Vittu että mulla menee hermot tuon kakaran kanssa!

Lapsi on piakkoin 2-vuotias, ja uhmaikä painaa päälle. Keksii lisäksi koko ajan kaikenlaista typerää, eikä usko millään vaikka häntä kuinka kieltää. Tuossa vauvalle vaihdoin vaipan ja vaatteet, niin eikö tuo täystuho ollut sillä aikaa hakenut tuolin, kurkottanut kuiva-ainekaapin hyllyltä hienosokeripussin ja kumonnut sen lattialle ja mennyt vessaan vain läträtäkseen nestesaippuan lattialle, lähes viimeistä pisaraa myöten.

Olisi varmaan pitänyt osata ottaa rauhallisesti, mutta räjähdin, aloin huutamaan. Musta tuntuu, että pää ei kestä tuota kakaraa enää tuntiakaan. Lapsi ei saa mitään muuta kuin vahinkoa aikaiseksi, koko ajan keksii joko jotain vaarallista tai typerää tai sellaista, josta ei ole muuta kuin työtä minulle. Kieltojahan lapsi ei tottele yhtään kun sille päälle sattuu ja sama meno jatkuu päivästä toiseen.

Tietysti lapsi osaa olla ihanakin. Rauhallisena on tosi kiltti ja lempeä, aivan ihana herttainen taapero. Mutta tämä helvetin kaiken kokeileminen on jotain, mikä saa mun hermoni paukkumaan ja ihan kunnolla. Tekisi mieli lähettää pentu indokiinaan sotkemasta ja karjumasta, jotta saisin olla rauhassa edes hetken.

 

Meillä joskus esikoinen (4 vuotias) keksii kanssa kaikkea vähemmän kivaa, mutta oon hoksannut, et sitä tapahtuu pääasiassa sillon kun en ole kerrennyt tarpeeksi yksilöllisesti huomioimaan häntä. Voisiko teillä johtua siitä?

 

:hug: Kahden pienen kanssa on joskus rankkaa. Uhma ja uuden sisaruksen tulo yhtä aikaa ei ole mitään herkkua, ei sille lapselle varsinkaan. Koita jaksaa ja pitkää pinnaa. Kyllä se helpottaa joskus, vaikka nyt ei siltä tunnukaan.

 

[QUOTE="vieras";27973701]Lapsi on piakkoin 2-vuotias, ja uhmaikä painaa päälle. Keksii lisäksi koko ajan kaikenlaista typerää, eikä usko millään vaikka häntä kuinka kieltää. Tuossa vauvalle vaihdoin vaipan ja vaatteet, niin eikö tuo täystuho ollut sillä aikaa hakenut tuolin, kurkottanut kuiva-ainekaapin hyllyltä hienosokeripussin ja kumonnut sen lattialle ja mennyt vessaan vain läträtäkseen nestesaippuan lattialle, lähes viimeistä pisaraa myöten.

Olisi varmaan pitänyt osata ottaa rauhallisesti, mutta räjähdin, aloin huutamaan. Musta tuntuu, että pää ei kestä tuota kakaraa enää tuntiakaan. Lapsi ei saa mitään muuta kuin vahinkoa aikaiseksi, koko ajan keksii joko jotain vaarallista tai typerää tai sellaista, josta ei ole muuta kuin työtä minulle. Kieltojahan lapsi ei tottele yhtään kun sille päälle sattuu ja sama meno jatkuu päivästä toiseen.

Tietysti lapsi osaa olla ihanakin. Rauhallisena on tosi kiltti ja lempeä, aivan ihana herttainen taapero. Mutta tämä helvetin kaiken kokeileminen on jotain, mikä saa mun hermoni paukkumaan ja ihan kunnolla. Tekisi mieli lähettää pentu indokiinaan sotkemasta ja karjumasta, jotta saisin olla rauhassa edes hetken.[/QUOTE]

Daa, kohta kaksivuotias ja "ei saa muuta kuin vahinkoa aikaan". Hakisko se huomiota, mitäpä luulet. Kun kerran jo uusikin vauva on uunista ulos. En ole yleensä näin ilkeä, mutta sun asenteesi kusee pahemman kerran, sori vaan. SE ON PIENI VIELÄ!

 

Onneksi meillä kaksivuotias saa olla vielä "vauva" vaikka toinen lapsi syntyy pian. 2-vuotias on vielä TODELLA PIENI LAPSI eikä mikään miniaikuinen jonka pitää kasvaa isoksi vain siksi että talossa on pienempikin lapsi.

Miksi kaksi lasta pienellä ikäerolla jos et kestä esikoistasi?

 

Eli asenteeni ei ole kohdillaan, jos joskus hermostun, turhaudun ja väsyn lapsen käytökseen ja siihen, että joka ikinen sanani tuntuu välistä kaikuvan täysin kuuroille korville? Kiellon mennessä perille aletaan sitten raivota ja huutoraivaria kestää lähemmäksi tunnin. Niin, eihän tässä tokikaan mitään syytä ole, miksi ihmistä voisi välistä hieman kyrsiä. Asenne on pielessä, kyllä kyllä

Ymmärrän täysin, että tuon ikäinen lapsi on pieni, ja tokihan tuokin lapsi nyt saa aikaan muutakin kuin vahinkoa. Sanoinkin, että on muuten kyllä ihana lapsi. Mutta välillä vain menee hermot. Toki lehmän hermot olisivat äideille suotavat, mutta mulla niitä ei ole... ne venyvät, paukkuvat, mutta katkeavatkin joskus. Eikö sinulle käy niin?

 

Olen miettinyt paljon, miksi "kaikki" tekee lapset suhteellisen pienillä ikäeroilla. Seuraamieni blogien äidit ovat kahden pienen kanssa kaulaansa myöten kusessa, kotiavun piirissä ja eron partaalla. Oma lapseni on 2v, ja onneksi se helppo 1v ikä ei sumentanut aivoja ihan kokonaan, muuten oltais mekin lirissä.... Tän yhdenkin kanssa aika haastavaa.

Mutta tsemppiä!

 

Onneksi meillä kaksivuotias saa olla vielä "vauva" vaikka toinen lapsi syntyy pian. 2-vuotias on vielä TODELLA PIENI LAPSI eikä mikään miniaikuinen jonka pitää kasvaa isoksi vain siksi että talossa on pienempikin lapsi.

Miksi kaksi lasta pienellä ikäerolla jos et kestä esikoistasi?

Kyllä meilläkin lapsi saa olla vauva, enkä ole missään vaiheessa sanonut että lapsen pitää yhtäkkiä kasvaa joksikin miniaikuiseksi. Kyse oli nyt lähinnä hetkellisten tuntojen purkamisesta palstalle, jotta minun ei tarvitse purkaa niitä typerämmin, esim. huutamisella, joka nyt ei kuitenkaan mihinkään auta. Ajattelin saavani ymmärrystä sille, että joskus väsyttää/turhauttaa tämä nimenomainen vaihe lapsen elämässä (niin paljon kuin lastani rakastankin) mutta sen sijaan sain tänne sinunkaltaisiasi jeesustelijoita kyseenalaistamaan tekemiämme valintoja lasten iäeron suhteen. Ei taida tuo nyt kovin paljoa auttaa tässä tilanteessa. Esikoistanikin kyllä kestän, mutta, kuten sanottu, välillä kyllä menee hermot. Kiva, jos teillä ei näin ole.

 

Eli asenteeni ei ole kohdillaan, jos joskus hermostun, turhaudun ja väsyn lapsen käytökseen ja siihen, että joka ikinen sanani tuntuu välistä kaikuvan täysin kuuroille korville? Kiellon mennessä perille aletaan sitten raivota ja huutoraivaria kestää lähemmäksi tunnin. Niin, eihän tässä tokikaan mitään syytä ole, miksi ihmistä voisi välistä hieman kyrsiä. Asenne on pielessä, kyllä kyllä

Ymmärrän täysin, että tuon ikäinen lapsi on pieni, ja tokihan tuokin lapsi nyt saa aikaan muutakin kuin vahinkoa. Sanoinkin, että on muuten kyllä ihana lapsi. Mutta välillä vain menee hermot. Toki lehmän hermot olisivat äideille suotavat, mutta mulla niitä ei ole... ne venyvät, paukkuvat, mutta katkeavatkin joskus. Eikö sinulle käy niin?

Ei sulla ainakaan tule helpottamaan, kohta kaksi uhmailemassa. Ihan normaalia parivuotiaan käytöstä.Ja joo, jos tuon ikäiselle räjähdät ja karjut kurkkusuorana, on asenteessa vikaa.

 

Tiedän tunteen,se helpottaa kyllä.:hug: Meillä on vauva 7kk ja erittäin kekselijäs nuoriherra 2,5v joka on erittäin huomionkipeä ja aika mustis vauvasta vieläkin. Saa tietenkin syliä ja huomiota,mutta välillä on hetkiä jolloin joku muukin kaipaa minua ja se ei hänelle meinaa sopia. Toisaalta on oikein aurinkoinen,nauravainen ja herttainen poika,mutta kun saa jotain päähänsä niin levy kyllä junnaa helposti paikalleen.

 

[QUOTE="ÄRGH";27973808]Ei sulla ainakaan tule helpottamaan, kohta kaksi uhmailemassa. Ihan normaalia parivuotiaan käytöstä.Ja joo, jos tuon ikäiselle räjähdät ja karjut kurkkusuorana, on asenteessa vikaa.[/QUOTE]

No daa ja halojaa nyt. Parempi se että äiti karjuu niin että kitarisat vilkkuu sensijaan että kävisi käsiksi.

Sulla jos kenellä tässä on asenne pielessä ja pahasti.

 

Voi ei. Mä ymmärrän sua varsin hyvin. Joskus vaan tulee itselle mitta täyteen ja silloin tulee räjähdettyä, vaikka eihän se oikein ole. Pääasia, että itse tiedostat oman käytöksesi epäkohdat ja pyrit niiltä osin käytöstäsi korjaamaan. Ja noi negatiiviset ajatukset lapsesta ja lapsen lähettämisestä "sinne missä pippuri kasvaa" on normaaleja, kunhan ne ei nyt ihan jatkuvasti päässä pyöri.

Älä kuuntele noita, jotka haluaa syyllistää. Itse itseäsi asiasta kuintenkin syyllistät, joten eiköhän se riitä. Joillakin on vaan tarve korostaa kuinka kärsivällisiä kasvattajia he aina ovat, vaikka tuskinpa heidänkään lapset räjähdyksiltä välttyvät...

 

No daa ja halojaa nyt. Parempi se että äiti karjuu niin että kitarisat vilkkuu sensijaan että kävisi käsiksi.

Sulla jos kenellä tässä on asenne pielessä ja pahasti.

Ahaa hmmm. Kyllä minä luulen, että ne, jotka karjuu verisuoni katketen on niitä, jotka helpommin myös vetelee pitkin korvia.

 

[QUOTE="ÄRGH";27973842]Ahaa hmmm. Kyllä minä luulen, että ne, jotka karjuu verisuoni katketen on niitä, jotka helpommin myös vetelee pitkin korvia.[/QUOTE]

Oho, ai luulet? Luulo ole tiedon väärti.

 

[QUOTE="ÄRGH";27973808]Ei sulla ainakaan tule helpottamaan, kohta kaksi uhmailemassa. Ihan normaalia parivuotiaan käytöstä.Ja joo, jos tuon ikäiselle räjähdät ja karjut kurkkusuorana, on asenteessa vikaa.[/QUOTE]

Mun mielestä on täysin inhimillistä äidinkin hermostua. Ja räjähtämisessä ja karjumisessa ei ole mitään pahaa, jos se ei ole jatkuvaa ja jos pystyy sen jälkeen itse myöntämään, että toimi tyhmästi. Mun mielestä siinä, että lyö lyötyä eikä löydy empatiaa toisen väsymystä kohtaan, on asenteessa vikaa.

Ap:lle; ymmärrän täysin sua. Mun 1v7kk on tosi koettelevassa iässä. Ei usko ja tekee pahojaan kun silmä välttää ja varsinkin juuri silloin, kun itsellä olis tärkeetä tekemistä ja vähän kiire. Ja tiedän vallan hyvin, että kuuluu ikään ja rakastan lastani yli kaiken ja saa olla vielä pieni ja vauva ja ymmärtämätön ja niin eespäin, mutta kyllä silti tiettyinä hetkinä saa laskea sataan ja pitemmällekin ettei pimahda. Jaksamisia! Ja hyvä, kun purat tänne, huono kun täällä on aina noita täydellisiä äitejä kiillottamassa omaa kruunuaan jne.

 

Tsemppiä!! Kyllä mullaki menee hermot vaikka vaan yks ja vasta 11kk. Ei sais mennä, tiedän.. :'( Koitan jatkuvasti keksiä keinoja ja tunnistaa sitä kohtaa missä jarruttaa sitä hermojen menoa.

 

Ja päätäkö pitäisi silittää, jos toinen tekee ilkeyksiään? Ymmärrän täysin "räjähtämisesi". Meilläkin näytetään tunteet semmoisena kuin ne sattuu milloinkin tulemaan.

Joo, totta, hakee huomiota. Mutta lähinnä ihmetyttää miten ehtii tehdä tuon kaiken, että sinä et näe. Ota mukaan vaipanvaihtoon yms. Anna esikoiselle puuhaa: saa hakea puhtaan vaipan, vaihtaa vaippaa omalle nukelleen tms.

 

Ymmärrän täysin tunteesi. Myös minulla meni kahden pienen kanssa hermo joskus. Kerran lähdin pihalle vähäksi aikaa kävelemään ympyrää ja jätin 2kk:n ja 1v9kk:n karjumaan kilpaa sisälle.

Joskus vaan pinna palaa ja se on ihan normaalia. Meillä auttoi kun tajusin, että vanhemman lapsen pahanteko johtui juurikin huomion puutteesta. Nyt yritän sylitellä molempia tasapuolisesti ja tarpeen mukaan.

Jaksamista sinulle ap.

 

Mun mielestä on täysin inhimillistä äidinkin hermostua. Ja räjähtämisessä ja karjumisessa ei ole mitään pahaa, jos se ei ole jatkuvaa ja jos pystyy sen jälkeen itse myöntämään, että toimi tyhmästi.

Ae.

Tuota kun en todellakaan näe ap:n tekstissä. Jos tuollainen on toistuva malli, on parempi sanoa että se on väärin kuin silitellä päätä. Ei siinä ainakaan lapsille palvelusta tee.

 

[QUOTE="ÄRGH";27973947]Tuota kun en todellakaan näe ap:n tekstissä. Jos tuollainen on toistuva malli, on parempi sanoa että se on väärin kuin silitellä päätä. Ei siinä ainakaan lapsille palvelusta tee.[/QUOTE]

Joo, alkuperäinen viestiketjun aloitusviesti oli aika negatiivinen. Mutta myöhemmissä viesteissään ap selkeästi ilmaisi, että hermot menee joskus, ymmärtää, että lapsi on pieni jne. Ja silti sinun asenteesi on edelleen tosi negatiivinen ap:ta kohtaan. Ja silloin voi jo lopettaa. Olen samaa mieltä siitä, että jos on toistuva malli, on parempi sanoa, että se on väärin.

 

Oi ei, ymmärrän sinua niin hyvin, vaikka itselläni ei edes ole tuon kohta 2-vuotiaan lisäksi pienempää lasta. :hug:

Hermot on olleet viimeaikoina todella, todella koetuksella ja paskaa oloa lisännyt pettymys itseensä (olen huutanut lapselleni, kironnutkin pari kertaa suutuksissani).
Päätin sitten, että sen täytyy loppua, sillä jos minä hermoilen jokaisesta pienestäkin lapsen tekemisestä, kierre on valmis ja elämä alkaa näyttää muutenkin ärsyttävältä.

Joku jauhoinen sohva ja olohuoneen talja on pieni juttu, kuten myös tiskiaineessa kylpevä keittiönlattia, tai ulosteella tahrittu vessa jne.
Sekin viisi minuuttia, joka menee aamulla suostutellessa lasta suoristamaan koukistamansa jalat, jotta päästään lähtemään, on silti vain viisi minuuttia.

Aivopesin itseni ajattelemaan noin, sekä pakotin itseni keskittymään niihin hyviin ja ihaniin asioihin lapsessani ja tekemisissään.
Eli vaikka lapsi juoksi pissapotan kanssa kikatellen olohuoneeseen ja kaatoi sisällön olohuoneen matolle, mietin vain päässäni sitä eilistä hetkeä, kun lapsi piirsi hienosti ja iloitsi itsekin piirroksistaan.
Tai sitä, kun hän meni omatoimisesti potalle ja ilmoitti siitä minulle. Jne.

Se auttoi, nyt olen ollut "jo" pari viikkoa paljon paremmalla tuulella, enkä edes huutanut kertaakaan, tai muuten menettänyt malttiani.
Edes pään sisäisesti ei ole tarvinut juuri kiroilla.

Tsemppiä!

 

Meillä otettiin jäähypenkki käyttöön, lapsella ikää 2v3kk. Hermot menee täälläkin kun vain jatkuu ja jatkuu piruilu, niin otettiin sitten rangaistukseksi tuo penkki. Parempaan suuntaan on mennyt, ehkei enää niin paljoa testaile kuin ennen.

Ymmärrän täysin hermojen menetyksen, se ei haittaa yhtään mitään vaan on ihan normaalia. Tsemppiä sinne, täällä kauhulla odotetaan kun parin viikon päästä tulee pikkukakkonen taloon, että miten tuo esikoinen sitten käyttäytyy ja miten minä saan hänet jäähyllä pidettyä... Onneksi mies on lomilla myös, niin ei tarvitse yksin olla pitämässä kuria

 

Joo, alkuperäinen viestiketjun aloitusviesti oli aika negatiivinen. Mutta myöhemmissä viesteissään ap selkeästi ilmaisi, että hermot menee joskus, ymmärtää, että lapsi on pieni jne. Ja silti sinun asenteesi on edelleen tosi negatiivinen ap:ta kohtaan. Ja silloin voi jo lopettaa. Olen samaa mieltä siitä, että jos on toistuva malli, on parempi sanoa, että se on väärin.

Negatiivinen.... mitä noita poksahtelijoita olen katsellut (lähipiirissä useita), usein ON siinä asenteessa vikaa. Lue vaikka tuo fortunaten kirjoitus. Ihan oman asenteen muutoksesta siinäkin oli kysymys.
Mutta sitä en hyväksy, että täällä osa paasaa, että on normaalia menettää jatkuvasti hermojaan. Olen sitten jeesustelija ja sädekehän kiillottaja etc mutta silloin jotain on pielessä ja jotain pitäisi arjessa muuttaa.

 

Mä ihmettelen aina näitä "täystuhoja", että mitä asiaa niillä on kuiva-aine kaapeille, vessanpöntöille, kukkaruukuille yms, mä luulen (en tiedä) että ei-sana on otettu käyttöön liian myöhään ja/tai on jotain ihme lapslukko tsydeemejä, tai kukkaruukut siirretty turvaan, koska ainakin meillä lapsilla ei ole mitään asiaa ko.paikkoihin ja sinne ne eivät omine lupineen mene.
Lapsi myös yleensä ensin testaa nämä rajat ja katsoo vanhemman johdonmukaisuuden, eli pitkäjänteisyys kunniaan. Taistelut kannattaa käydä varhain, on paljon helpompi loppu-elämä
Rajoja ja rakkautta...Blaah blaah

 

[QUOTE="ÄRGH";27974014]Negatiivinen.... mitä noita poksahtelijoita olen katsellut (lähipiirissä useita), usein ON siinä asenteessa vikaa. Lue vaikka tuo fortunaten kirjoitus. Ihan oman asenteen muutoksesta siinäkin oli kysymys.
Mutta sitä en hyväksy, että täällä osa paasaa, että on normaalia menettää jatkuvasti hermojaan. Olen sitten jeesustelija ja sädekehän kiillottaja etc mutta silloin jotain on pielessä ja jotain pitäisi arjessa muuttaa.[/QUOTE]

Eli lapsen seurassa pitäis olla hetkestä riippumatta kuin viilipytty, eikä saisi näyttää tunteitaan? Kerrotko, että miksi?