Mä oon vaan niin yksinäinen :(

["siili"]

Mun elämä on mennyt niin, etten ole koskaan kokenut olevani rakastettu ja ihana.
Mun lapsuus oli kurjaa, etäiset välit kumpaankin vanhempaan. Sitouduin jo varhaisteininä tulevien lasteni isään, joka osoittautui petturiksi. Seuraava sitoutuminen oli psykopaattinarsistiin, joka tuhosi minut kaikin tavoin. Ei siis rakkautta romanttisessakaan mielessä.

Noitten jälkeen oon vaan ollut yksin. Yhdenillanseuraa riittäisi, mutta en sitä halua sillä se korostaa entisestään sitä, että mua ei pysty rakastamaan. Olen vain halpa huvi Olen luopunut siitä ajatuksesta, että saisin kokea miltä tuntuu kun rakastetaan. Ei semmoista minua varten ole.

Lapsia minulla on, mutta.. eivät nekään taida minua rakastaa. Eivät arvosta minua yhtään, rahaa vain ovat vailla, mutta minkäänlaista apua kotitöihin en ikinä saa. Isänsä luona kyllä auttavat "uutta" äitipuoltaan. Hänkin on siis parempi kuin minä. (Tää kuulostaa ihan marttyyriydeltä, mutta kun siltä musta tuntuu. Tuntuu pahalta, että mä oon yksin yrittänyt kaikki nämä vuodet lapseni kasvattaa, tehnyt kaikkeni että heillä ois asiat hyvin jokasuhteessa. Ja sitten kun pyydän apua, niin kukaan ei vaivaudu, mua vaan nimitellään ja ainoa asia mikä heillä on , on pyytää rahaa. Ja sitä pyydetään jatkuvasti. Olen siis pelkkä raha-automaatti, en yhtään mitään muuta. Ja se satuttaa. )

Ystävät sitten.. pinnallisia hyvänpäiväntuttuja on, mutta olisi ihanaa jos olisi joku jolle voisi puhua syvimmätkin tunteet ja tuntea olevansa ymmärretty ja hyväksytty. Olen koettanut "syventää" ystävyyssuhteitani, mutta aina jossain kohtaa tulee se hetki, kun huomaan ettei toinen todellakaan missään määrin käsitä mua. Ehkä liiallinen herkkyyteni on se ongelma, se että aistin toisen tuntemukset ja tavallaan ajatuksetkin. Huomaan, milloin se toinen ajattelee musta "joopa joo, niin varmaan" -ja en haluakaan enää jakaa itsestäni mitään. Muutenkin minun on vaikea puhua tunteistani tai omista syvällisemmistä jutuista, ja sitten kun sen teen ja vastaanotto on tuo, niin en halua jatkaa.

Olen siis yksin. Aivan totaalisen yksin, minulla ei ole ketään. Ei ensimmäistäkään ihmistä tällä maapallolla. Tuntuu aivan sairaan pahalta.

 

["vieras"]

Yksinäisyyden tunne on kamala. Joskus mietin, että voiko siihen kuolla, tuntui niin pahalta.
Jos ei uskonnollisuus haittaa niin mene esim. johonkin kristillisen seurakunnan ystäväpiiriin tms.
Parhaassa tapauksessa löydät ystävistä parhaimman eli Jeesuksen.

 

["siili"]

Mulla on oma elämänkatsomukseni, joka poikkeaa joiltain osin esim. ev.lut seurakunnan ajatuksista. En siis kuulu sinnekään. Olen koettanut löytää uusia ystäviä heistä, joilla on samankaltainen maailmankatsomus kuin minulla, mutta turhaan. Sama tunne mulla tulee heidänkin kanssaan, että pinnallisella tasolla kyllä kaikki toimii, mutta heti jos mennään vähänkään syvällisemmälle aspektille niin olen "outolintu".

Tän kaiken vois tiivistää muutamaan sanaan; "en kuulu minnekään". En kuulu lapsudenperheeseeni, en kuulu sukuuni, en kuulu työyhteisössäni mihinkään, en kuulu varmaan edes tälle planeetalle. Ja se tuntuu niin pahalta. Haluaisin löytää edes yhden ihmisen, jonka kanssa tätä tunnetta ei tulisi.

Mun lapset on olleet mun elämäni tarkoitus aina. Mutta nyt he ovat kasvaneet isoiksi ja se mitä aiemmin kirjoitin, on noussut esiin. Mun pitäisi kai irroittaa heistä ja hyväksyä, etten ollut heillekään tärkeä. Tiedostan kyllä, etten saisi ottaa näin henkilökohtaisesti heidän irtaantumisyrityksiään (sitähän se on, onhan?) mutta en voi sille mitään että minua loukkaa ja satuttaa heidän käytöksensä minua kohtaan.

Elämä jatkuu.. ja mä vaan soljun tässä jotenkin eteenpäin, kokematta kertaakaan yhteenkuuluvuutta minnekään.

 

[Minni-hiiri]

Ollaanhan edes myö - palstakamut
Mutta oikeasti tiedän tunteen. Kaikkea hyvää sinulle.

 

[ajatuksia]

Itsekin olen aika erilainen ihminen ja yksinäinen myös syvällä sydämessäni.
Olen huomannut, että positiivinen ja avoin asenne auttaa (ainakin minua).
Vaikka esim. naapurieni kanssa olemme monin osin aika erilaisia niin on myös asioita mitkä yhdistää, joten keskityn heidän kanssaan niihin.
Ennen ajattelin aina olevani vain vaivaksi muille ja en halunnut "häiritä" ketään. Onneksi olen kasvanut sen verran, että nykyään tiedän ja koen, että minullakin on tarkoitus niin kuin kaikilla meillä.
Ehkä sun pitää ottaa sun nykyinen tilanne mahddollisuutena kasvuun ja hyvään.
Luulen, että kaikki alkaa tuosta itse itsensä arvostamisesta oikealla tavalla.
ja kaikkihan me olemme sekä erilaisia että toisaalta myös samanlaisia.

 

[Ronzki]

[QUOTE="siili";27497858]Mulla on oma elämänkatsomukseni, joka poikkeaa joiltain osin esim. ev.lut seurakunnan ajatuksista. En siis kuulu sinnekään. Olen koettanut löytää uusia ystäviä heistä, joilla on samankaltainen maailmankatsomus kuin minulla, mutta turhaan. Sama tunne mulla tulee heidänkin kanssaan, että pinnallisella tasolla kyllä kaikki toimii, mutta heti jos mennään vähänkään syvällisemmälle aspektille niin olen "outolintu".

Tän kaiken vois tiivistää muutamaan sanaan; "en kuulu minnekään". En kuulu lapsudenperheeseeni, en kuulu sukuuni, en kuulu työyhteisössäni mihinkään, en kuulu varmaan edes tälle planeetalle. Ja se tuntuu niin pahalta. Haluaisin löytää edes yhden ihmisen, jonka kanssa tätä tunnetta ei tulisi.

Mun lapset on olleet mun elämäni tarkoitus aina. Mutta nyt he ovat kasvaneet isoiksi ja se mitä aiemmin kirjoitin, on noussut esiin. Mun pitäisi kai irroittaa heistä ja hyväksyä, etten ollut heillekään tärkeä. Tiedostan kyllä, etten saisi ottaa näin henkilökohtaisesti heidän irtaantumisyrityksiään (sitähän se on, onhan?) mutta en voi sille mitään että minua loukkaa ja satuttaa heidän käytöksensä minua kohtaan.

Elämä jatkuu.. ja mä vaan soljun tässä jotenkin eteenpäin, kokematta kertaakaan yhteenkuuluvuutta minnekään. [/QUOTE]

Moi mä oon Ronzki ja ilmottaudun tässä ja hetipaikalla sun ystäväksesi!

Olen 30+ v naimisissa oleva mies, häröilijä sekä uskovainen, jos haluat voit lähettää minulle yksityisviestin ja annan sinulle sähköposti osoitteeni ja voimme jutella lisää! Ei toki ole pakko vaan voidaan ihan jutella palstallakin.

Heti alkuun sanon että olet äärimmäisen arvokas ja tärkeä ja että vaikka asiat nyt näyttää huonoilta ne voi aina muuttua parempaan päin!

Lapsillesi olet äärimmäisen tärkeä ja rakas, ainutkertaisen korvaamattoman arvokas!

Ei ne sitä sano aina en minäkään äidilleni aikoinaan ja joskus olin vihainen äidilleni kun se toi hakkaavia juoppoja (isäpuoli ehdokkaita) taloomme ja ne sitten pieksi ja pelotteli meitä lapsia, mutta olen antanut kaiken äidilleni anteeksi ja rakastanut häntä kokoajan vaikka en sitä silloin ole näyttänytkään vihoissani.

Kuitenkin kun nukuin kerran talvella lehtiroskiksessa ja pelkäsin kuolevani kylmyyteen oli minulla hirvittävä ikävä äitiäni ja hänen kotinsa turvaa ja tajusin miten kiittämätön olin häntä kohtaan ollut ja ymmärsin ettei hän ilkeyttään mitään ollut tehnyt, eli myöhemmin sitten osasin antaa äidille anteeksi ja ymmärsin häntä.

Elikkä se mitä koitan sanoa on se että vaikka nyt tuntuu että välit lapsiin on huonot voi se seikka hyvinkin muuttua!

 

[yhden äiti]

Moi.

Kuulostaa tutulta, joskin minulla on takanani vain yksi parisuhde jonka jälkipyykkiä käydään oikeudessa paitsi huoltajuudesta myös rikosoikeudessa (minuun ja vauvaamme kohdistuneista pahoinpitelyistä ja laittomista uhkailuista).
Luulen että me (minä ja ap) emme todellisuudessa ole yhtään sen yksinäisempiä kuin muutkaan, mutta meillä on heikko itsetunto. Nyt pitää saada itsetunto terveelle tasolle ettemme enää altista itseämme noille hyväksikäyttäjille ja käytä suotta energiaamme vääränlaiseen ylianalysointiin ja jatkuvaan itsemme masentamiseen.

 

["siili"]

Ronzki, kiitos tarjouksesta. Mietin vain, kuinka vahva oma uskosi on? Toisin sanoen löydänkö kohta itseni tilanteesta, jossa yrität "käännyttää" minua uskoosi tai paheksutko minua sen takia, että olen toisenlainen kuin uskontosi "määrää"?

Yhden äiti, on tässä varmaan kyse itsetunnostakin. Mutta silti, vaikka tietoisesti koetan välttää niiden hyväksikäyttäjien seuraa, niin kuitenkin aina itseni sellaisesta löydän. Se puolestaan johtaa siihen, että lopulta oon mieluummin yksin kuin tutustun enää yhteenkään ihmiseen joka paljastuu lopulta ihan joksikin muuksi kuin on antanut ymmärtää.

 

[Ronzki]

[QUOTE="siili";27499521]Ronzki, kiitos tarjouksesta. Mietin vain, kuinka vahva oma uskosi on? Toisin sanoen löydänkö kohta itseni tilanteesta, jossa yrität "käännyttää" minua uskoosi tai paheksutko minua sen takia, että olen toisenlainen kuin uskontosi "määrää"?

Yhden äiti, on tässä varmaan kyse itsetunnostakin. Mutta silti, vaikka tietoisesti koetan välttää niiden hyväksikäyttäjien seuraa, niin kuitenkin aina itseni sellaisesta löydän. Se puolestaan johtaa siihen, että lopulta oon mieluummin yksin kuin tutustun enää yhteenkään ihmiseen joka paljastuu lopulta ihan joksikin muuksi kuin on antanut ymmärtää.[/QUOTE]

Hyväksyn eriävät mielipiteet omien uskomusteni kanssa, ja joskus kerron mikä on oma näkemykseni ja perustelen sen Raamatusta.

Noihin perusteluihini sitten voi sanoa mitä lystää ja olla joko samaa tai erimieltä. Ei ole pakko olla samaa mieltä, mutta kerron kyllä ne perusteeni. Lisätään vielä että en ole mikään syntimittari jokaa scannaa sinua ja käy läpi kaikki uskomuksesi "tämä on väärin"-mittarilla

Enkä myöskään paheksu jos et ole semmonen kuin uskontoni määrää, silloinhan joutuisin paheksumaan itseänikin jatkuvasti. Eipä taida olla kuin Jeesus joka eli Jumalan sanan mukaista elämää.Mutta aina voi yrittää!

Lisäksi uskon ,että Jumala oikaisee ne rypyt ihmisten uskomuksissa jos siihen näkee tarvetta. Itse voin kannustaa muutokseen mutta en vaadi mitään.

Tuo siis koskee kaikkea muuta kuin foorumikeskustelua, eli kun täällä foorumeilla jutustelen niin innostun kilvoittelemaan ihmisten kanssa Jumalan sanasta ehkä turhankin kärkkäästi, mutta se vain johtuu siitä että silloin saan useammin tilaisuuden puhua Jumalasta ja mainostettua tehokkaammin Herran hyvää sanaa.

Vapaamuotoisissa keskusteluissa ei tälläistä tarvetta ole kun ei olla hihhuloimassa foorumilla