H
huokaus
Vieras
ollaan juuri rakennettu ja rakennusaika oli todellakin meidän suhteen koetinkivi eli yhtä helvettiä ja paskaa alusta loppuun.
vieläkin on vaikka miten paljon tekemistä, mutta mies ei huoli apua!! sille ei kenenkään apu kelpaa!! mulla olis varmaan 10 sukulaista jotka tulis heti kun vaan soittais ja meil on kavereita jotka todella tulis, olis kiva pitää vaikka yks lauantai sellanen talkoopäivä, mut ei käy miehelle ja sit se kiukuttelee täällä kun mitään ei tapahdu.
meillä ei ole khh vielä valmis, joten käyn mun vanhempien luona pesemässä pyykkiä.
äsken mies sit kysy, koska meen taas ja vastasin että en tiedä. siitähän se räjähti ja alko huutaa ja sättiin mua ja lopuks karjas et sä et kans tiedä vittu mistää mitää, onnee vaan elämääs ja lähti meneen. ja tämä kaikki siis lapsen kuullen. ihana mies, eikö?
se vaan, että se ei oikeasti ole tollainen.
se on niin äkkipikainen ja tulinen nykyään et hyvä et uskallan hengittää täällä.
ei mun tarvii fyysistä väkivaltaa pelätä, mutta ei toi sanallinenkaan satuttaminen pikkujuttu ole.
lisäks sille on tän rakentamisen aikana iskostunu joku ihme päähänpinttymä, että halailu ja oma-aloitteinen toisen huomioonottaminen on TOSSUN ALLA OLEMISTA.
mä olen aivan jaksamisen äärirajoilla keikkunu tähän asti väkisin, päätin jaksaa ja taistella, mutta mä en ole enää yhtään varma onko nää vuodet ollu sen arvoisia?! olenko mä taistellut turhaan oman jaksamiseni äärirajoilla? muuttuuko mun mies enää ikinä omaksi itsekseen?
ei tätä varmaan kukaan jaksa lukea ja teksti tuskin on kovin selkeästi luettavaa, mutta helpottipa itseäni kun sain kirjoittaa.
kiitos ja kumarrus.
vieläkin on vaikka miten paljon tekemistä, mutta mies ei huoli apua!! sille ei kenenkään apu kelpaa!! mulla olis varmaan 10 sukulaista jotka tulis heti kun vaan soittais ja meil on kavereita jotka todella tulis, olis kiva pitää vaikka yks lauantai sellanen talkoopäivä, mut ei käy miehelle ja sit se kiukuttelee täällä kun mitään ei tapahdu.
meillä ei ole khh vielä valmis, joten käyn mun vanhempien luona pesemässä pyykkiä.
äsken mies sit kysy, koska meen taas ja vastasin että en tiedä. siitähän se räjähti ja alko huutaa ja sättiin mua ja lopuks karjas et sä et kans tiedä vittu mistää mitää, onnee vaan elämääs ja lähti meneen. ja tämä kaikki siis lapsen kuullen. ihana mies, eikö?
se vaan, että se ei oikeasti ole tollainen.
se on niin äkkipikainen ja tulinen nykyään et hyvä et uskallan hengittää täällä.
ei mun tarvii fyysistä väkivaltaa pelätä, mutta ei toi sanallinenkaan satuttaminen pikkujuttu ole.
lisäks sille on tän rakentamisen aikana iskostunu joku ihme päähänpinttymä, että halailu ja oma-aloitteinen toisen huomioonottaminen on TOSSUN ALLA OLEMISTA.
mä olen aivan jaksamisen äärirajoilla keikkunu tähän asti väkisin, päätin jaksaa ja taistella, mutta mä en ole enää yhtään varma onko nää vuodet ollu sen arvoisia?! olenko mä taistellut turhaan oman jaksamiseni äärirajoilla? muuttuuko mun mies enää ikinä omaksi itsekseen?
ei tätä varmaan kukaan jaksa lukea ja teksti tuskin on kovin selkeästi luettavaa, mutta helpottipa itseäni kun sain kirjoittaa.
kiitos ja kumarrus.
