Kyllä tuo on ihan totta, että jo "kaksi kaljaa ja viskipaukku" päivässä on ongelmajuomista, jos se pitää juoda joka jumalan päivä PLUS sen lisäksi vielä joinakin päivinä reippaasti enemmäkin.
Jos sen kaksi kaljaa ja viskipaukun, eikä muuta, ottaa vaikkapa kerran tai kaksi kuukaudessa, silloin se ei ole liikaa.
Sinänsä jo se, että pitää arkipäivinä juoda alkoholia, on hälyttävää. Jos alusta asti ei pidä itseään kontrollissa, mopo lähtee käsistä, se on varmaa.
Juomistapoja on monia. Kaikki ei lähde kylille hillumaan eikä tarvitse kapakkamiljöötä eikä kavereita. Monet tekee juuri tuota, että istuskelee itsekseen ja naukkailee siinä pikkuhiljaa aina enemmän ja enemmän, eikä kukaan välttämättä edes tajua, missä mennään. Paitsi se puoliso, jota kukaan ei usko ja jota pidetään turhan niuhottajana. Ilonpilaaja, mitäs pahaa siinä on, jos tässä nyt vähän otetaan, eihän siitä kukaan kärsi.
Eihän siitä kukaan juuri nyt kärsikään (paitsi puoliso, joka ehkä saattaisi joskus toivoa itselleen selväpäistäkin seuraa iltojensa iloksi), mutta edessä on suuri ja tuntematon tulevaisuus. Ja kyse on isoista asioista, koko perheen hyvinvoinnista ja sen koossapysymisestä. Toinen ei välttämättä näe kuin sen mukavan illan siinä tölkkiensä ja pullojensa kera. Hän luulee, että kaikki voi jatkua samanlaisena, mukavana tissutteluna illasta ja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ja kaikki muu elämä sujuu oikein mallikkaasti. Uskomatonta mutta totta. Ja niin paljon kuin alkoholista, sen mekanismeista ja vaaroista on toitotettu. Kenenkään ei luulisi olevan tietämätön.
Tietenkin miehen alkoholikäyttäytyminen voi muuttua, mutta alkoholisti ei koskaan tule kohtuukäyttäjäksi. Hänen on lopetettava kokonaan. Tuo, että mies väittää, ettei ole ongelmaa, koska pystyy hoitamaan kaikki velvollisuutensa, on ihan tyypillistä. Eihän ongelman tarvitsekaan ulottua mihinkään muualle, kuin siihen, että juo liikaa. SE on ongelma, muut asiat ongelmoituvat kyllä aikanaan sen myötä, mikäli mitään muutosta ei tapahdu.
Sitäpaitsi, ei se nyt ihan niinkään ole, että "pystyy hoitamaan velvollisuutensa." Aviomiehen ja perheenisän yksi velvollisuus on nimittäin olla aina siinä kunnossa, että pystyy huolehtimaan perheestään. Entä jos silloin yöllä, kun mies on humalassa, tapahtuukin jotain vaarallista? Syttyy vaikka tulipalo, ja tarvittaisiin molempia aikuisia auttamaan lapsia ulos palavasta rakennuksesta? Entä jo vaimolle tai lapselle tulee sairauskohtaus ja jonkun on kyettävä hoitamaan ambulanssi tai muuta apua paikalle tai oltava ajokunnossa itse? Entä jos hullu ryöstäjä murtautuu sisään yöllä, kuka tulee vaimon ja lasten avuksi, jos mies makaa tukkihumalassa? Entä jos vaimo on tulossa autolla lasten kanssa jostain kotiin ja ajaa ojaan keskellä korpea ja soittaa miehelle pyytäen tulemaan apuun? Tai ajaa kolarin ja joutuu henkihieverissä sairaalaan, mies kännissä kotona, hienoa. Tai vaimolle nousee korkea kuume, eikä voi huolehtia lapsista, kuka huolehtii?
Niin, nämä nyt on tietysti aivan marginaalisia asioita, mutta turha on väittää, että pystyy aina velvollisuutensa hoitamaan, jos suurin piirtein joka päivä on kännissä. Onhan se aina sattumanvaraista, että jotain tapahtuisi juuri sinä päivänä, kun ihminen on humalassa eikä voi tehdä sitä mitä pitäisi tehdä, mutta se on varmaa, että jos on humalassa joka ikinen päivä, osuma tulee kohdalle, ennemmin tai myöhemmin.
Miten saada mies ymmärtämään, mille tielle hän on lähtenyt? Siinäpä tuhannen taalan kysymys. Sitä tässä olen pähkäillyt vuosien ajan. Avioliittoa takana 30 vuotta, ja vasta nyt tilanne tämä. Aina sanotaan, että muutos on mahdollinen vasta sitten, kun ihminen on itse käsittänyt tilansa ja myöntää, että on voimaton sen edessä. No heh, meillä mies myöntää homman reilusti, tietää olevansa alkoholisti, ja onkin ovelasti kääntänyt asian niin, että kas kun ei häntä itseään voi tästä edes syyttää, sehän on se sairaus, mikä häntä tähän ajaa. Eikä hän mahda mitään, näe nyt. Vaikka haluaisikin.
Niin, haluaako oikeasti? No ainakin uskon, että haluaa, koska selvästi myös itse kärsii asiasta, ja on hakenut apuakin tilanteeseensa. Mutta vain minun mielestäni täysin tehottomista suunnista. Esimerkiksi lääkkeistä, mikä vain pahentaa asiaa. Yrittää keksiä uutta mielekästä tekemistä iltoihinsa, no se on minustakin oikea suunta, mutta ei riittävän tehokas sekään. AA:sta ei halua kuulla puhuttavankaan, koska ei ole sen tyypin ihminen, että menisi jonnekin ryhmään kuuntelemaan ja keskustelemaan, tiedän, että se onkin hänelle lähestulkoon mahdoton asia, sellainen hän on ollut nuoresta asti. Voimakas uskoontulemisen kokemus? No mikä ettei, sitä hän on jopa yrittänyt etsiäkin, mutta siinäkään asiassa ihmistä ei voi ulkoapäin ohjata.
Minkäänlainen "ropottaminen" asiasta ei missään nimessä kannata. Siihen kuluu vain turhaan omia voimavaroja. Ap on vielä nuori ja hänellä on paljon mahdollisuuksia. Kannattaa muistaa koko ajan, että on tässä tilanteessa kuitenkin periaatteessa vapaaehtoisesti, ja sen mukaisesti myös vapaa tekemään omia, ihan itsenäisiä päätöksiä, lapset tietysti huomioonottaen. Mitään aikarajoja ei kannata myöskään antaa, ne vain ahdistavat. Kiihkoton keskustelu miehen kanssa olisi parasta, mutta jos mies joka kerta suuttuu, se kertoo vain siitä, että mies ei näe asiaa oikeassa valossa. Ihmettelen tuota pariterapiaa, jos sielläkään ei tajuta, mikä tilanne oikeasti on. Eihän liiallinen juominen ole ikinä hyväksi parisuhteelle, eikä ole olemassa mitään hyviä eikä oikeutettuja syitä juoda liikaa. Stressi, raskas työ, oman ajan puute jne pitää pystyä kohtaamaan ilman viinaa, viina ei niitä lievitä eikä asiaa paranna. Jos noita asioita valittaa, on ryhdyttävä tekemään niille jotakin eikä vain todeta asiantilaa ja ottaa kaljaa.
Viisastenkiveä en ole minäkään löytänyt, mutta ihan vielä en ole valmis heittämään kirvestä kaivoon. Meillä keskusteluyhteys sentään toimii, se vain on niin tuloksetonta, kun toinen myöntää auliisti heikkoutensa ja suurin piirtein levittelee käsiänsä, että mitäs tälle nyt sitten voi. Niin, meillä tosiaan 30 vuotta yhteiseloa takana ja niin paljon hyviä vuosia, että jotenkin tuntuu, että näiden muutaman vähemmän hyvän vuoden takia ei vielä olisi valmis kaikkea lopettamaan, lisäksi vuosien tuoma syvä kiintymys ihmiseen.
Niin, koita nyt jaksaa ja lisäksi yritä ottaa sellaista henkistä irtiottoa miehestäsi. Tuo, että olet sentään saanut miehen pariterapiaan joskus, kertoo jotain hyvää miehestäsi. On miehiä, joita sellaiseen ei saada pyssyllä uhatenkaan. Tuo henkinen irtiotto muuten tarkoittaa sitä, että et määrittele itseäsi miehen juomisen kautta. Sinä olet ihan oma itsesi ja voit ja saat tehdä omia ratkaisuja, muttei sinun ole niitä pakko tehdä tässä ja nyt jos tuntuu ettei voimat riitä.
Jos olet sitä mieltä, että tässä taas yksi ihminen turhanpäiväistä soopaa lätisee eikä osaa mitään kunnon neuvoja antaa, niin sekin on sulle täysin oikeutettu ajatus. Kumpa olisikin jokin "Pim! Olet raitis!" -taikatemppu, mutta kun ei ole. Tai mistäpä sitä sitäkään tietää, onhan jotkut kuulemma raitistuneet kertaheitolla jonkun ihme ajatuksen voimalla.
