huonosti työllistyvän alan ihan itse. Tämä meidän taloprojekti on ihan myrkkyä hänelle. Keksimällä hän keksii kaikista asioistani jonkin negatiivisen puolen jne. Minulle hän sanoo suoraan kaikki mitä ajattelee (esim.näytätpä sinä väsyneeltä) mutta ei kestä itseensä kohdistuvaa arvostelua missään asiassa vaikka pyytää itse arviota jostakin. Tätä kirjoittaessani viimeistään tajuan, että ei hän ole mikään ystävä. Olen kyllä yrittänyt antaa ymmärtää, että en enää niin kaipaa hänen seuraansa, mutta niin hän vaan aina jostain pölähtää elämääni, ainakin niin kauan kuin pyörin vielä yliopistolla..

Onko muilla tällaisia kokemuksia? Sattuisko olemaan kokemuksia siitä, että ystävä ois muuttunut mukavaksi itsekseen kun ikää tulee lisää tai muuten järkevöityy?

 

[vilpitön]

Hm. Ymmärrän kyllä ongelmasi, hyvin yleistähän tuo on, ja varsinkin noin nuorten keskuudessa (itsetunto ja oma paikka useimmilla hakusessa), mutta valitettavasti omasta tekstistäsi huokuu myös arvosteleva kaiku. Ystävyyden nimissä muutaman ajatuksen jaan.
Raha ja menestyminen on sellainen juttu joka helposti karkottaa ihmisiä ympäriltä, joko niin, että haluaisivat itselleen samaa, tai niin, että ehkä eivät, ja vastapuoli alkaa käyttäytyä niin, kuin heidän elämänsä olisi edennyt paremmin.
Ole iloinen saavutuksistasi ja onnellinen, sinulla on täysi oikeus siihen. Mutta kaikki eivät halua edetä samalla kaavalla, "järkevöityminen" tai muu voi tapahtua ihan muilla meriiteillä. Mulla oli ystävä, joka rakensi talon melko nuorena ja koko ajan toitotti että miksen minä miehen kanssa rakenna (pk-seudulla ei ihan noin vaan rakennellakaan..). Kyse ei edes ollut meidän kohdalla rahasta, vaan siitä, että haluttiin asua ulkomailla ja kerrostaloissa, "kevein" varustein. Oman talon aika sitten ehkä myöhemmin. Ystäväni kuvitteli, että hänen elämänsä oli paljon paremmin ja pidemmällä, ja että kaikki haluavat samaa kuin hänellä. Oli aika kurjaa olla samassa seurassa kun toinen ei voinut ymmärtää sitä, että minä EN ollut hänelle kateellinen.

Mutta jos ystäväsi on todella muuttunut ja kateellinen/katkera tms etkä sinä todellakaan lietso tätä (onnellinen saa ja pitää olla omista jutuista, sitä en tarkoita. Itse en pidä siitä suomalaisesta tyylistä ettei rahoistaan saisi nauttia), niin ystäväsi on sitten entinen, tai ainakin etäinen. Yleensä me kaikki ollaan vanhemmiten loppujenlopuksi aika samalla viivalla, joten voi olla että ystävyys palaa, useimmiten ehkä ei. Tai siinä vaiheessa kun ystäväsi on tottunut sinun parempaan elämääsi, hän ehkä jaksaa taas katsella omaa elämäänsä paremmin silmin ja ystävyytenne voi uudistua. Joskus se ottaa aikaa (mulle on erään kanssa näin käynyt, hän tuli vaatimattomista oloista, kuten mekin, ja kun matkustimme yms, hän piti etäisyyttä. Pikkuhiljaa kuitenkin tottui, ja palasi kuvioihin mukaan. Nyt olemme edelleen hyviä ystäviä, ilman mitään kilpailua tms.), joskus kasvetaan erilleen. Se on ihan normaalia, varsinkin jos ei ole mikään sydänystävä.

Onnea uuteen kotiin!

 

[-]

Siitä ei ole ikävä kyllä kokemusta, että olisi muuttunut "takaisin" itsekseen. Aikani itse seurasin tällaista muuttuvaa ystävää, mutta lopulta huomasin, että en halua viettää hänen kanssa aikaani ja lopetin yhteydenpidon. Häneltä silloin tuli joitain sähköposteja (soittelimme vain harvakseltaan, vaikka näimmekin melko usein), mutta vastasin paljon hitaammin, kuin aiemmin ja lyhytsanaisemmin.

Tämä entinen hyvä ystäväni oli muuttunut muutaman vuoden kuluessa ylpeäksi, hienostelevaksi ja ainakin ulospäin antoi kyllä selvästi ymmärtää olevansa parempi kuin esimerkiksi me mieheni kanssa. Lopulta hän erehtyi haukkumaan meidän silloisen asuinpaikan (itse viettänyt sillä alueella lapsuutensa) ja olimme kuulemma ainoat hänen ystävänsä, jotka ovat jämähtäneet sinne (asumme pk-seudulla). Asuimme kuitenkin ensimmäisessä omassa kodissamme, hän asui vuokralla toisella alueella. Ilmeisesti se alue oli sitten jotenkin parempi tai jotain, mutta kaiken kaikkiaan lopetin yhteydenpidon, kun huomasin, ettei meillä ole enää mitään yhteistä. Tämä kotialueen haukkuminen, kun hän itse kyläili meillä silloisen avomiehensä kanssa, oli minulle viimeinen niitti siihen ystävyyssuhteeseen. En tiedä, mitä hänelle nykyään kuuluu ja suoraan sanottuna ei edes kiinnosta. Hyvin on pärjätty ilman häntäkin. Ikävä ei ole eikä ole koskaan ollut.

Jos tämä sinun tuntemasi ihminen ei osoita muuttumisen merkkejä parempaan suuntaan sinä aikana, kun olette "pakosta" tekemisissä, niin sen vielä varmasti kestää. Mutta olen huomannut, että pääsee itse paljon vähemmällä ärsyyntymisellä ja muutenkin on paljon mukavampaa, kun ympärillä on juuri ne ystävät, joiden haluaa kuuluvan elämään. Heille on silloin myös enemmän aikaa, koska tällaisia todellisia ystäviä on vähemmän ja aikaa ei tuhlaannu tällaisiin negatiivisiin energiasyöppöihin (siis sellaisiin henkilöihin, jotka vain vievät energiaa tai saa itsensä tuntemaan olonsa negatiiviseksi).

Saattaa tietenkin olla, että ihmiset ymmärtävät hölmöytensä jossain vaiheessa, mutta vaikea sanoa etukäteen. Siksi sinun onkin hyvä pohtia itse, haluatko pitää lähelläsi tällaisen ihmisen siltä varalta, josko hän sitten kuitenkin muuttuisi joskus...

 

["vieras"]

Aaaah... Niin tuttua. Mulla on mieheni tapaamisen jälkeen mennyt välit totaalipoikki kolmeen ihmiseen, kaikilla takana huonot suhteet eivätkä jotenkaan kestä sitä että mä voin olla onnellinen mieheni kanssa. Eka näistä ''ystävistä'' kilahti, kun muutettiin miehen kanssa yhteen - samaan aikaan hän odotti lasta jollekin kahdesta tai kolmesta ex-poikaystävästään. Puhui selän takana, että oon mieheni kanssa vaan koska tiedän, että mies ei voi saada mua parempaa ja haukkui miestäni ihan törkeillä sanoilla. Toinen ''ystävä'' kilahti kun mentiin miehen kanssa naimisiin - tämäkin ihminen meni juttelemaan selän takana, kuinka ''pakotan'' miehen naimisiin ettei se voisi jättää mua (eikä keksinyt syytä MIKSI sen pitäis jättää mut) ja kun saatiin lapsi, tämä ihminen lopetti yhteydenpidon kokonaan ja on valehdellut meistä sellaisia asioita, että jos kuulen vielä yhdeltäkin ihmiseltä niitä juttuja niin marssin tekemään rikosilmoituksen.

Kolmas ei nyt ole ikinä ollut niinkään ystävä kuin samassa kaveripiirissä kulkeva ihan-kaveri-vaan, mutta sitä riepoi kun saatiin miehen kanssa lapsi ja lasta odottaessani oli miehen veljelle ja tämän vaimolle sanonut että ''ei taida xxx tietää että sitä lasta ei sitten voi joka vkoloppu vaan heittää hoitoon'' - me ei ennen lastakaan oltu mitään bileihmisiä, tottakai tavattiin kavereita mutta illat meni useimmiten limpparin ja lautapelien ohessa. No, sitten kun lapsi syntyi ja tämä nainen huomasi, että en viekään lasta hoitoon, imetän ja kantoliinailen ja kestovaippailen niin siitäkin täytyi valittaa. Totaalihaukut saatiin, kun lähdettiin ulkomaanmatkalle lapsen kanssa, se kun on kuulemma typerää, vaarallista, eihän lapsen kanssa voi lomailla ja hyvä vanhempi säästää matkarahat lapsen tulevaisuutta varten. Tällä naisella on omaa lastamme vuoden vanhempi lapsi, joka tehtiin paikkaamaan naisen pettämisestä johtuvia säröjä avoliitossa.

Nykyään olen ihan ylipessimistinen ihmisten suhteen, ei paljon huvita tutustua uusiin ihmisiin kun pelkään että minkälaisia skitsoja niistä sitten kuoriutuu. Onneksi mulla on muutama todellinen ystävä, jotka tukevat ja ovat onnellisia puolestani, ihan niin kuin minäkin olen onnellinen heidän onnestaan.

 

[.....]

Mun ystävä oli samanlainen. Kun olin mennyt naimisiin ja hankittiin uusi asunto ja sinne kalusteita, kommentoi kaikkea tyyliin: "no ei me tollaista oltais ostettu, toi on ihan liian kova sohva meille" ja kalustivat oman kämppänsä kalliilla (luotolla). Me ei haluttu ostaa kallista koska rahatilanne oli huono. Kun sain vauvan, kaveri löysi koko ajan jotain vikaa vauvasta ja ihmetteli kun en antanut vauva hoitoon. Kun lapsi täytti yksi vuotta, alkoi jankutus "miten sä voit olla kotona, miten teil on varaa, sun lapsikin kaipais kyl vähän ammattílaisten hoitoa..."

No nyt kaveri on raskaana ja mun pitäis tukee hänen uutta onnea... just... eipä tee kovin mieli

 

["just"]

ei musta kyllä ole syy laittaa välejä poikki, jos joku sanoo että olet jämähtänyt kotipuoleen. Mitä pahaa siinä on? joku jämähtää, joku lähtee, ihan sama.

 

[nooe]

Minulla on vähän tuontyylinen "ystävä". Hän ei kestä sitä että KAIKKI eivät ole sotkeneet raha-asioitaan, miessuhteitaan jne. kuten hän ja niinpä suusta tuleekin vain negatiivista p**kaa. Jos saamme mieheni kanssa aikaiseksi jotain, hän tokaisee heti siihen että kyllä hänkin "jossei toi perkeleen exä.." . Meillä on uudet verhot; "kyllä mullakin ois joo, jos toi exä ei ois vieny luottotietoja ja mulla ois varaa muuhunki kuin ruokaan". Mitä tuollaiseen pitäisi vastata?? :O Olen auttanut häntä paljon, aikaisemmin on sydämellisesti kiittänyt jne., nykyään ei osaa enää sanaa "kiitos". Hän kertoi että tarvitsisi kuopukselleen erään lastentarvikkeen johon ei ole varaa, minä tarjouduin antamaan omani hänelle sillä se vie meillä vain tilaa. Hän totesi "ai, hyvä"- ja keskustelu jäi siihen! Ajattelin ensin että olkoot, en minä kiitoksia tässä kerjääkään, mutta otin asian vielä myöhemmin puheeksi ja reaktio oli taas samaa luokkaa. Koko ihminen on muuttunut kiittämättömäksi!

Ymmärrän että elämä koettelee osaa kovempaa kuin muita, mutta tämän(kin?) ihmisen ongelmat ovat 75% itse aikaansaatuja.