M
Mesenra
Vieras
Minulla ja miehelläni on poika, kohta 8kk. Mies on täydellinen isä ollessamme kotona kolmisin, mutta ongelmia tulee heti, kun poistumme neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille...
Mies mm. ei anna kenenkään (paitsi äitini, ja tästäkin sai käydä vääntöä monet kerrat) pitää poikaa sylissä, ei sukulaisten, ei kavereiden. Kylässä ollessamme murjottaa, ei osallistu keskusteluun, vastaa vain lyhyesti jos jotain kysytään, ei suostu koskemaan tarjottaviin, välillä ei viitsi edes takkia riisua tai istua alas. Rutistaa vaan poikaa sylissä ja odottaa, milloin lähdetään. Ei puhettakaan, että pojan voisi laittaa lattialle touhuamaan.
Eniten minua loukkaa se, että kutsuu kaikkia sukulaisiani "vieraiksi", joihin ei voi luottaa pätkän vertaa. Kyse on kuitenkin minulle läheisistä ihmisistä, jotka olen tuntenut koko ikäni. Äidilleni vihoittelee edelleen, kun äitini yli puoli vuotta sitten antoi vauvan tädilleni syliin kysymättä meiltä lupaa. (Olimme siis siinä vieressä, ja täti on ihan normaali ihminen...)
Lähtisin kylään ilman miestä, mutta sekään ei onnistu. Tänä viikonloppunakin piti lähteä mummolaan piirakanpaistoon, joka meillä on jokajouluinen perinne, ja olisi ollut minulle tärkeää. En sitten päässyt, koska mies ei halunnut lähteä mukaan, enkä voi olla niin pitkään erossa lapsesta, mitä siihen hommaan menee (lapsi syö vain sormiruokaa eikä suostu juomaan edes pumpattua maitoa, pelkkä tissi kelpaa). Lasta en voi ottaa mukaan, koska mies ei kestä ajatusta, että poika joutuisi olemaan siellä muualla kuin minun sylissäni.
Kaipa olisin voinut mennä pojan kanssa miehen urputuksesta piittaamatta, mutta en vaan enää kerta kaikkiaan jaksa tapella samasta asiasta joka ikinen kerta, niin annoin sitten periksi ja jätin menemättä. Ja nyt harmittaa.
Auttakaa, en keksi enää mitä tehdä. Keskusteltu on, ja mies itsekin myöntää käyttäytyvänsä typerästi, mutta silti sama meno jatkuu.
Ja anteeksi vuodatuksen pituus.
Mies mm. ei anna kenenkään (paitsi äitini, ja tästäkin sai käydä vääntöä monet kerrat) pitää poikaa sylissä, ei sukulaisten, ei kavereiden. Kylässä ollessamme murjottaa, ei osallistu keskusteluun, vastaa vain lyhyesti jos jotain kysytään, ei suostu koskemaan tarjottaviin, välillä ei viitsi edes takkia riisua tai istua alas. Rutistaa vaan poikaa sylissä ja odottaa, milloin lähdetään. Ei puhettakaan, että pojan voisi laittaa lattialle touhuamaan.
Eniten minua loukkaa se, että kutsuu kaikkia sukulaisiani "vieraiksi", joihin ei voi luottaa pätkän vertaa. Kyse on kuitenkin minulle läheisistä ihmisistä, jotka olen tuntenut koko ikäni. Äidilleni vihoittelee edelleen, kun äitini yli puoli vuotta sitten antoi vauvan tädilleni syliin kysymättä meiltä lupaa. (Olimme siis siinä vieressä, ja täti on ihan normaali ihminen...)
Lähtisin kylään ilman miestä, mutta sekään ei onnistu. Tänä viikonloppunakin piti lähteä mummolaan piirakanpaistoon, joka meillä on jokajouluinen perinne, ja olisi ollut minulle tärkeää. En sitten päässyt, koska mies ei halunnut lähteä mukaan, enkä voi olla niin pitkään erossa lapsesta, mitä siihen hommaan menee (lapsi syö vain sormiruokaa eikä suostu juomaan edes pumpattua maitoa, pelkkä tissi kelpaa). Lasta en voi ottaa mukaan, koska mies ei kestä ajatusta, että poika joutuisi olemaan siellä muualla kuin minun sylissäni.
Kaipa olisin voinut mennä pojan kanssa miehen urputuksesta piittaamatta, mutta en vaan enää kerta kaikkiaan jaksa tapella samasta asiasta joka ikinen kerta, niin annoin sitten periksi ja jätin menemättä. Ja nyt harmittaa.
Auttakaa, en keksi enää mitä tehdä. Keskusteltu on, ja mies itsekin myöntää käyttäytyvänsä typerästi, mutta silti sama meno jatkuu.
Ja anteeksi vuodatuksen pituus.
