A
ajatusten virta
Vieras
Väsyttää...
Olemme olleet kohta 18 vuotta yhdessä, 2 lasta. Molemmilla vakituinen työ, itse teen omasta valinnasta 4 pv/vkossa töitä. Olen sairastanut vaikean masennuksen, johon taipuvaisuutta edelleen.
Isomman, 11 v, kanssa on suuria ongelmia. On psykiatrisella hoidossa.
Isomman ollessa ihan vauva, tuli pikainen paikkakunnan muutos, 3 vkossa. Sitten alko vauhti. Olin paljon kahdestaan isomman kanssa, mies teki kovasti ylitöitä. Ne loppui kun vaihtoi työpaikkaa. Itsekin menin töihin ja silti hoidin kaiken yksin.
Tuli eka parisuhdekriisi. Mutta jatkoimme yhdessä ja tuntui että asiat on ok. Tuli toinen lapsi, nyt 6 v, ja mies loukkaantui vakavasti. Siitäkin selvisimme. Isompi aloitti koulun. Jo eskarissa alkoi ongelmat. Tuli varastelua, kiinni käymisiä yms. (Lapsi oli saanut joskus selkäänsä ja tukkapöllyä).
Mies auttoi masennuksen yli.
Ongelma on että arjen pyöritys on lähes minun harteilla. Mies kyllä osallistuu aamuisin lasten vienteihin. Iltaisin hampaiden pesuun.
Olemme taistelleet isomman ongelmien kanssa kohta 5 vuotta, ilman tulosta. Raivoja tulee mitä pienimmistäkin ja se totta kai kiristää kaikkien hermoja. Ja mun ja miehen välejä. Ei ole parisuhdetta tullut hoidettua.
Alkuvuonna tilanne kärjistyi kun isomman lapsen asioista tuli esiin että jo ratkaistuksi luultu ongelma ei ollutkaan ok. Se oli hurjan iso pettymys molemmille vanhemmista. Mies alkoi puhumaan erosta, että hän ottaisi isomman ja mä pienemmän. Ettei enää ole kivaa, täällä on tylsää (se on totta tälläkin hetkellä molemmin puolin). Oli paljon riitoja miehen kanssa ja kovasti mies puhui erosta, mä vastustin koska en loppujen lopuksi usko että ero ratkaisisi ongelmia. Mies haluaisi tarjota pienemmälle rauhallisen kodin.
Nyt olen hurjan väsynyt arkeen. Koko ajan pelottaa koska taas tulee riitaa, koska mies hermostuu jostain, koska hän on hurjan ilkeä suustaan kun suuttuu. Niin mulle kuin lapsillekin. Kotiaskareisiin osallistuu. Useimmiten mun vain pitäisi sanoa mitä pitää tehdä ja tästä mulle tulee tunne että mieskin on lapseni, jolle pitää sanoa mitä kotona pitää tehdä. Ei jaksaisi koko ajan olla taistelemassa, joko parisuhteen eteen tai lapsen kanssa. Haluaisin joskus nauttia elämästä ja olla.
Kaikesta ei kyllä voi miestä syyttää. Itse olen pyytämättä lähtenyt siihen että en ole vaatinut miestä osallistumaan aikaisemmin (olen ollut aikaisemmin paljon työttömänä), olen hoitanut yksin kodin ja lapset. Olen sinnitellyt ja valittamatta hoitanut kaiken. Uudessa kotikaupungissa en ole koskaan saanut ystäviä, kavereita kyllä, mutta ei ketää kenen kanssa edes lähteä johonkin. Paras kaveri on vanhassa kotikaupungissa. Meillä ei vieraile oikeastaan ketään, tai ainakin hyvin harvoin. Me käymme harvoin missään. Itse en pidä vanhassa kotikaupungissa käymisestä, koska isäni taholta olen kärsinyt nuorena lievästä insestistä. Anopin kanssa en tule toimeen.
Nyt haluan itsenäistyä. Haluan omaa aikaa. JoOskus kun hetken pystyn esim. lukemaan, tuntuu paremmalta. Jos hetken saan sosiaalisia kontakteja tuntuu paremmalta. Harrastuksia itselläni ei lukemisen lisäksi ole ollut vuosiin, tosin mies kyllä päästäisi harrastamaan, olen vain jumittunut kotiin.
Välillä tuntuu että ero olisi hyvä ratkaisu, jäisi joku henkinen taakka pois. Sitten mietin että mikä muuttuisi paremmaksi. Jaa-a... Joku henkinen taakka jäisi pois, en tosin tiedä mikä. Mutta tulisi enemmän vastuuta arjesta.
Mutta lisääntyisikö ongelmat isomman kanssa... Miten pienempi reagoisi... Molemmat ovat hyvin herkkiä.
Pitäisi tehdä työtä parisuhteen eteen. Olen aina ollut sitä mieltä että kaikkensa pitää yrittää, ennen kuin voi erota. Kun henk.koht. en usko että ruoho olisi vihreämpää aidan takana. Miehen suurin "virhe" on se että hän on jonkun verran rehvastelija ja kova toisia kohtaan, ulkopuolisia. Herkästi lastenkin kuullen arvostelee. Ja itse yritän selittää että virheitä sattuu.
Ymmärrän että mieskin on väsynyt, varsinkin isomman kanssa taisteluun. Ja pienempikin välillä kovasti valittaa. Itse hermostun herkästi ja ärähdän. Tekis mieli monesti vain itkeä. Haluaisin yrittää suhteen eteen, mutta toistaalta pelottaa ja ei olisi voimia. Välillä ei ole edes halujakaan. Mutta eroatakaan en haluaisi, haluan tarjota lapsille rakastavan kodin jossa on molemmat vanhemmat.
Eli mistä voimia? Mistä lähteä parempaa rakentamaan? Vai eikö enää mitään ole tehtävissä? Välillä tuntuu hyvältä, välillä ei. Kun en ole varma ratkaisun oikeellisuudesta, oli se mika tahansa. Haluan erota, en halua erota... Miksi en voisi olla onnellinen, olen omasta mielestäni ihan riittävästi kärsinyt lapsuudessani ja nuoruudessani.
Tai ehkä olen vain tuomittu ikuisesti epäonnistumaan.
Olipa sekavaa tekstiä ja pitkää. Kiitos jos jaksoit lukea.
Olemme olleet kohta 18 vuotta yhdessä, 2 lasta. Molemmilla vakituinen työ, itse teen omasta valinnasta 4 pv/vkossa töitä. Olen sairastanut vaikean masennuksen, johon taipuvaisuutta edelleen.
Isomman, 11 v, kanssa on suuria ongelmia. On psykiatrisella hoidossa.
Isomman ollessa ihan vauva, tuli pikainen paikkakunnan muutos, 3 vkossa. Sitten alko vauhti. Olin paljon kahdestaan isomman kanssa, mies teki kovasti ylitöitä. Ne loppui kun vaihtoi työpaikkaa. Itsekin menin töihin ja silti hoidin kaiken yksin.
Tuli eka parisuhdekriisi. Mutta jatkoimme yhdessä ja tuntui että asiat on ok. Tuli toinen lapsi, nyt 6 v, ja mies loukkaantui vakavasti. Siitäkin selvisimme. Isompi aloitti koulun. Jo eskarissa alkoi ongelmat. Tuli varastelua, kiinni käymisiä yms. (Lapsi oli saanut joskus selkäänsä ja tukkapöllyä).
Mies auttoi masennuksen yli.
Ongelma on että arjen pyöritys on lähes minun harteilla. Mies kyllä osallistuu aamuisin lasten vienteihin. Iltaisin hampaiden pesuun.
Olemme taistelleet isomman ongelmien kanssa kohta 5 vuotta, ilman tulosta. Raivoja tulee mitä pienimmistäkin ja se totta kai kiristää kaikkien hermoja. Ja mun ja miehen välejä. Ei ole parisuhdetta tullut hoidettua.
Alkuvuonna tilanne kärjistyi kun isomman lapsen asioista tuli esiin että jo ratkaistuksi luultu ongelma ei ollutkaan ok. Se oli hurjan iso pettymys molemmille vanhemmista. Mies alkoi puhumaan erosta, että hän ottaisi isomman ja mä pienemmän. Ettei enää ole kivaa, täällä on tylsää (se on totta tälläkin hetkellä molemmin puolin). Oli paljon riitoja miehen kanssa ja kovasti mies puhui erosta, mä vastustin koska en loppujen lopuksi usko että ero ratkaisisi ongelmia. Mies haluaisi tarjota pienemmälle rauhallisen kodin.
Nyt olen hurjan väsynyt arkeen. Koko ajan pelottaa koska taas tulee riitaa, koska mies hermostuu jostain, koska hän on hurjan ilkeä suustaan kun suuttuu. Niin mulle kuin lapsillekin. Kotiaskareisiin osallistuu. Useimmiten mun vain pitäisi sanoa mitä pitää tehdä ja tästä mulle tulee tunne että mieskin on lapseni, jolle pitää sanoa mitä kotona pitää tehdä. Ei jaksaisi koko ajan olla taistelemassa, joko parisuhteen eteen tai lapsen kanssa. Haluaisin joskus nauttia elämästä ja olla.
Kaikesta ei kyllä voi miestä syyttää. Itse olen pyytämättä lähtenyt siihen että en ole vaatinut miestä osallistumaan aikaisemmin (olen ollut aikaisemmin paljon työttömänä), olen hoitanut yksin kodin ja lapset. Olen sinnitellyt ja valittamatta hoitanut kaiken. Uudessa kotikaupungissa en ole koskaan saanut ystäviä, kavereita kyllä, mutta ei ketää kenen kanssa edes lähteä johonkin. Paras kaveri on vanhassa kotikaupungissa. Meillä ei vieraile oikeastaan ketään, tai ainakin hyvin harvoin. Me käymme harvoin missään. Itse en pidä vanhassa kotikaupungissa käymisestä, koska isäni taholta olen kärsinyt nuorena lievästä insestistä. Anopin kanssa en tule toimeen.
Nyt haluan itsenäistyä. Haluan omaa aikaa. JoOskus kun hetken pystyn esim. lukemaan, tuntuu paremmalta. Jos hetken saan sosiaalisia kontakteja tuntuu paremmalta. Harrastuksia itselläni ei lukemisen lisäksi ole ollut vuosiin, tosin mies kyllä päästäisi harrastamaan, olen vain jumittunut kotiin.
Välillä tuntuu että ero olisi hyvä ratkaisu, jäisi joku henkinen taakka pois. Sitten mietin että mikä muuttuisi paremmaksi. Jaa-a... Joku henkinen taakka jäisi pois, en tosin tiedä mikä. Mutta tulisi enemmän vastuuta arjesta.
Mutta lisääntyisikö ongelmat isomman kanssa... Miten pienempi reagoisi... Molemmat ovat hyvin herkkiä.
Pitäisi tehdä työtä parisuhteen eteen. Olen aina ollut sitä mieltä että kaikkensa pitää yrittää, ennen kuin voi erota. Kun henk.koht. en usko että ruoho olisi vihreämpää aidan takana. Miehen suurin "virhe" on se että hän on jonkun verran rehvastelija ja kova toisia kohtaan, ulkopuolisia. Herkästi lastenkin kuullen arvostelee. Ja itse yritän selittää että virheitä sattuu.
Ymmärrän että mieskin on väsynyt, varsinkin isomman kanssa taisteluun. Ja pienempikin välillä kovasti valittaa. Itse hermostun herkästi ja ärähdän. Tekis mieli monesti vain itkeä. Haluaisin yrittää suhteen eteen, mutta toistaalta pelottaa ja ei olisi voimia. Välillä ei ole edes halujakaan. Mutta eroatakaan en haluaisi, haluan tarjota lapsille rakastavan kodin jossa on molemmat vanhemmat.
Eli mistä voimia? Mistä lähteä parempaa rakentamaan? Vai eikö enää mitään ole tehtävissä? Välillä tuntuu hyvältä, välillä ei. Kun en ole varma ratkaisun oikeellisuudesta, oli se mika tahansa. Haluan erota, en halua erota... Miksi en voisi olla onnellinen, olen omasta mielestäni ihan riittävästi kärsinyt lapsuudessani ja nuoruudessani.
Tai ehkä olen vain tuomittu ikuisesti epäonnistumaan.
Olipa sekavaa tekstiä ja pitkää. Kiitos jos jaksoit lukea.
