"Ei kukaan voi muuttaa toista, mutta itseään voi."
Olen tuon sanonnan itse todeksi elänyt. Jos en olisi oivaltanut sitä, kärvistelisin vieläkin surkeassa avioliitossa. Joku puhuu kiltin tytön syndroomasta. Entinen minäni oli malliesimerkki siitä. Toimin siten myös parisuhteessa, yritin itse aina olla kaikin tavoin mieliksi, jotta toinen olisi ollut tyytyväinen. Jouduin toteamaan, että ei se niin mene.
Mitä enemmän yritin, sitä enemmän mies asetti rajoja ja vaatimuksia ja otti itselleen vapauksia. Meillä elettiin varpaisillaan miehen oikkujen mukaan, silti hän oli aina tyytymätön. Varsinkin silloin, kun hän krapulaisena oli ärtynyt ja sitä oli 5-6 pv/vk.
Yhtenä päivänä päätin, että tämä tyyli ei enää vetele ja kerroin miehelle, että tästä lähin hän vastaa itse olemisestaan ja tekemisistään. Ilmoitan, jos on ilmoitettavaa, muutoin huolehdin vain itsestäni ja lapsista. Ruokansakin hän saa tehdä itse ja huolehtia vaatteistaan myös. Tulen ja menen tahtoni mukaan, se ei hänelle enää kuulu. Aikuistuvat lapseni olivat samaa mieltä ja olivat tyytyväisiä, että vihdoin asiassa tulee muutos.
Se johti sitten siihen, että vuoden kuluttua asuimme lasten kanssa uudessa, siistissä ja rauhallisessa asunnossa keskenämme. Vuosien huonosti nukuttujen öiden jälkeen nukuin kuin tukki ensimmäiset kuukaudet. Enää ei ollut jännittynyttä ilmapiiriä untani häiritsemässä. Luulin minäkin, että suren eroa ja nyyhkin peiton sisällä, mutta päin vastoin siinä kävi. Rauha ja levollisuus, joka minuun tuli, näkyi ulospäin hyväntuulisuutena, aktiivisuutena ja tarmokkuutena. Sen huomasivat muutkin.
Huomasin myös, että raha ja tavara ovat toisarvoisia sisäisen rauhan rinnalla. Ihminen on tyytyväinen paljon vähemmällä aineellisella, kuin luulee.
