vieras

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Miksi en tappaisi itseäni?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Miksi en tappaisi itseäni?

Vieras
Viimeiset hieman yli kymmenen vuotta on elämäni ollut kriisistä toiseen pomppimista. Motivaatio taistelun jatkamiseen on heitellyt rajusti. Olen kerta toisensa jälkeen hirveällä vaivalla vääntänyt itseäni pohjasta ylös, raatanut niska limassa sekä fyysisesti että henkisesti että saisin elämääni raiteilleen ja onnistunutkin siinä. Pisimmillään hieman alle vuosi on ollut rauhaisaa eloa jolloin asiat ovat rullanneet kunnes sitten taas on joku ylempi voima päättänyt että nyt sillä on liian helppoa elämä, heitelläämpäs sitä taas vähän.

Tuntuu että kaikki mahdolliset kriisit on jo käyty, osa useampaan kertaan. Koti lähtenyt alta kolme kertaa ilman että olen voinut siihen vaikuttaa, kaksi vakavaa parisuhdetta kaatunut hyvin raa'alla tavalla. Kahdesti olen saanut potkut töistä. Läheisiä on kuollut. Olen velkaantunut vaikka kaikkeni tein sen välttämiseksi. Olen joutunut kokemaan väkivaltaa joka lamautti toimintakykyni pitkäksi aikaa ja arpia on vieläkin. Minut on yhteiskunnan ja muiden ihmisten toimesta isketty maahan uudelleen ja uudelleen. Välillä olen romahtanut, mutta aina päätynyt yrittämään "vielä yhden kerran".

Nyt on työpaikka lähtenyt alta, asia on raskas koska olin ladannut siihen kaikki unelmani, ja kyseessä oli työ jota rakastin sydämeni pohjasta. Taas pitäisi aloittaa alusta. En halua tehdä tätä työtä enää koska ajatuskin samasta alasta vetää epätoivon syövereihin.

Ammattiapua olen hakenut toistuvasti. Sain sitä kerran 18-vuotiaana kun yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa, silloin sain apua jaloilleni nousemiseen mutta sen jälkeen ei ole herunut. Viimeksi kun soitin mielenterveystoimistoon niin sain osakseni pilkkaa ja nöyryytystä. Sen jälkeen en ole kyennyt pyytämään apua.

Minusta on tullut vainoharhainen, näen salaliittoja joka puolella. Olen varma että jokaikinen maailman ihminen haluaa minulle pahaa. Matto on vedetty jalkojen alta liian monta kertaa. Nyt mielessäni on itänyt jälleen ajatus itseni tappamisesta. Se tuntuu houkuttavalta ja rauhoittavalta.

Miksi en tekisi sitä?

"Läheiseni" toki surisivat, mutta minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat satuttaneet minua kaikkein eniten, heidän tekopyhä surunsa ei voisi vähempää liikuttaa.
 
Jaa, miksi ei? No, haluaisitko sä menettää sen, miten heinäsirkat soittaa heinikossa, tai miten linnut laulaa? tai haluaisitko sä menettää lempikarkkisi syömisen, tai lempituoksusi haistamisen? Haluatko menettää sen, että elämä tuntuu, joskus pahalta ja joskus hyvältä?

Jos et katsokaan sisällesi enää niin paljon, vaan ulospäin, että mitä siellä näkyy? Mitä kaikkea voit kokea vielä? Jotkut asiat ei varmasti onnistu, mutta on niin paljon jäljellä kaikkea mukavaa. Aurinko paistaa ja sade sataa, vaikka sulla oliskin paha olla.
 
Alkuperäinen kirjoittaja PölyEsteri;24209141:
Jaa, miksi ei? No, haluaisitko sä menettää sen, miten heinäsirkat soittaa heinikossa, tai miten linnut laulaa? tai haluaisitko sä menettää lempikarkkisi syömisen, tai lempituoksusi haistamisen? Haluatko menettää sen, että elämä tuntuu, joskus pahalta ja joskus hyvältä?

Jos et katsokaan sisällesi enää niin paljon, vaan ulospäin, että mitä siellä näkyy? Mitä kaikkea voit kokea vielä? Jotkut asiat ei varmasti onnistu, mutta on niin paljon jäljellä kaikkea mukavaa. Aurinko paistaa ja sade sataa, vaikka sulla oliskin paha olla.
Hienoja neuvoja taas! Jos elämä on kunnolla solmussa niin siinä ei vittujakaan jonkun karkin maku merkkaa.
 
[QUOTE="vieras";24209169]Hienoja neuvoja taas! Jos elämä on kunnolla solmussa niin siinä ei vittujakaan jonkun karkin maku merkkaa.[/QUOTE]

Tismalleen.
En osaa nauttia noista kyseisistä asioista. Päinvastoin, pienetkin positiiviset asiat vain pahentavat oloani, ne muistuttavat härnäävästi siitä miten elämä voisi olla ihanaa mutta jostain kumman syystä minä en sitä ihanuutta ansaitse.

Tämä ei ole mitään masennusta joka vain selittämättömästi on tullut jostain ja jonka voisi korjata lääkkeillä tai asenteen korjauksella. Tämä on seurausta loputtomista iskuista, jatkuvasta epäonnistumisesta ja siitä turhautumisesta kun kaikesta ponnistelustani ja vaivannäöstäni huolimatta en saa itselleni edes kohtuullista elämää. Sarjatykityksellä tulee uusia iskuja päin näköä, ja monesti niitä tekevät ne joihin olen erehtynyt luottamaan. Minut on petetty niin lukemattomilla tavoilla että huumori on loppunut.

Olen niin katkera ja vihainen ja turhautunut etten kestä elää itseni kanssa. Se ei korjaannu terapialla eikä lääkkeillä. Se ei korjaannu sillä että makoilen vihreällä nurmikolla ihastelemassa maailman kauneutta kun oma elämäni kusee tein mitä tahansa.
 
[QUOTE="vieras";24209158]Älä päätä päiviäsi, sillä luultavasti tulet joskus törmäämään siellä hiilihanko-osastolla PölyEsteriin.[/QUOTE]

Todennäkösesti näin, luulis siinä itsetuhoisten ajatusten häviävän :D :kieh:
 
Alkuperäinen kirjoittaja PölyEsteri;24209237:
No, katkeruus on jossain määrin valinta. Anteeksi, en tarkoita tällä loukata. Mutta sinä kirjoitat tänne ja toivot, että sinua autettaisiin.

Olet oikeassa. Tuosta katkeruudesta samoin kuin siitä, että vastoinkäymisistä läpi rämpiminen on myös valinta.
Ap on mielestäni vahva ihminen , kn on noista selvinnyt. Olisi hukkaamista antaa nyt periksi.
Aloita elämästä nauttiminen niistä pienten asioiden nauttimisesta. Anna lupa itsellesi.. siitä se lähtee.
 
Mitäpä jos vaikka lakkaisit luottamasta kaikkiin muihin, luottaisit itseesi vain ja tajuaisit, että kaikki sun onnistuminen ja onnelllisuus on vain ja ainoastaan susta itsestäsi kiinni, et sä voi muita syyttää siitä jos sun hommat kusee. Ryhdistäydy!
 
Koska en tunne sua, on todella vaikea "keksiä" mitään joka sais sut jatkamaan elämistä.
Nautitko sä enää mistään, yhtään mistään? Onko sulla ketään tukena? Mitä terapiamuotoja olet kokeillut?
 
[QUOTE="vieras";24209280]Miten voi koti mennä alta kolmesti ilman omaa syytä? Ja kai potkuille on ollut joku syy/selitys?[/QUOTE]

Ensimmäisen kerran minut heitettiin kotoa vanhempieni toimesta koska en kyennyt maksamaan vuokraa heidän kattonsa alla asumisesta. En koskaan pärjännyt koulussa tarpeeksi hyvin heidän mielestään, eikä minun työni tulos koskaan riittänyt. Olin 16-vuotias ja yritin kaikkeni jotta kelpaisin ja riittäisin. Se ei riittänyt. Mitään teinikapinointia minulla ei koskaan ollut mutta minua ei siltikään siedetty.

Toisen kerran minut pakotettiin muuttamaan 18 vuotiaana sukulaisen omistamasta vuokrakämpästä koska tarvitsi sen omalle pojalleen. Varoitusaikaa oli yksi viikko. (en tiennyt vuokralaisen oikeuksiani tuolloin, tosin sopimuskin oli vain suullisesti tehty) vein kamani kaverini varastoon ja kaksi kuukautta elin reppuelämää jossa punkkasin milloin kenenkin nurkissa ja päivittäin kävin sossussa itkemässä että tarvitsen asunnon ja apua. Apua alkoi tulemaan kun yritin tappaa itseni, sitä ennen lähinnä käsien levittelyä.

Kolmannen kerran viime talvena avopuolisoni päätti erota koska oli löytänyt jonkun paremman ja heitti minut yhteisestä asunnostamme vedoten siihen että asunto oli hänen suhteillaan hankittu.

Potkut ovat molemmat koeajan viimeisellä viikolla saatuja, joten perusteluja en ole kyselyistä huolimatta saanut. Olen mielestäni työni tehnyt hyvin ja ennen irtisanomista mitään valittamista ei ole ollut kenelläkään. Näin ollen olen päätellyt että vika on minussa ihmisenä.

Olen siis ihminen jota jostain syystä kukaan ei halua työkaverikseen tai jonka kanssa ei voi asua. Miksi näin, sitä en tiedä. En tiedä mitä minun pitäisi itsessäni muuttaa että kelpaisin. Ja jottei joku alkaisi väittämään että syynä olisi pessimistisyyteni niin sitä puolta en ole itsessäni näyttänyt kenellekään IRL. Olen aina yrittänyt antaa itsestäni loputtoman toimeliaan ja positiivisen kuvan ja pyrkinyt näkemään kaikessa jotain hyvää. Ihan tosissani olen yrittänyt koska en minäkään halua olla näin katkera, mutta niitä tunteita on vaikea hallita enää kun mikään mitä teen ei riitä.
 
Olet käynyt suuria vastoinkäymisiä läpi ja se henkinen uupumus tuolle kaikelle voi tulla perästä päin, eli ilmeisesti nyt.. Sillon kun on aivan loppu ei ole helppoa muuttaa tuntemuksiaan ja olotilaansa.

Tarvitset myös apua itsellesi, ja mielestäni jonkinlaista lääkehoitoa koska sanoit itsekkin että olet vainoharhainen. Saatat olla masentunut tai sitten vaan totaalisesti uupunut!

Mutta miksi elää...koska noin sitkeä ihminen kun sinä, nouset uudelleen täyteen kukoistukseesi; ja elämässäsi voi olla vaikka mitä ihania yllätyksiä. Älä anna vaikeidenkaan vastoinkäymisten sinua musertaa, vaan muserra sinä ne!
 
Jos sun sukulaiset on niin tyhmiä, ettei ne osaa kunnolla rakastaa eikä arvostaa, niin älä nyt sen takia OMAA elämääsi päätä. Se elämä on sun oma, ei sun sukulaisten, tai minkään työnantajan. Se elämä on SULLE tärkee.
 
Vaikea sanoa, toivon ylläpito on tärkeintä mutta en osaa sanoa miten sen teet. Jos voit, keskity hyviin asioihin ja yritä ohjelmoida itseäsi nauttimaan elämästäsi. Olisko apua ajatella että kuolit ja nyt aloitat kaiken puhtaalta pöydältä? Älä ajattele enää muita vaan tee ne muutokset elämääsi mitä tarvitset tullaksesi onnelliseksi. Tämä vaatii itsetuntemusta ja tietoa siitä mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä.
 
:hug: Siulla on käynyt elämässä ihan älyttömän huono mäihä, kun oot kaikkeen tuohon törmänny. Mutta, niin vaan olet kaikesta selvinny, jotenkin joten täytyy siussa olla vahvuuttakin.

Ilmeisesti sukulaiseskaan ei ole siun arvoisia, kun ne on noin käyttäytyneet ja oot sattunut törmäämään kuspäisiin miehiinkin. Nuo työpaikat, en usko että nekään menetykset on siusta itestäs johtuneet jos tosiaan olet ollu ahkera ja tehnyt työsi muutenkin kunnolla eikä oo ollut valittamista muuten.

Yritä vielä, hae apua jostain, pinnistä! Voimia!
 
Mä kun kävin pari kertaa psykologisella sairaanhoitajalla juttelemassa, niin se käski mun tehdä itselleni semmosen kartan tapaisen. siihen olis pitänyt leikata lehdistä juttuja, joista pidän, unelmia, mukavia kuvia. Ideana oli kartoittaa sitä, millainen haluaisi olla ja mitä haluaisi saavuttaa ja ennenkaikkea sitä, millainen on ja minkälaisista asioista pitää.


En koskaan tehnyt karttaa, mutta se ajatus, että voin olla sellainen, kuin haluaisin olla (tietysti omine rajoitteineni, en ole pitkä, eikä minusta tule tähtitieteilijää) ja että on tärkeetä tietää, millaisista asioista pitää ja nauttii, jotta voisi tehdä niitä. Ei olekaan niin tärkeätä miettiä, mitä muut minun haluavat tekevän, tai odottaa, että joku tulisi sanomaan, mitä minun nyt pitäisi seuraavaksi tehdä.
 

Yhteistyössä