Ymmärrän kyllä, että se mitä sanon on sinulle merkityksetöntä. Se saattaa johtua siitä, että se todella ON sitä, kokemattoman ja ymmärtämättömän pölinää. Toinen vaihtoehto tietenkin voi olla, ettet edes halua kuunnella, mitä sanon, sillä olet jo vakuuttunut siitä, miten asiat ovat, etkä siis koe tarvetta edes ajatella sanomaani tarkemmin.
Puolustat ajatuksiasi minun ajatuksiani vastaan, mutta oletko ajatellut mitä sinun ajatuksesi puolestaan puolustavat? Ne puolustavat teidän tilanteenne koskemattomuutta, jota minun sanani uhkaavat. Ymmärrän, että olet valmis uhraamaan itsesi sille mahdollisuudelle, että miehesi ei milloinkaan tule muuttumaan. Olet kuin laivan kapteeni, joka on valmis menemän laivan kanssa tarvittaessa pohjaan. Siitä ei vain jaeta mitään urhoollisuusmitaleita. Olet varmasti tiedostanut, että sinulla on siinä oma elämäsi kirjaimellisesti yhden kortin varassa.
Totta kai ratkaisu on ihan omasi, ei siihen kukaan voi tulla tuomitsemaan. Joku saattaa kunnioittaa päätöstäsi, joku toinen pahoitella. Oma mielipiteesi ratkaisee. Hyvässä lykyssä voit voittaa itsellesi raitistuneen miehen, mutta kuten itsekin sanoit, se on sitten taas ihan miehesi omissa käsissä.
Alkoholisti on kova selittelemään juomistaan, mutta hänen puolisonsakin kannattaa varoa, ettei lankea samaan ansaan. Asia on kipeä, ja siinä on itse päälakeaan myöten liossa, joten hänkin saattaa mieluusti kehitellä itselleen ja muille selityksiä epämukavalle sijainnilleen. Ei kukaan mieluusti myönnä olevansa ongelmien ympyröimänä, ja siksi moni on valmis valehtelemaan tilanteesta jopa itselleen. "Ei tässä mitään hätää", "et sinä voi ymmärtää", "maailma on täynnä mahdollisuuksia", "ainakin uskon, että hän haluaa muuttua"...
En halua ilkeillä enkä heittää suolaa haavoihin, vaan kertoa, miltä homma näyttää täältä ulkoapäin. Voit uskoa minua tai olla uskomatta. Lupaan kuitenkin lopettaa "kiusaamisen" tähän viestiin, jos niin toivot.
"Alkoholisoitumisen prosessi on tämä: kun juo säännöllisesti, paljon ja pitkän ajan kuluessa, alkoholisoituu. ... no eikö tuo muka sinusta ole totuus, ja totuuden edessä on oltava nöyrä. Ei sitä valheeksi voi vääntää."
Ei se ole valhe vaan harha. Kaikki jotka juovat, eivät tule alkoholisteiksi, vaikka joisivat paljon ja pitkäänkin, jos he vain osaavat lopettaa halutessaan. Tällaisiakin on. Mutta yleensä nämä pitkään ja paljon juovat ovat juuri näitä alkoholisteja, heitä jotka eivät osaa lopettaa. Juominen ei ole syy vaan seuraus. Riippuvuus ei ole määrästä ja kestosta kiinni (vaikka usein aiheuttaakin runsasta ja pitkäikäistä juomista), vaan kyvyttömyydestä jättää juomatta. Näitä ei kannata sotkea toisiinsa, sillä ne ovat aivan eri asia.
Toki voi olla, että maailmassa on myös ihmisiä, jotka ovat tulleet riippuvaiseksi alkoholista sen takia että ovat juoneet pitkään ja suuria määriä - mutta yleensä ottaen tuo on kuin selittäisi lentokoneen lentokyvyn sillä että se on ilmassa.
"Väitätkö, että kaikilla tänäkin yönä baareissa ja kapakoissa kokoontuvilla nuorilla ja vanhemmillakin ihmisillä on jokin ongelma, jokin trauma, jonka vuoksi he menevät sinne kapakkaan juomaan?"
En väitä. Heistä kaikista nimittäin ei "tule" alkoholisteja, sillä monet hallitsevat juomistaan, eikä juominen heitä. Toki henkisesti rikkinäisessä maailmassamme on niin paljon tunneongelmia, että alkoholismin esiintymistodennäköisyys on suuri. Tämä ei kuitenkaan muuta perusasettelua alkoholismin syistä.
Koen sen oudoksi, ettei tunne-elämän häiriöitä muka voisi lukea alkoholismin syyksi, koska kyseessä on nimenomaan sisäinen henkinen tarve, kuten kaikissa riippuvuusongelmissa. Seksikin tuottaa suurta mielihyvää, muttei monikaan silti muutu seksuaaliaddiktiksi. Mielihyvän tunne ei ole riippuvuuksien syy, vaan se on se korvike, johon sisäisen tyhjyyden tunteen ajamana takertuu. Ihan kuin emosta liian aikaisin vierotettu apinanpoikanen, joka istuu nurkassa itseään raapimassa tai puremassa.
Elämäntilanteita on luonnollisesti yhtä paljon kuin perheitäkin, mutta alkoholismin suhteen noudattavat melko yksioikoista kaavaa. Yksityiskohdat eroavat, pääkohdat ei juurikaan. Alkoholisoituneella osapuolella on pakonomainen tarve juoda alkoholia, ja puoliso kärsii tästä.
Tietoisella tasolla alkoholisti kyllä ymmärtää, ettei puoliso pidä eikä hyväksy hänen juomistaan, mutta kokee kuitenkin yleensä voivansa jatkaa niin kauan kuin kokonaistilanne on muuttumaton. Puoliso nalkuttaa tai vetäytyy omiin oloihinsa, se on yhdentekevää (yleensä alkoholistille jopa mukavampaa, että puoliso vetäytyy, niin voi juoda rauhassa). Tekosyitä juomisen jatkamiselle löytyy niin paljon kuin mitä mielikuvitus antaa myöten, ja näitä taitavasti käyttämällä pystyy usein kiertämään kaikki ehdotukset ulkoisen avun saamiseksi.
Pahimmillaan tästä muodostuu yhteinen harrastus, peli jossa toinen yrittää maanitella toista lopettamaan ja toinen kiemurrella vastuutaan pakoon.
En ole väittänytkään, että keskusteluun pitäisi takertua. Se on vain ensimmäinen yritys. Jos ei se toimi, niin tarjosin aiemmin jatkoksi kolmea vaihtoehtoa: ulkopuolinen apu (kuten mainitsemasi AA:n vertaistuki), tilanteeseen jääminen ilman ulkopuolista apua (joka kertomistani syistä johtuen on minun mielestäni huono vaihtoehto, sillä se ei auta kumpaakaan osapuolta), tai sitten eroaminen.
Eroaminen ei ole useinkaan helppoa, se ei yleensä auta alkoholistia itseään, mutta se on kuitenkin paras vaihtoehto, ellei alkoholisti halua itse parantua. Pelastuupa silloin ainakin loput perheestä omaa elämää varten.
Jos saatte apuprosessin käyntiin, toivotan teille onnea ongelman ratkeamiseksi! Hyvän puolesta kannattaa kyllä aina taistella. Täytyy vain itse tiedostaa, milloin mahdollisuudet käyvät vähiin. Minun mielestäni tämä hetki on silloin, kun alkoholisti ei enää osallistu oman tilanteensa selvittämiseen. Silloin ei ulkoapäin tarjottu apu enää tavoita kohdettaan.
Ja AA auttaa vain jos sinne todella menee. Siihen asti se on vain itseään pettävän haavekuva paremmasta elämästä.
Molemmilla on hyviä pointteja mut joistakin asioista olen eri mieltä. Westerlund, sanoit että sinua harmittaa kun alkoholismi katsotaan sairaudeksi, jolloin alkoholisti voi piiloutua sen sairauden taakse ja olla sääliteltävä. Itseä taas ei yhtään haittaa tuo määritelmä: alkoholismi todellakin ON sairaus ja psyykkinen sellainen. Ymmärrän sen, että oma isäni sairastaa tätä tautia. En kuitenkaan HYVÄKSY, että hän ei hae siihen apua eli ei ota mitään vastuuta mistään. Siksi välimme ovat poikki, josta päästäänkin tähän Outin ajatukseen siitä, että alkoholistin rinnallakin voi pysyä ja yrittää auttaa. No, minä olen sitä mieltä, että isääni ei ole tippaakaan auttanut se, että aina on ollut joku silittelemässä päätä ja auttamassa ojasta ylös. Ikinä hänen ei ole tarvinnut herätä siihen todellisuuteen, että hänen olisi nyt ihan itse autettava itseään. Tarina on pitkä, enkä ala sitä tähän kirjoittamaan, mutta lyhyestä virsi kaunis: in my opinion, alkoholismi on sairaus mutta alkkiksen täytyy ihan itse tajuta se. Äidilleni kiitos että aikoinaan jätti isäni.