[QUOTE="Vieras";27234377]Äitini (syntynyt vuonna 1951) ei ole tuollainen, mutta voisit kertoa hänen lapsuusajastaan. Äitini perheessä oli viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Vanhemmat ostivat molemmille pojille oman auton, ei tietenkään tytöille. Vanhin lapsi (tytär) on muuttanut kotoa 16-vuotiaana toiselle paikkakunnalle mennessään sisäoppilaitoksena toimivaan talouskeskikouluun. Nuorin lapsi (poika) taas asui ilmaiseksi kotona vielä pitkälle yliopisto-opintojaan. Sulla ap voisi olla äitini kanssa paljon juteltavaa.
Lisään vielä, että vielä 1980-luvulla avioero oli "häppee". Vaikka ihminen ei itse olisi näin ajatellutkaan, niin sosiaalinen paine piti monta onnetonta paria yhdessä. Silloin avioero olisi ollut monessa ammatissa tosi iso haitta ammatilliselle elämällekin.[/QUOTE]
Jatkan vielä... Äidinäitini avioitui 18-vuotiaana, sai esikoisensa 19-vuotiaana, toisen 20-vuotiaana, kolmannen 21-vuotiaana. Kaksi viimeistä lasta (äitini toinen heistä) syntyivät sitten reilusti myöhemmin. Mun on hyvin vaikea kuvitella, että äidinäitini olisi ollut rakastunut mieheensä sillä tavoin, kuin me sen ymmärrämme. Maalla monilapsisen perheen tyttärelle oli huippujuttu päästä hyvinvoivan talon pojan kanssa avioon. Naimakauppa kai se aika suoraan oli. Äidinäiti on myös kertonut, että hän on aina kantanut aikuisistakin lapsistaan huolta - kunnes he ovat avioituneet. Ei sitä koskaan mainittu, mutta siitä varmaan voi päätellä, että naimattomaksi jääminen on lapsen vanhemmille surun aihe...
Äitini sisarussarjalle on kuitenkin käynyt niin kuin isolle osalle ikäluokkaansa, eli avioeroja on tullut. Nuoremman pojan ensimmäinen vaimo lähti liitosta hyvin pian vihkimisen jälkeen. Äidinäitini oli surun murtama, ja mm. leikkasi kaikista valokuvista morsmaikun pään irti. Tämä tapahtui 1980-luvun lopulla.

Sittemmin myös äitini ja hänen toinen sisarensa erosivat 1990-luvulla. Äidinäitini ei hienotunteisena puhunut aiheesta eronneille tyttärilleen. Kolmannelle tyttärelleen äidinäitini oli kuitenkin todennut, että jos sinäkin vielä eroat, niin minä en enää jaksa elää. Tämä kolmas sisar salasi sitten oman eronsa vanhemmiltaan, eivätkä isovanhempani saaneet koskaan asiasta tietää.
Sellaista sen sukupolven elämä oli.

Äidinäitini oli todella fiksu, älykäs ja sivistynyt ihminen, mutta hänellä ei koskaan ollut mahdollista opiskella itselleen ammattia, sillä se ei sopinut hänen miehelleen (äidinisälleni). Toimittuaan sodassa ansiokkaana pikkulottana äidinäitini olisi päässyt opiskelemaan sen aikaiseen sairaanhoito-oppilaitokseen (en muista oikeaa nimikettä) ilman pyrkimistäkin.