Voiko äiti vain lakata välittämästä lapsestaan?

[koiratyypppimee]

ei voi olla todellinen hlö tämä koira tyyppi.... aivan järkyttävää. Hae apua ja pikaisesti..

 

[tinkaM]

Kyllä tuollalailla ajattelevia äitejä on, valitettavasti. Joillain menokenkä vipattaa siihen malliin että eka pari vuotta jaksetaan ihan hyvin mutta sitten kun tulee lapselle oma tahto ja uhma niin sit sanotaan ei kiitos. Taaperoikä on tärkeimmistä ajoista ihmisen elämässä, esim silloin koettu äidin läheisyyden puute ja laiminlyönti vaikuttavat todella paljon myöhempään elämään. Toivon siis todella että ap:n anoppi todella antaa läheisyyttä ja rakkautta pienelle, viattomalle lapselle.
Kukaan ei ole sanonut että lapsen kasvatus olisi helppoa, siksi olisi erittäin tärkeää että jokainen nainen ennen raskaaksi tuloaan on tekemisissä muidenkin kuin vauvojen kanssa. Se vauva-aika (valvomisineenkin) on oikeasti helpointa aikaa lapsenkasvatuksessa. Kunnon uhmaikä voi ottaa kokemattomalle äidille todella koville, sen suloisen vauva-ajan jälkeen. Mutta tottakai oman tahdon pitää kehittyä, ei täällä maailmassa muuten pärjää.
Ihan mielenkiinnosta ap, minkälaisia kokemuksia sulla oli lapsista ennen omaa lasta? Minkälainen sun oma lapsuus oli? Minkälainen sun äiti oli sun lapsuudessa, läheinen vai etäinen? Ettet vain toistaisi sulle tehtyjä vääryyksiä, moni niin nimittäin tekee, tiedostamattaan...

 

[aaaaaaapppp]

kommenteista, siis asiallisista.

Mulla on ollut masennusta, joka johtunu lapsen vauva-aikaisesta useamman kuukauden lähes tauotta 24 h itkusta. Ei paljon nauttinut kun näki kun lapsi kärsi ja itse oli aivan finaalissa. Teki mieli jättää lapsi jonnekin etten olisi satuttanut. Ei ollut ihan vaan pari tuntia illassa itkua. Kauhealta tuntui nuo tunteet jo silloin. Sitten vain paha olo jatkui ja hain apua, kun pelkäsin lapseni ja itseni puolesta. Mitään varsinaista apua en saanut enkä konkreettista.Tai me ei saatu. Miehen kanssa kaksin yrittiin jaksaa.

Lapsi on melkein 4-vuotias. Hoidossa on ollut ekan kerran 7 kk:n iässä. Eikä käyty muuten ryyppäämässä. Ryyppäämässä olen ollut ehkä 3 kertaa lapsen syntymän jälkeen. Että tässä vastaus sille, joka syytti siitä, että menokenkä vipattaa. Ei vipata. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta ehdottomasti rakastaa ja olla lapseni kanssa. Lapsi hoidossa ehkä 1-2 x/kk yhden yön kerrallaan, voisi sanoa, että max 15 tuntia. Ja tuostakin koen pahaa oloa...

Ymmärrän senkin, että lapsen normaali kehitys vaatii uhmaiät sun muut. Kyse ei ole siitä ettenkö tajuis vaan mietin sitä, miksi silti teen väärin että en jaksa ymmärtää ja ärähdän helposti. Lapselleni sanon monta kertaa päivässä silti, että rakastan. Että rakastanko kuitenkin vai olenko vain väsy, masentunut...En tiedä enää itsekään.

Jotkut veikkasivat että olisin liian ankara äitinä itselleni. Sitä veikkasivat mtk:ssakin. Eikä lie kaukaa haettu. Olen avioeroperheen lapsi, isääni en ole nähnyt sitten taaperoiän. Äiti on läheinen ja tärkeä, vaikka hankalist asioista en ole voinut oikein koskaan hänen kanssaan puhua, ehkä kuitenkin paremmin tällä iällä.

 

["vieras"]

Kyllä voi. Itse pidän koiraa ja miestäni paljon paljon paljon tärkeämpänä kuin tuota pientä taaperoa. Taapero on ollut pitkiä aikoja anopillani ja silloin on kaikki hyvin. Pisin anopilla olo aika on neljä kuukautta. Tänä vuonna lapsi on kotona ollut yhtä jaksoisesti ehkä noin kuukauden. Huomenna vien loppu vuodeksi lapsen taas sinne. Jos olisin tiennyt miten tässä käy, emme olisi tehneet lasta.

Miksi et anna lastasi anopille kokonaan? Ajatteleeko miehesi samanlailla vai miksi ei jätä sinua ja lähde lapsen kanssa pois?

 

[tinkaM]

kommenteista, siis asiallisista.

Mulla on ollut masennusta, joka johtunu lapsen vauva-aikaisesta useamman kuukauden lähes tauotta 24 h itkusta. Ei paljon nauttinut kun näki kun lapsi kärsi ja itse oli aivan finaalissa. Teki mieli jättää lapsi jonnekin etten olisi satuttanut. Ei ollut ihan vaan pari tuntia illassa itkua. Kauhealta tuntui nuo tunteet jo silloin. Sitten vain paha olo jatkui ja hain apua, kun pelkäsin lapseni ja itseni puolesta. Mitään varsinaista apua en saanut enkä konkreettista.Tai me ei saatu. Miehen kanssa kaksin yrittiin jaksaa.

Lapsi on melkein 4-vuotias. Hoidossa on ollut ekan kerran 7 kk:n iässä. Eikä käyty muuten ryyppäämässä. Ryyppäämässä olen ollut ehkä 3 kertaa lapsen syntymän jälkeen. Että tässä vastaus sille, joka syytti siitä, että menokenkä vipattaa. Ei vipata. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta ehdottomasti rakastaa ja olla lapseni kanssa. Lapsi hoidossa ehkä 1-2 x/kk yhden yön kerrallaan, voisi sanoa, että max 15 tuntia. Ja tuostakin koen pahaa oloa...

Ymmärrän senkin, että lapsen normaali kehitys vaatii uhmaiät sun muut. Kyse ei ole siitä ettenkö tajuis vaan mietin sitä, miksi silti teen väärin että en jaksa ymmärtää ja ärähdän helposti. Lapselleni sanon monta kertaa päivässä silti, että rakastan. Että rakastanko kuitenkin vai olenko vain väsy, masentunut...En tiedä enää itsekään.

Jotkut veikkasivat että olisin liian ankara äitinä itselleni. Sitä veikkasivat mtk:ssakin. Eikä lie kaukaa haettu. Olen avioeroperheen lapsi, isääni en ole nähnyt sitten taaperoiän. Äiti on läheinen ja tärkeä, vaikka hankalist asioista en ole voinut oikein koskaan hänen kanssaan puhua, ehkä kuitenkin paremmin tällä iällä.

Niin pitää siis oikaista pikkuseikka että ei se menokengän vipatus ryyppäämistä tarkoita vaan sitä että tekisi vain olla jossain muualla kuin lapsen luona. Ja kyllähän tuo isän menetys taaperoiässä sopii siihen hylkäämiseen josta puhuin. Mietippä miten lapsesi kokee sinut myöhemmin jos nyt jäät suosiolla taka-alalle? Muistaa vain sinut huonotuulisena ja semmoisena että et ollut aidosti läsnä. Sellaisiako lapsuusmuistoja haluat lapsellesi?
Kyllä lapsi aistii jos sanot jotain mitä et tarkoita. Jos sanot jatkuvasti rakastavasi vaikket oikeasti tiedä rakastatko, lapsi tietää sen. Lapset ja koirat ovat loistavia aistimaan ihmisen mielialoja ja eleitä vaikkeivat sanoisi ääneen miltä tuntuu. Kannattaisi siis olla sanomatta mitään mitä ei oikeasti tarkoita.
Sitten yksi kokemus jonka sain äidistä jonka luona olin viime talvena kyllässä. Hän siis asuu eri puolella Suomea ja olin siellä lapsieni kanssa viikon lomalla. Mua ahdisti siellä suunnattomasti kun siellä oli juuri 4-vuotiaan ja sen äidin jokin keskenäinen sotatanner meneillään. Joka päivä ne huuti toisilleen ja äiti rankaisi kokoajan lastaan jotenkin. Kerrankin hän telkesi raivoavan ja itkevän lapsen yhteen huoneeseen ja mun teki niin pahaa kuunnella sitä huutoa puolin ja toisin. Lopulta menin äidin luo ja sanoin että menisi kahville, mä menisin lukemaan lapselle että paha mieli unohtuisi. Äiti ei tähän suostunut vaan halusi "Viedä itse tilanteen loppuun..." Mihin loppuun? Miksei aikuinen voi joskus antaa periksi? Riidat koskivat joka päivä samoja asioita eikä mitkään jäähypenkit ja toiseen huoneeseen huutamaan viemiset auttaneet yhtään. Koko talo oli niin negatiivinen että mua ja esikoistanikin alkoi ahdistaa olla siellä. Äidillä oli huutojensa jälkeen huono omatunto ja jatkuvasti pyyteli sitten anteeksi lapseltaan.
Jos lapsi on hankala ja päivät menee pelkäksi rankaisuksi niin jokainen voisi miettiä toimiiko nyt ihan oikein. Koska aikuinenhan aina lopulta on vastuussa siitä miten arki sujuu ja että lapsella on tasapainoinen lapsuus.
Miksei asioita voisi kokeilla hyvällä? Kehu ja kannustus on yleensä parempia keinoja kuin rangaistukset ja jäähyt joilloin vain muistutetaan että lapsi on tehnyt väärin.
Voisi kokeilla esim "hyvän käytöksen tarroja tai magneetteja", voimaeläin on myös loistava keksintö. Eli lapsen kanssa yhdessä askarrellaan seinälle juliste johon lapsi piirtää oman "voimaeläimensä". Sitten mietitään lapsen kanssa semmoisia asioita joissa lapsi kiukustuu, turhautuu tai ei oikein vielä osaa. Se kirjoitetaan muistiin siihen voimaeläimen alle. Sitten joka kerta kun tuo tilanne, esim ruokapöydässä uuden ruuan maistaminen, tuottaa vaikeuksia, sanotaan että tankkaappa voimaeläimeltäsi voimaa.
Sitten jonkin ajan päästä kun tuo taito on opittu, niin järjestetään juhlat. Siis kunnon juhlat siitä että lapsi on oppinut sen taidon joka alussa tuntui mahdottomalta. Tuntuuko tälläinen ajattelu kannustavammalta kuin jatkuva riitely ja kiukuttelu?
Joskus erimielisyyksiä tulee joka perheessä, mutta riitelykin on taito. Ei silloin satuteta sanoin tai varsinkaan teoin toista vaikka kuinka pistäisi vihaksi. Mutta jos elämä on pelkkää riitaa, pitäisi oikeasti miettiä mitä voisi tehdä toisin. Tärkeintä on olla aito, teennäisenä et voita mitään!
Sun pitää nyt vaan nähdä oma elämäsi jostain hieman etäämmältä että voisit ymmärtää. Yksi hyvä on videokuvaus. Yksi tuttava sanoi että lopetti heti lapsille valittamisen kun näki erään sukujuhlan videon jossa kuului taustalta vain hänen valituksensa ja papatus.

 

["Hohhoijaa"]

Tinka, miksi hoet naisesta ja äidistä vain kun joka lapsella on isäkin joka pystyy antamaan aivan saman hoivan ja rakkauden.

 

[tinkaM]

[QUOTE="Hohhoijaa";22427922]Tinka, miksi hoet naisesta ja äidistä vain kun joka lapsella on isäkin joka pystyy antamaan aivan saman hoivan ja rakkauden.[/QUOTE]

No koska tämän ketjun nimi oli Voiko äiti vain lakata välittämästä lapsestaan... Siksi puhun äidistä ja naisesta.

 

[aaaaaaaapvielä]

en mä sille huonoja muistoja haluakaan. En tiedä osaatko lukea viestiä niin hyvin, että ymmärtäisit siitä sanoman, että tiedän tekeväni vääriin mutta en pysty korjaamaan tilannetta, olen turhautunut ja haluaisin pois ja sitten kuitenkaan haluaisi pois lapsen luota.

Meillä on ollut käytössä tarrataulut jo vuoden verran. Välillä toimi välillä ei.

Olen mielestäni yrittänyt kovin paljon. En vain sinne päin ja jotenkin ja istunut täällä koneella kaike ajat ja lueskellut ja laittanut lapsen omaan huoneensa. PIkemminkin koen huonoa omaatuntoa, jos joudun sanomaan että saako olla vessassa rauhassa. Eli siis eikö mulla olisi oikeus käydä edes vessa rauhassa. Tiedän paljon äitejä, jotka aivan hyvillä mielin laittavat työpäivän jälkeen videot päälle ja puuhailevat omiaan ja ovat rentoja. Niin kait kun saa tehdä omia juttujaan mielin määrin. mä teen ilmeisesti lapsen kannalta oikein kun olen hänen kanssaan, mutta en sitten kuitenkaan kun väsyn siinä. Pitäiskö vaan laittaa dvd:t pyöriin. no ei! Mutta mitä mä teen.

Menojalasta vielä. Siitä ei mun mielestä voi puhua tässä, kun en ole lapsen syntymän jälkeen kokenut, että multa olisi jäänyt jotain elämättä tai tekemättä tai että mun pitäis olla muualla.Riittämäättömyyden tunne tullu nyt, ahdistus ja huoli kaikesta ja sitä kautta väsymys ja kiinnottomuus kaikkeen.

 

[tinkaM]

en mä sille huonoja muistoja haluakaan. En tiedä osaatko lukea viestiä niin hyvin, että ymmärtäisit siitä sanoman, että tiedän tekeväni vääriin mutta en pysty korjaamaan tilannetta, olen turhautunut ja haluaisin pois ja sitten kuitenkaan haluaisi pois lapsen luota.

Meillä on ollut käytössä tarrataulut jo vuoden verran. Välillä toimi välillä ei.

Olen mielestäni yrittänyt kovin paljon. En vain sinne päin ja jotenkin ja istunut täällä koneella kaike ajat ja lueskellut ja laittanut lapsen omaan huoneensa. PIkemminkin koen huonoa omaatuntoa, jos joudun sanomaan että saako olla vessassa rauhassa. Eli siis eikö mulla olisi oikeus käydä edes vessa rauhassa. Tiedän paljon äitejä, jotka aivan hyvillä mielin laittavat työpäivän jälkeen videot päälle ja puuhailevat omiaan ja ovat rentoja. Niin kait kun saa tehdä omia juttujaan mielin määrin. mä teen ilmeisesti lapsen kannalta oikein kun olen hänen kanssaan, mutta en sitten kuitenkaan kun väsyn siinä. Pitäiskö vaan laittaa dvd:t pyöriin. no ei! Mutta mitä mä teen.

Menojalasta vielä. Siitä ei mun mielestä voi puhua tässä, kun en ole lapsen syntymän jälkeen kokenut, että multa olisi jäänyt jotain elämättä tai tekemättä tai että mun pitäis olla muualla.Riittämäättömyyden tunne tullu nyt, ahdistus ja huoli kaikesta ja sitä kautta väsymys ja kiinnottomuus kaikkeen.

Sun elämä nyt pyörii ton ongelman ympärillä. Ei sun tartte joka ilta olla lapses kanssa, varsinkaan jos se oikeasti tuottaa sulle noin pahaa oloa. Mikset sä voisi laittaa lasta katsomaan lastenohjelmia niin saisit hetken omaa aikaa? Kyllä lapsellekin tekee hyvää pitkän päiväkotipäivän jälkeen olla vaan ja kattoa jotain mieluista ohjelmaa. Kunhan ei nökötä siinä yksinään koko iltaa.
Mä luulen tietäväni mitä sä tarkoitat ja toi on oikeasti hirveän yleistä, varsinkin tänä päivänä kun ihmisillä on niin kova kiire ja paine siitä että joka paikkaan pitäisi revetä ja olla täydellinen.
Nyt heti huomeniltana kun haet lastasi hoidosta, olet koko matkan töistä hoitopaikkaan ajattelematta lasta. Jos kuljet julkisilla niin varaa joku hyvä lehti matkalle lukemiseksi, tai jos kuljet autolla tai kävellen, laita mielimusaa kuulumaan. Rentoudu!
Jos sattuu niin että mukaan päiväkodista lähtee ärripurri niin sivuuta joka ikinen hänen kiukkunsa, vaihda puheenaihetta. Ja luultavasti hänellä on kova nälkäkin päiväkodin jälkeen joten mitäs jos huomenna teet hänen lempiruokaa tai tilaatte vaikka pitsat? Sitten kun on masu täynnä voit antaa lapsen katsella tunnin verran lasten ohjelmia. Sillä aikaa voisit tehdä itsellesi vaikka kasvonaamion ja mennä säikyttelemään lastasi se naamassa
Sitten meette yhdessä pesulle, pyydät että lapsesi saippuoi sun selän ja sinä hänen. Sitten kun kuulet lapsesi kikatuksen, tuskin voit miettiä ettet voisi häntä rakastaa. Joskus onni voi olla hukassa mutta kyllä se sieltä löytyy kun jaksaa tehdä töitä sen löytymiseksi.
Kuulostiko tämä sellaiselta mitä voisit kokeilla huomenna tai lähiaikoina? En toki tiedä miten teidän normaali-illat menee mutta luulenpa että tuollainen spesiaali-ilta voisi tehdä teille kummallekin hyvää!!!

 

[surullista]

Anna ihmeessä adoptoitavaksi, lapsellekin parwmpi.

 

["vieras"]

ap. ei sinun tarvi olla täydellinen. Kokeile olla rennommin. Riittää että olet vaan kotona, annat lapsen touhuta omiaa, katsoa videota, leikkiä leikkejä yms..
Kyllä siinä äkkiä väsyy jos työpäivän jälkeen vielä pitäisi leikkiä loppuilta.

Ota rennosti loppuviikko, koita olla niin etten stressaannu lapsen käytöksestä.

Jos lapsi pyytää leikkimäään tai pelaamaan niin kerrot että äiti on nyt väsynyt ja ei tänään pelaa/leiki.

 

["santtu"]

Ei tunteet lasta kohtaan noin vain häviä. Jollakin lailla nuo sinun jutut ja ajatukset kuulostavat ihan mieheni ajatuksilta ja hän on masentunut. Mieheni on aiemmin ollut iloinen ja ihana ihminen, kunnes masennus vei voiton ja mielen alaspäin. Tässä on nyt reilut puoli vuotta taisteltu paremman elämän puolesta ja haettu oikeita lääkkeitä.

Mies kokee riittämättömyyttä lasten sekä kotitöiden suhteen, ei millään jaksaisi tehdä mitään. Kotona mieluummin eristäytyy muista, jotta saisi vaan olla rauhassa. Ja lapset luonnollisesti janoaa sitä huomiota ja kun eivät sitä saa, alkaa kiukkuaminen ja uhmaaminen ja tämä taas johtaa takaisin siihen huono isä- ajatteluun. Muualle miehellä riittää virtaa, käy tekemässä puutöitä, istuu monessa hallituksessa ja parantaa maailmaa, mutta kotona seinät kaatuu päälle eikä jaksais edes olla.

Mies väsähti jossakin välissä ja tämä masennus hiipi pikkuhiljaa ja niin uskoisin sinunkin elämässä käyneen. Kerroit, että olet aiemmin ollut masentunut, joten ei olis mikään ihme, jos se olisi uusiutunut.

Kerroit käyneesi mit:ssa etkä saanut ymmärrystä osaksesi. Miltä kuulostaisi, jos kävisit lääkärin juttusilla hommaten itellesi mielialalääkkeet? Ja kokeilisit käydä siellä mit:ssa uudestaan vaikka jonkun toisen juttusilla? Lääkkeet kuitenkin kohentaa mielialaa, ainakin kun oikea lääke löytyy ja sen myötä voisi alkaa työstämään sitä, mikä masennuksen on aiheuttanut.

 

[*]

Tsemppiä ap:lle! Masennukselta toi musta kuulostaa ja siihen ei mikään "nuku yks yö kunnolla" tai "koita ottaa vähän rennommin" auta. Itseäni niin ketutti kuunnella noita kommentteja, kun aikanani olin masentunut..

Tiedän henkkoht, että Suomessa on todella vaikee saada apua esim. masennukseen, vaikka olis niin huonossa kunnossa, ettei ite saa edes hampaita pestyä. Sääliks käy niitä ihmispoloja, jotka päättää päivänsä oman käden kautta sen takia, että joka paikassa lyödään ovi naaman edestä kiinni eikä oteta tosissaan.

Varaa aika vaikka terveyskeskuslääkärille tai neuvolalääkärille, kirjota tuntos vaikka paperille jos et suullisesti osaa tarpeeks vakuuttavasti kertoa niistä ja pyydä siltä lähete lähimmälle psykiatrian poliklinikalle. Kun sinne saat sen hoitokontaktin, ne osaa auttaa ja ottaa ihan varmasti tosissaan. Hoitoa pitää valitettavasti vaatia ja se on vaikeeta, tiedän, mutta uskaltaminen palkitaan! Btw, terveyskeskuksessa on myös ns. kriisityöntekijä (yleensä psykiatrinen sairaanhoitaja), jolle voi kanssa tälläsessä hätätilanteessa varata ajan. Se itseasiassa saattais olla vielä parempi väylä, kun normi lääkäri, ne yleensä ottaa heti tosissaan.

Tän kerron siis ihan kokemuksesta ja toivotan sulle paljon, paljon voimia jaksaa taistella itselles apua! On jo tosi hyvin, että oot sitä yrittäny hakea ja selvästi haluat. Älä syyllistä itteäs liikaa niistä mustista ajatuksista, koska ihminen on oikeesti niin voimaton yksinään niiden edessä.

 

[tinkaM]

Tsemppiä ap:lle! Masennukselta toi musta kuulostaa ja siihen ei mikään "nuku yks yö kunnolla" tai "koita ottaa vähän rennommin" auta. Itseäni niin ketutti kuunnella noita kommentteja, kun aikanani olin masentunut..

Tiedän henkkoht, että Suomessa on todella vaikee saada apua esim. masennukseen, vaikka olis niin huonossa kunnossa, ettei ite saa edes hampaita pestyä. Sääliks käy niitä ihmispoloja, jotka päättää päivänsä oman käden kautta sen takia, että joka paikassa lyödään ovi naaman edestä kiinni eikä oteta tosissaan.

Varaa aika vaikka terveyskeskuslääkärille tai neuvolalääkärille, kirjota tuntos vaikka paperille jos et suullisesti osaa tarpeeks vakuuttavasti kertoa niistä ja pyydä siltä lähete lähimmälle psykiatrian poliklinikalle. Kun sinne saat sen hoitokontaktin, ne osaa auttaa ja ottaa ihan varmasti tosissaan. Hoitoa pitää valitettavasti vaatia ja se on vaikeeta, tiedän, mutta uskaltaminen palkitaan! Btw, terveyskeskuksessa on myös ns. kriisityöntekijä (yleensä psykiatrinen sairaanhoitaja), jolle voi kanssa tälläsessä hätätilanteessa varata ajan. Se itseasiassa saattais olla vielä parempi väylä, kun normi lääkäri, ne yleensä ottaa heti tosissaan.

Tän kerron siis ihan kokemuksesta ja toivotan sulle paljon, paljon voimia jaksaa taistella itselles apua! On jo tosi hyvin, että oot sitä yrittäny hakea ja selvästi haluat. Älä syyllistä itteäs liikaa niistä mustista ajatuksista, koska ihminen on oikeesti niin voimaton yksinään niiden edessä.

No sen verran tähän sun kommenttiin kommentoisin että nykyään aika moni alakulo leimataan masennukseksi. Masennus, siis depressio on sairaus ja alakulo joka ajoittain on tulee jokaiselle ihmiselle on olotila. Se että menee lääkäriin alakulon takia ja saa masennus-ym.lääkkeet on varsin yleistä. Masentunut ei ensinnäkään jaksa aamuisin nousta sängystä ylös, kestää minuutteja tai jopa puoli tuntia että hän saa silmät auki. Masentunut ei jaksa edes yrittää puuhastella lapsen kanssa eikä kokea huonoa omaatuntoa riittämättömyydestään niinkuin ap. Jos siis olen oikein tulkinnut ap:n kirjoituksen.
Onhan tehty lukuisia tutkimuksia siitä että suomalaiset syövät ihan liikaa mieliala- ja nukahtamis-/unilääkkeitä. Ne turruttavat tunteet, ei siis tunnu enää pahalta muttei hyvältäkään. Ja tämä ei todellakaan ole hyvä asia.
Ja ap:lle vielä; se että koet että sinun on pakko puuhailla lapsen kanssa mutta et ole henkisesti läsnä, on paljon pahempaa lapselle kuin se että annat lapsen katsella vaikka sen tunnin lasten ohjelmia ja olla omissa touhuissaan mutta olet silti henkisesti läsnä vaikka vaan makoilisit sohvalla. Kyllä lapsi aistii jos sua ei kiinnosta, ei sun ole mikään pakko viihdyttää lasta kokoajan leikkien hänen kanssaan pitkän työpäivän jälkeen. Lepää ja anna lapsenkin levätä, hän on kuitenkin joutunut olemaan sosiaalinen pitkän päiväkotipäivän ajan!

 

[Blue]

Tossa tilanteessa kun koet että viihdyt paremmin töissä ja että et jaksa lastasi niin en missään nimessä enää lisää "ottaisi omaa aikaa" vaan koittaisin mahd. paljon viettää lapsen kanssa aikaa ja tehdä molempia kiinnostavia juttuja mistä tulee hyvä mieli. Siitä se onni sitä lasta kohtaan löytyy uudestaan.

Jos koet että vieraannut lapsestasi niin ei siihen silloin auta että vielä lisää olet hänestä erossa.

 

[tinkaM]

Tossa tilanteessa kun koet että viihdyt paremmin töissä ja että et jaksa lastasi niin en missään nimessä enää lisää "ottaisi omaa aikaa" vaan koittaisin mahd. paljon viettää lapsen kanssa aikaa ja tehdä molempia kiinnostavia juttuja mistä tulee hyvä mieli. Siitä se onni sitä lasta kohtaan löytyy uudestaan.

Jos koet että vieraannut lapsestasi niin ei siihen silloin auta että vielä lisää olet hänestä erossa.

Tää oli hyvä neuvo. Mutta lapsen kans tosiaan pitää tehdä täysin eri juttuja mitä normaalissa arjessa jos siellä menee vaan huudoksi ja riitelyksi. Kummankin pitää oppia ottamaan rennommin. Kyse on kuitenkin lapsesta, ja jo nelivuotiaasta jolla on jo taito oppia tosiaan hankalaksi jatkossakin jos näkee että äiti murenee hänen järjestämänsä paineen alla.
Tietenkään pitkän päiväkoti-ja työpäivän jälkeen ei jaksa lähteä kaikenmaailman hoploppeihin eikä yhteinen "laatu"aika sitä tarkoitakaan. Liisa Keltikangas-Järvinen on sanonut hyvin; parasta "laatu"aikaa lapselle on pehmeä sohva, vanhemman kainalo ja aito läsnäolo ja iso kasa kirjoja. Ja se yksikin kirja äidin kainalossa riittää, ihan niinkuin isänkin, niinkuin joku jo tässä mua opasti että paasaan vain mitä äiti voi tehdä lapsen kanssa. Kirjoitan nyt ap:lle pääasiassa joten siksi puhun vain äidin kannalta näistä asioista.

 

["noh"]

Todella hienoa että anoppi ottaa vastuun teidän lapsestanne. Ihan varmasti onkin parempi että lapsen koti on muualla kuin teidän luonanne. Keskity parisuhteeseesi, hoida koiraa ja ENNENKAIKKEA pidä huolta ehkäisystä!

Haiskahtaa provolle.

Ei nyt välttämättä ole provo. Tiedän lapsia, jotka oikeasti ovat enemmän isovanhemmillaan kuin vanhemmillaan. Ei sille mitään voi, jos ei jaksa lastaan hoitaa. On oikeasti onni, että lapsella on silloin joku läheinen, joka jaksaa olla lapsen kanssa.

 

[mietittävää]

annanpa asiaan vähän aikuisnäkökulmaa. Äitini ei ole koskaan rakastanut lapsiaan (nyt siis olemme aikuisia jo) vaan hän on aina palvonut kritiikittömästi isääni. Ilmeisesti heillä on ollut jotenkin "suuri rakkaustarina", ja sitä ei edes ole häirinnyt se että isä on narsistinen sadisti joka on koko lapsuuteni pahoinpidellyt meitä lapsia ja myös äitiäni. Äiti aina painoi villaisella isän pahoinpitelyt ja selitti että "niin kuuluu ollakin, miehen pitää nyt saada kurittaa vaimoa ja lapsiaan jos ne ovat kurituksen ansainneet". Äitini on aina ollut isän puolella kaikessa, kannellut kaikki minun asiani isälle ja jopa usuttanut isäni minun kimppuuni jos on saanut tietoonsa jotain mistä isä voisi kiinnostua (eli saada oikeutuksen pahoinpitelyyn).

Kuviohan on ihan sairas, mutta sanon vaan sen että seurauksena siitä minulla ei ole minkäänlaista rakkaudentäyteistä suhdetta äitiini. Isääni vihaan ja äitiäni säälin ja halveksin. Nyt kun minulla on omia lapsia, niin en todellakaan vie lapsiani tuohon sairaaseen ja tunnekylmään ympäristöön pahoinpideltäviksi ja nöyryytettäviksi. En ole isäni kanssa puhunut muutamaan vuoteen sanaakaan ja äitini olen tavannut viimeksi pari vuotta sitten. En ole koskaan saanut sieltä rakkautta niin enpä sitä oikein itsekään osaa tuntea.

Nyt sitten on marttyyrivaihde päällä äidillä, ja sukulaisille itketään kun on niin julma ja paha tytär kun riistää isovanhemmuuden ilon "rakastavalta" mummolta ja papalta. Asia on vaan sillä tavoin että niin makaa kuin petaa - eikä tässä ole nyt kyse kostonhimosta. Jos lapsi aistii jo pienenä sen että äiti ei häntä rakasta, niin eipä silloin aikuisiälläkään äidin kannata kovin odotella että lapsi kävisi kylässä rakkautta ja kiitollisuutta täynnä. Kyllä minustakin olisi ihanaa jos olisi äiti joka rakastaisi. Koskaa, siis kertaakaan elämäni aikana äitini ei ole sanonut rakastavansa minua. Itse teen äitinä toisin, ja muistan sanoa tämän asian lapsilleni useita kertoja päivässä. Itse haluan pitää lapseni elämässä mukana myös silloin kun lapseni ovat aikuisia ja heillä on ehkä omiakin lapsia.

 

[petite]

Tuollasilla mietteillä ottaisin itseäni niskasta kiinni ja viettäisin enemmän aikaa (ihan henkilökohtaisesti ja kahdestaa) lapsen kanssa. Siis että tehtäis iha konkreettisesti kahdestaan jotain.

Ainakin itsellä tuon uhmailijan kanssa omat mietteet lasta kohtaan vaihtelee..mutta aina sitä löytää lapsesta niitä ihania puolia kun yhdessä touhutaan. Voisiko syynä olla se väsymys..ei se yhdestä vapaaviikonlopusta lähde pois.. Pidä lasta lähellä ja sylissä! Se on minun neuvoni.

 

[*]

No sen verran tähän sun kommenttiin kommentoisin että nykyään aika moni alakulo leimataan masennukseksi. Masennus, siis depressio on sairaus ja alakulo joka ajoittain on tulee jokaiselle ihmiselle on olotila. Se että menee lääkäriin alakulon takia ja saa masennus-ym.lääkkeet on varsin yleistä. Masentunut ei ensinnäkään jaksa aamuisin nousta sängystä ylös, kestää minuutteja tai jopa puoli tuntia että hän saa silmät auki. Masentunut ei jaksa edes yrittää puuhastella lapsen kanssa eikä kokea huonoa omaatuntoa riittämättömyydestään niinkuin ap. Jos siis olen oikein tulkinnut ap:n kirjoituksen.
Onhan tehty lukuisia tutkimuksia siitä että suomalaiset syövät ihan liikaa mieliala- ja nukahtamis-/unilääkkeitä. Ne turruttavat tunteet, ei siis tunnu enää pahalta muttei hyvältäkään. Ja tämä ei todellakaan ole hyvä asia.
Ja ap:lle vielä; se että koet että sinun on pakko puuhailla lapsen kanssa mutta et ole henkisesti läsnä, on paljon pahempaa lapselle kuin se että annat lapsen katsella vaikka sen tunnin lasten ohjelmia ja olla omissa touhuissaan mutta olet silti henkisesti läsnä vaikka vaan makoilisit sohvalla. Kyllä lapsi aistii jos sua ei kiinnosta, ei sun ole mikään pakko viihdyttää lasta kokoajan leikkien hänen kanssaan pitkän työpäivän jälkeen. Lepää ja anna lapsenkin levätä, hän on kuitenkin joutunut olemaan sosiaalinen pitkän päiväkotipäivän ajan!

Hei, tiedän kyllä mitä masennus on, mutta sä selkeästi et. Itselläni on I.tyypin kaksisuuntanen mielialahäiriö (in case you didn't know, tosi vaikea sairaus), joten en puhu nyt mistään alakulosta. Pitää muistaa, että jokainen on yksilö eikä kaikilla edes vaikeaksi luokiteltava masennus vie täysin toimntakykyä (masennustahan on eri asteista ja aivan kuten kaikki muutkin sairaudet, se oireilee ihmisillä eri tavoin). Sen täytyy täyttää tietyt yleiskriteerit, jotta se voidaan diagnosoida.

Masentunut voi hyvinkin kyetä toimimaan robottimaisesti arjessa ja olla silti hyvinkin masentunut. Itse olin vaikeasti masentunut, mutta pääsin kyllä ylös sängystä ja pystyin käymään itse kaupassa. Ja tähän sun on ihan turha tulla sanomaan, ettei kyseessä sitten ollut masennus, monta eri jaksoa, monen eri ammatti-ihmisen hoidossa ollut, joten kaikkitietävän palstamamin mielipide ei tätä kumoa. Ja siihen tasan tarkkaan kuuluu riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, ehkä selittämätönkin ahdistus ja synkät ajatukset. Ihan vaan näin ekoiks esimerkeiks.

Eli ap, yritä saada apua! Kaikki eivät tarvitse masennuslääkkeitä, joillekkin riittää keskusteluapu, joten mä en tässä edes yritä ehdottaa helpointa ratkasua, joka olis lääkitys. Sen päätöksen tekee lääkäri/psykiatri eikä me ihmiset täällä Kaksplussan-keskustelupalstalla. Noista tunteista pääsee eroon sillä, että saat itsesi hoidettua kuntoon. Äläkä välitä noista "sun pitäis vaan ottaa rennommin"-kommenteista, jos ite koet että tää saattais olla masennusta. En sano, että mäkään tietäisin miten SÄ koet tän, mutta kuten sanottu, masennukselta se kuulostais. Jaksamista!

 

[tinkaM]

Hei, tiedän kyllä mitä masennus on, mutta sä selkeästi et. Itselläni on I.tyypin kaksisuuntanen mielialahäiriö (in case you didn't know, tosi vaikea sairaus), joten en puhu nyt mistään alakulosta. Pitää muistaa, että jokainen on yksilö eikä kaikilla edes vaikeaksi luokiteltava masennus vie täysin toimntakykyä (masennustahan on eri asteista ja aivan kuten kaikki muutkin sairaudet, se oireilee ihmisillä eri tavoin). Sen täytyy täyttää tietyt yleiskriteerit, jotta se voidaan diagnosoida.

Masentunut voi hyvinkin kyetä toimimaan robottimaisesti arjessa ja olla silti hyvinkin masentunut. Itse olin vaikeasti masentunut, mutta pääsin kyllä ylös sängystä ja pystyin käymään itse kaupassa. Ja tähän sun on ihan turha tulla sanomaan, ettei kyseessä sitten ollut masennus, monta eri jaksoa, monen eri ammatti-ihmisen hoidossa ollut, joten kaikkitietävän palstamamin mielipide ei tätä kumoa. Ja siihen tasan tarkkaan kuuluu riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet, ehkä selittämätönkin ahdistus ja synkät ajatukset. Ihan vaan näin ekoiks esimerkeiks.

Eli ap, yritä saada apua! Kaikki eivät tarvitse masennuslääkkeitä, joillekkin riittää keskusteluapu, joten mä en tässä edes yritä ehdottaa helpointa ratkasua, joka olis lääkitys. Sen päätöksen tekee lääkäri/psykiatri eikä me ihmiset täällä Kaksplussan-keskustelupalstalla. Noista tunteista pääsee eroon sillä, että saat itsesi hoidettua kuntoon. Äläkä välitä noista "sun pitäis vaan ottaa rennommin"-kommenteista, jos ite koet että tää saattais olla masennusta. En sano, että mäkään tietäisin miten SÄ koet tän, mutta kuten sanottu, masennukselta se kuulostais. Jaksamista!

No pointti mun kirjoituksessa oli että suomalaiset syövät liikaa mieliala lääkkeitä vaikkei mitään diagnosoitua masennusta ole. Senhän tietävät jo lääkärit itsekin. Jos menee yleislääkärille niin hänen on huomattavasti helpompaa (ja nykysäästöjen valossa halvempaakin) määrätä mielialalääkitys kuin kirjoittaa lähetettä terapiaan.
Se että nykyään kaikki negatiiviset tunteet pitäisi sulkea johonkin tyhjiöön, on sääli, koska myös ne tunteet kuuluvat elämään. Jos siis negatiiviset asiat tuntuvat täysin ylitsepääsemättömiltä ja pienetkin asiat tuntuvat tuntuvat kaatuvan päälle, on syytä hakea apua. Mutta Suomessa tuohon apua on kovin vaikea saada; pilleriresepti ja that´s it.
Tiedän eräänkin äidin joka haki synnytyksen jälkeiseen masennukseen apua ja hänelle sanottii tk:ssa "Vauvat nyt itkevät, käske isä vaunulenkille ja mene nukkumaan" Kotiin päästyään hän sanoi miehelleen että mene vain töihin. Sillä välin äiti oli hirttänyt itsensä. Valitettavasti nämä tarinat ovat aika yleisiä Suomessa jonka pitäisi olla hyvinvointivaltio.
Mutta yhtään sun masennusta aliarvioimatta, pointti oli siinä että moni hakee jo ihan normaaliin alakuloon masennuslääkkeitä vaikka noista alakulon tunteista pääsisi helposti eroon vain ajan ja suremisen kautta!

 

["Joo"]

Vastaus: kyllä voi. Mun äiti lakkas välittämästä musta joskus ollessani ehkä 3-4. Aloitin kokopäiväisesti tarhassa 4-vuotiaana, nuorempi sisarus oli kotona kouluikään. Lapsuudestani en muista kertaakaan esim. leikkineeni äidin kanssa. Viikonloput olin isän kanssa, koska äiti oli pienemmän ja uuden miehen seurana. Virallisesti asuin äidin luona.

Nyt aikuisena en ole 10 vuoteen kuullut äidistäni mitään. Hän ei ole tänä aikana ottanut kertaakaan yhteyttä. Minä lakkasin kiinnostamasta kun uusi mies tuli kuvaan.

 

[NannaIhana]

kyllä. mun kummitytön äiti. jätti isälleen erossa ja piti jonkin aikaa joka toinen vkl tyttöä, mutta pari kk sitten oli ilmottanu et saa vallan huoltajuuden ja ettei hän halua ottaa viikonloppusinkaan. :x

mä en tän henkilön kanssa ole enään missään tekemisissä, mä en voi sietää tollasta ystäviltä. hylkää oman lapsensa. en!

tyttöö onneks nään ja otan hoitoon sillon tällön (isänsä kautta), en näe kuitenkaan yhtä paljon kun ennen, mutta pääasia että jonkin verran

 

[tinkaM]

kyllä. mun kummitytön äiti. jätti isälleen erossa ja piti jonkin aikaa joka toinen vkl tyttöä, mutta pari kk sitten oli ilmottanu et saa vallan huoltajuuden ja ettei hän halua ottaa viikonloppusinkaan. :x

mä en tän henkilön kanssa ole enään missään tekemisissä, mä en voi sietää tollasta ystäviltä. hylkää oman lapsensa. en!

tyttöö onneks nään ja otan hoitoon sillon tällön (isänsä kautta), en näe kuitenkaan yhtä paljon kun ennen, mutta pääasia että jonkin verran

Lapsi on silti onnellinen että tutut ja turvalliset aikuiset, kuten sinä säilytte hänen elämässään! Tuo on jotenkin ihmeellistä, ei mene mun järkeen kuinka joku voi hylätä oman lapsensa. Siis jos ei oo mitään psyykkistä sairautta taustalla.
Ja se on musta kans ihan käsittämätöntä mitä aiempi kirjoittaja totesi että hänen äitinsä oli lakannut välittämästä kun löysi uuden miehen. Tämäkin vissiin joissain perheissä aika yleistä. Mutta äärettömän surullista!

 

[Entä jos...]

Niin hirveältä kun se tuntuukin, joskus kannattaa muistuttaa itseään elämän epävarmuudesta. Entä jos se oma rakas lapsi kuolee - ihan yht´äkkiä yllättäen häntä ei enää ole. Silloin olisi oma aika ja vapaus, mutta ei enää koskaan oman lapsen pieniä käsiä, ei hymyä, ei lapsen rauhallista nukkumistuhinaa, ei hassuja juttuja...ei edes niitä kiukkuja ja itkuja. Silloin kyllä huomaisi miten väärässä olikaan, kun joskus ei muka välittänyt.

Sisareni lapsi on kuollut ja kyllä välillä kun itse meinaan väsyä omien lasteni kanssa, ajattelen tätä rakasta kuollutta lasta ja kummasti kurjan päivän pienet murheet tuntuvat todella turhilta.