Yliarvostettu pariterapia

[usealla käyty]

Haluan kertoa omien kokemusteni perusteella ettei kannata liikaa luottaa tai uskoa ammattilaisten asiantuntemukseen. Valitettavasti hekin ovat keskinkertaisia ihmisiä. Monella heistä itsellään on aikamoisia suhdesotkuja eivätkä itsekään noudata oppejaan.

Kävin exäni kanssa vuosien varrella yhteensä 3.lla terapeutilla. Jokainen otti rauhallisena pysytelleen mieheni kannan ja minut leimattin todella vaativaksi ja epätasapainoiseksi. Eräs vaati minua siltä paikalta pyytämään mieheltäni anteeksi ( pettymyksen tunteitani). Vaikka tunnistan tunteeni ja periaatteessa luotan niihin, olen erittäin syyllistyvää sorttia (kasvatuksen tulos). Tuntui hyvin ristiriitaiselta. Olenko tosiaan niin sairas ja paha?
Sen verran päätin kunnioittaa itseäni ja luottaa tunteisiini etten näilä terapeuteilla, heidän asenteidensa ja liian nopeiden tulkintojensa vuoksi, halunnut jatkaa.

Mieheni (tai minun) ongelmana oli hänen seksiaddiktionsa (joka ei kohdistunut minuun ja siksi se olikin minulle ongelma). Tuntui pahalta kun toinen sanoi rakastavansa ja kyllä se monella tapaa välittyi - mutta naisena jouduin tuntemaan häpeää koska en herättänyt miehessäni haluja ( enkä nyt ala todistelemaan tässä kenellekään miksi näin ei olisi pitänyt olla ). Asia olisi ollut helpompi hyväksyä ellei miehelläni olisi ollut libidoa mutta kun niin ei ollut. Hänen historiansa oli täynnä yhden yön suhteita, pornoa, huoria... Alussa minäkin innostin, aktiivisena osapuolena, kunnes tulin hänelle tutuksi. Aika nopeasti.

Vuosi sitten sain mieheni aloittamaan terapian seksuaaliterapeutilla. Toivoin hänen oppivan että parisuhteessakin voi nauttia ja iloita seksistä. Tiesin ettei siitä ole takeita, mutta johonkin suuntaan edes mennään. Mies tykkäsi käydä siellä. Ei hän juuri kertonut mitä keskusteluja siellä kävivät ja kunnioitin sitä. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tuntua ettei mieheni ole oikein ottanut puheeksi "minun" ongelmaani siellä, eli tilanteemme ei edelleenkään vaivannut häntä.

Opettelin jämäkkyyttä ja pyysin että jos kuitenkin puhuisi vastaanotolla pornosta ja seksistä. Omista niihin liittyvistä tunteistaan. Päätyivät siihen että jonkinasteista riippuvuutta on (en tiedä kuinka rehellinen mies terapeutille oli koska ei ole sitä itselleenkään) - ja terapeutti suositteli kohtuukäyttöä. ( Riippuvuuksiinhan se onkin paras lääke, just joo.) Tällä neuvolla asian piti siis olla "hoidettu". Ratkaisukeskeistä...
Mies oli ylpeä vähentyneestä pornonkatselusta - ja siihenhän ei mitenkään voinut liittyä se että itse olin lähes aina kotona kun mieskin?!

Itseäni oudoksutti että terapeutin mielestä ongelmana oli lähinnä minun "loukkaantumisherkkyyteni". Mieheni oli myös saanut terapeutilta tukensa tyydyttää itsensä ( no tässä tapauksessa ei sentään pornolla) mikäli minä en innostu seksistä. Mies tosin oli unohtanut kertoa ettei ylipäätään "jaksa" esileikkiä ja lopettaa sen kesken ellen syty tarpeeksi nopeasti (tarvitseeko sanoa että minusta, entisestä aina valmiista on mieheni huonossa käsittelyssä tullut huonosti syttyvä ylipäätään), silloin harvoin kun hän on jaksanut vaivautua pikaseksin toivossa.

Harmitti ja ihmetytti ettei terapeutti ottanut puheeksi seksuaalisuutemme laatua noin yleensä, kartoittanut mitä siihen kuuluu, onko läheisyyttä, ym. - ja mitä kaikkea siinä voisi olla. Kyseessä sentään on seksuaaliterapeutti joka nettisivuillaan puhuu seksuaalisuudesta niin tärkeänä ja monipuolisena tekijänä parisuhteessa.
Enemmän hän oli sillä kannalla että jokaisella on oikeus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan yksin, myös parisuhteessa (kumppanin kustannuksella sanon minä - ja puhun nyt omasta suhteestani).

Vaan olisipa mielenkiintoista tietää millä kannalla terapeutti tämänpäiväisen tapaamisen jäljiltä on: Mies varasi kriisiajan eksyttyään vappuna huoriin. Kontrolli petti.
Luonnollisestikaan emme ole enää yhdessä.

Tällä terapeutilla on itsellään viides suhde menossa. Hän on sitä mieltä että suhteissa mennään liikaa naisen ehdoilla ja siihen täytyy saada muutos. Hän on pätevä, julkisuudessakin esiintyvä "ammattilainen". Sainpas sanottua.

PS. Olen jakanut parisuhteeni kulkua / loppua muutamassa ketjussa täällä. Päätin nyt kuitenkin laittaa ihan oman aloituksen.

 

[...lisäys ap.lta]

Sorry, otsikko olisi voinut liittyä ennemmin seksuaaliterapiaan ja pornoriippuvuuteen. Ja tiedän, pitkäksi ven'ähti muutenkin.
Puhuin pariterapiasta vaikka mies siellä yksin kävikin, koska yleisesti sanotaan että siellä voi myös yksin käydä. Tähän päädyttiin. Luotin siihen että terapeutti löytää parisuhteen ongelmakohdat ilman minuakin.

 

[2008kasi]

Terapeutitkaan eivät ole ihmeolentoja. Jos potilas ei osaa kunnolla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan sanoilla eikä osaa sanoa juuta eikä jaata, niin vaikea on terapeutinkaan saada ihmeitä aikaiseksi. Toinen esimerkki on se, että jos potilas ei koe, että itsessä on mitään vikaa, jolloin hän kokee, että terapiaan on tultu vain puolisoa miellyttääkseen ja näinollen hän yrittää "miellyttää" terapeuttia tai luoda itsestään vaikutelmaa, ettei mitään vikaa juurikaan ole.

Itselläni on tosi hyvät kokemukset parisuhdeterapiasta, mutta meillä olikin se tilanne, että meistä kumpikin oli hyviä puhumaan. Terapiaan hakeuduimme, koska emme kyenneet keskustelemaan raivostumatta eivätkä keskustelumme sen vuoksi edenneet rakentavasti eteenpäin, vaan junnasivat paikoillaan. Minä ja mieheni myös kumpikin halusimme epätoivoisesti saada parisuhdettamme kuntoon, joten kummallakaan ei ollut tarvetta valehdella.

AP:lle: On tosi vaikea ottaa kantaa tuohon teidän asiaanne, koska tässä on vain yhden ihmisen näkemys kolmesta. Tiedän, että kaikki terapeutit eivät ole ammattitaitoisia. Joskus pariterapia ei onnistu, jos omaa ääntään ei saa kuuluville. Joskus taas esimerkiksi pornoriippuvuus ei välttämättä ole se suurin syypää ongelmiin, vaan ongelma on jossain muualla. En väitä, etteikö tässä niin ole, mutta joskus mielihyvää haetaan siksi, että peitetään itse ongelmat. Kokonaan ilman seksiä voi olla aika mahdotonta olla. Siinä mielessä alkoholistiin vertaus on vähän erilainen, koska ilman viinaa voi olla, mutta ilman seksitarpeiden tyydytystä voi olla aika mahdotonta olla.

 

[terapeutteja on moneksi]

Terapeutteja on monenlaisia aivan kuin opettajiakin. Toiset ovat hyviä ja toiset huonoja. Yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta.

Itse kävin pariin kertaan yhdellä terapeutilla. Ensimmäisellä kerralla muutama käynti tuntui auttavan. Tosiasiassa elämässäni tapahtui käänne. Toisella kerralla lähdin suuttuneena muutaman kerran jälkeen.

Onneksi yksi ratkaiseva asia oli tullut itselleni selväksi: Ongelmat parisuhteessa johtuvat yleensä ongelmista, joita ihmisellä on oman eri sukupuolta olevan vanhemman kanssa.

Suutuin terapeutille (nainen), kun hän "rakastui" isääni. Hän ei ymmärtänyt, mikä niin ihanassa miehessä voisi olla vikana.

Nyt olen terpoinut itseni. Olen löytänyt isälleni napakymppi kuvauksen. Hän on narsisti.

Itsetuntoni on noussut kohisten. Olen upea keski-ikäinen nainen.

 

[aloittaja]

Ongelmamme ei piillyt meidän nimenomaisessa suhteessamme vaan mieheni kyvytömyydessä intiimiin tunnepitoiseen läheisyyteen.
Minua ennen hänen suhteensa perustuivat ulkonäköön ja seksiin, ei tunteisiin. Minä olin hänen silmissään aluksi "huora" (sain kuulla asiasta jälkeenpäin). Tämän jälkeen en sopinut muottiin koska mutuin mieheni silmissä "maailman ihanimmaksi, viattomaksi pikkutytöksi" (enkä ole sitäkään). Hyvin jyrkkä madonna-/huorajaottelu siis.
Suhteemme on muilta osin kehittynyt läheisemmäksi ja varsinkin itse opin hyvin avoimeksi tunteideni ilmaisussa. Mies arvosti tätä puoltani, sanoi oppineensa minulta paljon. Hän myös halusi tehdä töitä asian eteen.
Ja viettää loppuelämänsä kanssani.

Näen miehen terapian siinä mielessä epäonnistuneena että seksiriippuvuuksista kokemusta omaava terapeutti meni mukaan mieheni totuuksiin vaikka tunnettua on että riippuvuussairauksesta kärsivät ihmiset kieltävät ongelman olemassaolon.
Miehelläni ( siis ex...) on myös päihderiippuvuus josta terapeutti on tietoinen. Tämänkin olisi luullut herättävän ajatuksia siitä onko mieheni niin ongelmaton kuin hän itse tilanteensa koki.
Miehelläni oli itselläänkin pieni epäilys siitä onko kaikki hänen tunne-elämässä kohdallaan koska halusi terapiaan lähteä. Terapeutti kumosi tämän epäilyksen.
Kritiikkini kohdistui myös siihen että minut leimattiin ongelman syyksi suhteessamme.

Tilanne on surullinen koska aidosti rakastamme toisiamme.

Toisaalta, otettuani enemmän selvää seksuaalisista riippuvuuksista olen tavallaan tyytyväinen että näin kävi ja minun oli vihdoin irrottauduttava suhteesta. Luettuani molempien osapuolten kokemuksia vastaavissa tilanteissa huomasin että kyse on äärimmäisen tuskallisista asioista joille ei ole loppua. Myös miehelle, jos/kun hän ymmärtää todellisuuden, minkälaista tuskaa on kumppanilleen tuottanut. Joskus sen ymmärtämiseen tarvitaan monta jätetyksi tulemista.
Onnetonta on myös ettei riippuvuudesta parannuta - sitä voi korkeintaan yrittää kontrolloida.
Naisen kokemus itsestä viehättävänä kumppanina on kuollut niin monta kertaa että siitä harvoin noustaan, varsinkaan addiktin viereltä.

 

[on erilaisia]

terapeutteja ja asiakkaita. Meille sattui onneksi aivan loistava terapeutti. Missään vaiheessa ei tullut edes mieleeni alkaa valehdella/pimittää tms niitä asioita joiden vuoksi oltiin paikalle tultu.

 

[terapeutteja on moneksi]

Aloittaja kirjoitti: "Naisen kokemus itsestä viehättävänä kumppanina on kuollut niin monta kertaa että siitä harvoin noustaan, varsinkaan addiktin viereltä."

Kyllä sinä nouset ja tulet tuntemaan itsesi viehättäväksi ja arvostettavaksi kumppaniksi. Se lähtee sinusta itsestäsi.

Terapeutteihin et hirveästi usko. Siihen miestäsi terapoineeseen ei tarvitsekaan uskoa. Joku muu ehkä voi auttaa.

Sinä voit ihan itse tehdä listan hyvistä puolistasi. Laittaa siihen niin luonteenpiirteet, taidot kuin viehättävimmät osat ulkonäöstäsi. Laita siihen listaan ystäviesi ja sukulaistesi kehutkin. Tärkeintä ovat omat ajatuksesi.

Hoida itseäsi terveellisellä ravinnolla ja kohtuullisella kuntoa kohottavalla liikunnalla. Voit myös käydä jossain hemmottelemassa itseäsi. Kokeile vaikka intialaista päänhierontaa tai jotain muuta, jota et ehkä ole koskaan kokeillut.

Hakeudu mukavien naisten ryhmään. Joku kesäkurssi tai syksyllä joku kansalaisopiston kurssi, jossa on ainakin pääasiassa naisia. Me naiset tarvitsemme toisiamme. Meillä on yhteisiä asioita, jotka koskettavat meitä. Et ole ainoa eronnut. Huomaat, että voit kertoa itsestäsi vain sen, mitä haluat. Aivan samoin tekevät toiset. Hyvässä naisryhmässä toivotaan hyvää toisille. Yhtäkkiä huomaat olevasi paikassa, jossa sinun ei tarvitse hakea hyväksyntää. Se on sinulla jo. Se auttaa tervehtymään ja voittamaan surun. Huomaat viehättävät naiselliset piirteesi. Parasta maailmassa on naisten nauru ja ystävyys.

 

[Helsinki 2011]

Haluaisin jakaa oman tarinani - ehkä joku saa tästä apua - eikä tee samoja virheitä, kun minä...

Olimme olleet yhdessä 12 vuotta. Ei lapsia. Ylämäkiä ja alamäkiä matkan varrella... Kovasti rakastuneita oltiin aluksi. Eräänä kauniina päivänä mies ilmoitti, että ei ole tyytyväinen - ja halusi puhua erosta. Minä sitten kysyin tottakai, että onko kuvioissa kolmas osapuoli. Mies kielsi. Elämä jatkui.
Muutaman viikon kuluttua tuli jonkinlainen epäilys mieleeni - ja luin hänen viestejään. Pelkoni oli aiheellinen. Löytyi rankkaa todistusaineistoa - ja mies myönsi, että hänellä on ollut suhde jo puoli vuotta. Ei ollut kyseessä nuorempi nainen - vaan ilmeisestikkin rakkautta oli pelissä. (vaikka mies sanoikin että vaan seksiä, mutta eipä kukaan noin kauaa pelkän seksin takia toista tapaile...)

Alkuraivon jälkeen päätin antaa miehelle mahdollisuuden. Rakastin häntä kovasti ja hän kertoi pistäneensä välit poikki toiseen naiseen. Hänellä oli kovat omantunnon tuskat (noin perusluonteeltaan hän on kiltti ja velvollisuudentuntoinen) ja päätimme hakea apua ja mennä pariterapiaan.
Mies vannoi ja vakuutti ettei ollut tekemisissä toisen naisen kanssa ollenkaan. Se oli kertakaikkiaan loppu. Terapiassa hän sanoi olevansa avoimin mielin ja haluavansa yrittää yhdessäoloa. Hän muuttui kertakaikkiaan. Seksi oli upeaa - olimme kun vastarakastuneita.

Kunnes mies jätti kännykkänsä kotiin - ja luettuani viestejä, selvisi että suhde toisen kanssa jatkui.
Myöhemmin selvisi, että vaikka hän kuinka oli vannonut ja vakuuttanut - suhde toisen kanssa oli jatkunut myös terapiamme aikana. Mies harmitteli kun oli unohtanut poistaa viestit kännykästä - samalla kuitenkin luvaten, että nyt suhde on loppu todella.

Asuimme vielä jonkin aikaa yhdessä ja yritin uskoa ja uskoa. Mutta kun luottamus on niin totaalisesti mennyt - sitä ei enää saa takaisin. Keräsin tavarani ja lähdin. Itkien mutta lähdin.

Tästä on nyt vuosi aikaa. Ja olen päässyt jaloilleni. Harmittaa, etten tehnyt tätä ratkaisua heti kaiken selvittyä. Miten annoin itseni uskoa kaiken. Ja terapiassakin vuodatin sydämeni - itkimme yhdessä ja vannoimme uuden alun nimeen. Ja koko ajan mies lupaili toiselle vaikka mitä.

Olen nyt tavannut uuden ihmisen - joka tuntuu tosi ihanalta. Aika näyttää mitä tästä tulee, mutta nyt olen onnellinen. Entistä miestäni en halua nähdä.

Terapiasta ei siis ollut meidän tapauksessamme hyötyä. Päin vastoin, minua petettiin entistä rankemmin.
Vaikka uskonkin anteeksiantoon, sanoisin että uskottomuudessa se on tosi vaikeaa. Ja ehkä vielä joku yhden illan juttu olis mahdollista unohtaa. Puoli vuotta kestänyttä suhdetta ja valehtelua - ei koskaan.
Leidit-arvostakaa itseänne sen verran, että anteeksiannossakin on rajansa!

 

[Jou53]

Ap. Oletko aivan varma, että kaikki meni niinkuin ex sinulle kertoi terapiakäynneistään? Jos kertoi muunneltua totuutta terapeutille, niin miksei myös sinulle..ja kenenkä totuudesta sitten kyse. Mielestäni on aika vaikea kuullun tai tulkinnan perusteella tehdä totuudellisia johtopäätöksiä.
Tulkitsinko oikein: ex-miehesi terapiakäyntien tarkoitus oli ratkaista tai auttaa sinua koskeva ongelma tai sitä toivoit? Vapaasta tahdosta miehesi sinne meni ilmeisesti, löytämään ratkaisuja omaan elämän tilanteeseen?

Näistä terapiakäynneistä yleensä. Mitä järkeä on maksaa terapiasta, jos ei ole tarkoitustaan puhua muuta kuin sievisteltyä totuutta? Halutaanko sinne mennä näyttämään, kuinka hyvin menee. Vertaan tätä esim. siihen, että maksaisin kuntosalivuoroista, jossa käy viisi kertaa tunnissa nostamassa kilon painoa. Vuoden päästä voi sanoa, ei siitä mitään hyötyä ollut. Itsensä pettämistä kaikki tyynni.
Mitä enemmän kaveri salaa/ei osaa puhua mitä pitäisi tai terapeutti ei osaa 'kaivaa' asioitten ydintä, sitä kauemmin terapeutilta aikaa menee. Varmaan terapeuteissakin on ammatillisia eroja, kuten missä alalla tahansa.
Nämä mielipiteet perustuu 'musta tuntuu' osioon.

 

[Perketti]

Mikä on semmoinen pariterapia mihin mennään yksin? Tuntuu että sinne on menty omatuntoaan lievittämään ja sepittelemään valheita. Kaunistellaan totuutta ja saadaan hyväksyntää. Ihmiset on julmia toisilleen. Toivottavasti että jää katkeriksi.

Toinen seikka mikä mua täällä häiritsee. Kukaan teistä ei kuitenkaan katso peiliin ja mieti että onko omassa toiminnassa jotain vikaa? Syytellään ja syyllistetään vaan toista osapuolta. Riitaan tarvitaan aina kaksi. On hyvin suuhteellista mikä on oikein ja väärin parisuhteessa.

Mielestäni vaikka ihminen seurusteleekin niin on hänellä samat tarpeet kuin sinkkunakin. Eli itsetyydytys, kauniiden ihmisten katselu ja sosiaalinen elämä esim.