[QUOTE=" rva ilkeä harmaa";29609017]Chef: parasta laihtumisessa on just se, että voi elää normaalia elämää hyvällä omatunnolla eli jos haluaa syödä leivän niin sitten sen voi syödä. Kaikkea kohtuudella, se on mun motto. Mulla on muuten nin hyvä tää ruokavalio, että ei haittaa vaikka namia syö jos himo niihin tulee.[/QUOTE]
Tässä näkyy se, miten erilaisia me ollaan. Sun tapasi kuulostaa oikein hyvältä. Normaalilta.
Mutta mulla on jonkinlainen "syömisongelma", jonka kautta se kohtuus on asia, johon en millään tunnu pystyvän. En tiedä onko tuon mun "syömisongelmani" nimi sokeririippuvuus vai mikä? Mutta kun laitan suuhuni yhden palan suklaata, onkin tilanne vartin päästä se, että koko levy on tuhottuna.
Se mun himoni on oikeasti ihan valtava. Mä voin ihan hyvin (ja olen niin tehnytkin useaan otteeseen) lähteä vaikka keskellä yötä ajamaan naapurikaupunkiin 24/7 avoinna olevalle huoltikselle, koska mä TARVITSEN suklaata. Mä en kestä ilman, sitä on pakko saada.
Jos mies on töissä, eikä mulla ole mahdollisuutta lähteä keskellä yötä sitä suklaata hakemaan, niin sitten teen sitä suklaata vaikka laittamalla tilkan maitoa mukinpohjalle, jonka joukkoon lisään lusikkakaupalla kaakaota. Sen voimalla pärjään siihen saakka, että pääsen hakemaan suklaata lisää.
Niin. Kun pystyisikin siihen kohtuuteen. Mutta kun en tunnu pystyvän.
Tai siis pystyn, ainakin toivottavasti. Yhdellä keinolla. Ja se on se, että totaalikieltäydyn niin pitkään, että olen jo melkolailla tyytyväinen ulkonäkööni. Perustelen tätä sillä, että kun olen lihava, on oikeastaan aikalailla se ja sama, että syönkö suklaata palan, vai vedänkö samantien koko levyn huiviini. Lopputulos on kuitenkin ihan sama, eli olen lihava. Ja koska haluan syödä koko levyn, niin mikä mua siinä sitten estää? Ei mikään.
Mutta hoikempana tilanne on toinen. Jos syön sen yhden palan, olen hoikka huomennakin. Ja viikon päästä. Ja ensi kuussakin. Mutta jos syön sen levyn, olen jo ensi viikolla vähän isompi. Ja ensi kuussa olen saanut jo mahdollisesti useammankin kilon lisää. Siinä kohtaa mulla on siis vaakakupin toisessa päässä se, että muutun taas lihavaksi. Enkä sitä halua. Todellakaan.
En voi millään vannoa, etten enää ikinä, koskaan, enkä milloinkaan ole ylipainoinen. Mutta jotta mun on edes mahdollista päästä siihen normaalipainoon, niin mun tulee totaalikieltäytyä herkuista. Ja opetella sitten siellä normaalipainossa pikku hiljaa sitä kohtuutta. Ja toivoa kovasti, että onnistun. Töitä se varmasti vaatii, mutta kun mulla on tosissaan siellä vaakakupin toisessa päässä melko painava vastakappale, niin kyllä mä luulen, että tässä ihan hyvin käy.
Laihduttaminen ei ole mulle sinänsä mikään ongelma...mutta en mä tätä nyt ihan järettömän montaa kertaa mielelläni tekisi
