V
vierailija
Vieras
Olen niin yksinäinen... Kaikilla kavereillani on perheet. En varsinaisesti kaipaa samaa kuin muilla, mutta eivät ystäväni ehdi nähdä enää samalla lailla kuin ennen, ymmärrettävästikin toki. Suurin ongelma on jotenkin se, etten osaa täyttää yksinäisyyttäni millään. Ei mikään mitä teen lenkkeilystä soittamiseen tai matkusteluun, tuota samaa mielihyvää kuin seura. Eikä kitaran kanssa tule naurettua vedet silmissä. Olen oikeasti hauska ihminen, osaan keskustella ja huomioida toisia. Tukehdun jotenkin yksin ollessani ja kaikki piirteeni kuin nukkuvat turhana. Arki sujuu, enkä esim pyykkejä laittaessa mieti että voi voi kun on rankkaa laittaa aina pyykit yksin. Mutta esim leffaa katsoessani, hyytyy hymy nopeastikin kun haluaisi mieluummin nauraa kaksin tai porukassa. Usein kavereilla on aikaa noin kerran kuussa tai harvemmin nähdä, silloinkin se on usein 1-2h. Jotain sekin, mutta ei se täytä tyhjiötäni. Eikä mielestäni enempi olisi liikaa vaadittu tai kohtuutonta seuraelämää.
Miestä en ole kaivannut enää pitkään aikaan, olen päättänyt että en treffailusäätöjä nyt hetkeen jaksa, vaikkei se mitenkään "traumatisoivaa" ollut aikanaan. Kaipaan seuraa, ihmistä, hauskanpitoa, inside-juttuja.
Miten te ns. Yksinäiset oikeasti pidätte hauskaa yksin? Enkä nyt tarkoita että aina pitäisi sirkus olla pystyssä. Mutta arki on mukavaa, nautin saunomisesta, aamukahvista lehden parissa, lemmikistäni jne. Mutta tuntuu silti että elämä valuu hukkaan yksin. Se on vain harmaata pitkään yksin oltuaan, enkä tiedä pelkäänkö enemmän sitä että tottuisin tähän, vai sitä että en tottuisi... Olen kaiken maailman oppailla ja myös psykologikäynnein yrittänyt tulla positiivisemmaksi asian suhteen, mutta ihan oikeasti nyt alkaa tulla seinä vastaan. Mitä enemmän näitä yksinäisyyden pohjahetkiä tulee, sitä enemmän olen alkanut kokea, että itsemurha on paras ratkaisu.
Ei elämä voi olla pelkkää työtä ja kotitöitä ja kerran kuussa kahvilla käyntiä. Ystäväni kyllä kutsuvat häihin, pyytävät lapsiensa kummeiksi ja laittavat viestiä elämästään ja minä heille myös. Mutta se fyysinen kanssakäyminen on minimaalista, ja minä valitettavasti tarvitsen sitä. Yhdessä nauramista, sitä kun toinen sanoo "tiedäthän sen... Mikä se nyt oli.." ja minä tiedän ja vastaan. Sitä kun yhdessä pohditaan onko joku juontaja lihonut vai ei tai ihan mitä tahansa itkusta nauruun. Tuntuu että elämä on tyhjää ja valuu hukkaan ilman ihmisiä ympärillä. Siksi mietin miksi edes olen täällä. En halunnut syntyä maailmaan käydäkseni töissä ja tullakseni kotiin tekemään kotitöitä kunnes voin taas nukkua ja mennä töihin. Yksin teen muutakin, mutten saa mistään samanlaisia kiksejä yksin kuin kaksin, siis että olisi joku edes joskus kanssani ilman, että on kiire pian taas bussiin kun on omia menoja taas.
Kyse ei ole siitä että valittaisin aina tai pommittaisin ystäviäni, vaan oikeasti elämä vaan aikuisena vie mukanaan. Tuntuu että olen tippunut junasta enkä kuulu mihinkään. Perheeseeni välit on aina olleet etäiset ja asia sinänsä on ok heidän osaltaan.
Olen kierrellyt ulkomailla yksin, harrastanut vaikka mitä, mennyt puhumaan vieraille jne mutta eivöt ne poista läheisyyden tarvetta, koska suhde muodostuu sen verran hitaasti ja tuntuu että aikuisena saa yrittää kovemmin että uudet kaverit muuttuu ystäviksi. Jos vanhojenkin kanssa on vaikea löytää aikaa, niin uusien kanssa se on ollut vielä vaikeampaa. Sitten se aina joko lopahtaa tai jää hyvä päivän tutun tasolle ja taas olen pisteessä a.
Ajattelinkin ellei jotain ihmettä tapahdu, että joulun jälkeen poistun täältä, koska elämäni on täysin merkityksetöntä eikä taida enää muuttua, sillä tätä on kestänyt jo vuosia. En haluaisi olla läheisriippuvainen, mutten ole löytänyt mitään, mikä toisi hymyn huulille yksinäisyydessäni...
Mikä se teillä muilla yksinäisillä on? Vai onko itsemurha ainoa vaihtoehto päästä pois tästä vuosien tuskasta, joka vain pahenee..?
Miestä en ole kaivannut enää pitkään aikaan, olen päättänyt että en treffailusäätöjä nyt hetkeen jaksa, vaikkei se mitenkään "traumatisoivaa" ollut aikanaan. Kaipaan seuraa, ihmistä, hauskanpitoa, inside-juttuja.
Miten te ns. Yksinäiset oikeasti pidätte hauskaa yksin? Enkä nyt tarkoita että aina pitäisi sirkus olla pystyssä. Mutta arki on mukavaa, nautin saunomisesta, aamukahvista lehden parissa, lemmikistäni jne. Mutta tuntuu silti että elämä valuu hukkaan yksin. Se on vain harmaata pitkään yksin oltuaan, enkä tiedä pelkäänkö enemmän sitä että tottuisin tähän, vai sitä että en tottuisi... Olen kaiken maailman oppailla ja myös psykologikäynnein yrittänyt tulla positiivisemmaksi asian suhteen, mutta ihan oikeasti nyt alkaa tulla seinä vastaan. Mitä enemmän näitä yksinäisyyden pohjahetkiä tulee, sitä enemmän olen alkanut kokea, että itsemurha on paras ratkaisu.
Ei elämä voi olla pelkkää työtä ja kotitöitä ja kerran kuussa kahvilla käyntiä. Ystäväni kyllä kutsuvat häihin, pyytävät lapsiensa kummeiksi ja laittavat viestiä elämästään ja minä heille myös. Mutta se fyysinen kanssakäyminen on minimaalista, ja minä valitettavasti tarvitsen sitä. Yhdessä nauramista, sitä kun toinen sanoo "tiedäthän sen... Mikä se nyt oli.." ja minä tiedän ja vastaan. Sitä kun yhdessä pohditaan onko joku juontaja lihonut vai ei tai ihan mitä tahansa itkusta nauruun. Tuntuu että elämä on tyhjää ja valuu hukkaan ilman ihmisiä ympärillä. Siksi mietin miksi edes olen täällä. En halunnut syntyä maailmaan käydäkseni töissä ja tullakseni kotiin tekemään kotitöitä kunnes voin taas nukkua ja mennä töihin. Yksin teen muutakin, mutten saa mistään samanlaisia kiksejä yksin kuin kaksin, siis että olisi joku edes joskus kanssani ilman, että on kiire pian taas bussiin kun on omia menoja taas.
Kyse ei ole siitä että valittaisin aina tai pommittaisin ystäviäni, vaan oikeasti elämä vaan aikuisena vie mukanaan. Tuntuu että olen tippunut junasta enkä kuulu mihinkään. Perheeseeni välit on aina olleet etäiset ja asia sinänsä on ok heidän osaltaan.
Olen kierrellyt ulkomailla yksin, harrastanut vaikka mitä, mennyt puhumaan vieraille jne mutta eivöt ne poista läheisyyden tarvetta, koska suhde muodostuu sen verran hitaasti ja tuntuu että aikuisena saa yrittää kovemmin että uudet kaverit muuttuu ystäviksi. Jos vanhojenkin kanssa on vaikea löytää aikaa, niin uusien kanssa se on ollut vielä vaikeampaa. Sitten se aina joko lopahtaa tai jää hyvä päivän tutun tasolle ja taas olen pisteessä a.
Ajattelinkin ellei jotain ihmettä tapahdu, että joulun jälkeen poistun täältä, koska elämäni on täysin merkityksetöntä eikä taida enää muuttua, sillä tätä on kestänyt jo vuosia. En haluaisi olla läheisriippuvainen, mutten ole löytänyt mitään, mikä toisi hymyn huulille yksinäisyydessäni...
Mikä se teillä muilla yksinäisillä on? Vai onko itsemurha ainoa vaihtoehto päästä pois tästä vuosien tuskasta, joka vain pahenee..?
