Vellunkainen, kovasti tutuilta kuulostavat nuo pohdintasi. Komppaan kuitenkin Leenaa. Näitä sanoja kysymyksiä varmasti jokainen itsellinen pyörittelee, kunnes saa niistä henkisen niskalenkin, tai sitten ei. Jokainenhan tekee omat ratkaisunsa ja tietää lopulta sydämessään, mikä on itselle oikein, siksi tätäkään ratkaisu ei voi kenellekään minään pakettiratkaisuna "suositella". Voi vain kertoa, mitä on itse asioista ajatellut.
Tuohon miesasiaan, niin olen myös sitä mieltä, että totta kai ideaalissa maailmassa isä pitäisi olla. Näen tämän kuitenkin realiteettien kautta, kun isää ei ole, niin ei ole. Eikä sitä välttämättä tule ajoissa, ei siitä mitään takeita ole. Kukaan kun ei edes voi tietää, koska se "ajoissa" pitäisi olla. Ja toisaalta, vaikka semmoinen ilmaantuisi, ei ole mitään takeita, että se pysyisi. Rujo kärjistys, mutta paraskin isä voi yhtäkkiä jäädä vaikka moottoripyörällä rekan alle tai kuolla vaikka syöpään (sama koskee tietysti äitejäkin), ja taas ollaan isättömiä.
Kyse on siis valinnoista. Odottaako optimaalisia olosuhteita (tuleeko niitä koskaan, taloudellisesti, henkisesti tai sosiaalisesti?) vai toteuttaako unelmansa niillä resursseilla, mitä on? Olisiko lapsettomaksi jääminen parempi vai huonompi kohtalo kuin isättömänä syntyvä lapsi? Kuinka paha ongelma se isättömyys ihan oikeasti on, siitä on sekä rohkaisevia, että pelottavia esimerkkejä. Ollako mieluummin miehetön yh-äiti, miehellinen lapseton vai jäädäkö lopulta vanhaksipiiaksi ilman sekä miestä, että lasta? Vai voisiko jopa olla mahdollista siitä huolimatta, että synnyttää isättömän lapsen, vielä kuitenkin löytää hyvä mies ja perustaa onnellinen uusperhe?
Kun kenelläkään ei ole kristallipalloa, josta valintojensa todellisia seurauksia voisi arvioida, on vain lopulta tehtävä päätös suuntaan tai toiseen. Ja näissä päätöksissä jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija.
Tuosta työn ja lapsen yhdistämisestä sekä jaksamisesta, senkin suhteen jokainen on paras arvioimaan omat resurssinsa. Itse ajattelen, että on parasta varautua pahimpaan ja tiedostaa, että elämän rankinta urakkaa kohti tässä ollaan menossa. Kuitenkin uskon, että vaikka rankkaa tulee olemaan, asioilla on taipumus järjestyä ja toisaalta asiat voivat jopa tasapainottaa toisiaan.
Omalta kohdaltani olen aikaisemminkin huomannut, että stressin "levittäminen" itse asiassa helpottaa painetta. Tällä tarkoitan sitä, että jos työn merkitys elämässä kasvaa liian isoksi, se painaa enemmän. Opiskeluaikoina kun olin pelkästään töissä, työ painoi, ja kun pelkästään opiskelin, siitä aiheutui stressiä. Kun tein kumpaakin yhtä aikaa ja pakettiin yhdistyi vielä kotielämä ja harrastukset niin kaikki painoi sopivasti, eikä mikään taakka kuitenkaan heiluttanut kuppia nurin. Niinpä uskon ihan oikeasti, että kotielämän painottuminen lapsen muodossa voi jopa vähentää työstä aiheutunutta stressiä. Näin ainakin jos uskoo työkavereiden puheita, on kuulemma ihan kiva tulla töihin levähtämään ;-)
Useimmissa ammateissa on myöskin mahdollista järjestellä omaa työtään, kun vain katselee vaihtoehtoja ennakkoluulottomasti. Itsekin oli vielä vuosi sitten kolmivuorotyössä. Vaihdoin hommia ja siirryin tehtävään, jossa on vain kaksivuorotyö ja enemmän joustoa työaikojen suhteen. Onhan sairaanhoitajillekin työpaikkoja, joissa ei tehdä kolmea vuoroa. Voisiko semmoinen mahdollisuus löytyä paremman jaksamisen varmistamiseksi? Olen ymmärtänyt, että sillä alalla on tällä hetkellä työntekijän markkinat ja siten aika laajat mahdollisuudet valita työpaikkansa.
Tuo lapsen kanssa jaksaminen on kysymysmerkki jokaiselle, tilinpäätöksen voi tehdä vasta jälkikäteen. Itse koin todella rohkaisevana esimerkiksi tapaamisessamme olleet itselliset äidit, jotka olivat todella tyytyväisiä tilanteeseensa. Ainakaan heille urakka ei siis ole ollut ylitsekäyvä tai mahdoton, mistä ehkä parhaana todisteena on se, että he suunnittelivat lisää perheenlisäystä. Eihän se yh-äidinkään elämä ihan välttämättä ole pelkästään raskasta ja kurjaa, se voi kuulemma olla hetkittäin myös ihanaa ;-) Elämänmakuista elämää joka tapauksessa.