Vauvaperheen arki on parasta!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja riemuidiootti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Jaa, mä taas oisin hyvinkin voinut kirjoittaa tuon ekan viestin kaltaisen raivonpäästön moneenkin otteeseen tätä lapsiperheen arkea eläessä.

Ilmeisesti oon sitten jotenkin vajaa, kun en todellakaan osannut etukäteen varautua siihen, millaista tää pahimmillaan - ja parhaimmillaan! - on. Kyllähän se nyt syö naista siinä ku miestäkin, kun vauva huutaa/uhmaikäinen uhmaa/teini-ikäinen vittuilee 24/7. Tai siltä se ainakin tuntuu. Sanoisin että vähintään 50% lapsiperheen arjesta on työtä. Jatkuvaa, toistuvaa, rutiininomaista työtä. Ja moneen kertaan olen muistellut aiempaa elämää ja miettinyt, MIKSI tähän touhuun lähdin mukaan. Lähipiirissä on muutamia pariskuntia jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia, ja ei se heidänkään elämänsä mitenkään vajaalta tai puutteelliselta näytä...

Mutta joo, ihmisiä on erilaisia ja he sietävät eri asioita eri tavoilla. Monet ei varmaankaan vaihtais päivääkään pois, mä taas vaihtaisin monta päivää ihan riemulla :D Ja siis rakastan lapsiani, en missään nimessä haluaisi elää ilman heitä. Mitään ruusunpunaisia laseja mulla ei silti ole lapsiperheen arkeen liittyen.
 
[QUOTE="vvieras";29527924]No itse haluan mieluummin ne lapset kun sen urheiluauton tai uima-altaan. Mutta se on ihan mielipidekysymys. Tuo kokemasi elämä ei kestä kauaa. Entäs jos vaimolla alkaa halut loppua, parisuhde tuntuu liian tutulta ja tylsältä. Vaihdat vaan puolisoa? Vanhana ihmisenä ei enää toimi (joillain jo joskus 40-50 vuotiaana alkaa toimintakyky uupua) ja siinäs sitten yksin matkustelet niitä samoja kaupunkeja, jotka kävit jo kauan sitten. Maailma näyttää suurelta ja mahtavalta, mutta ei se ole. Kuulostaa parikymppisen miehen ajatusmaailmalta, jollon ollaan päästy äidin helmoista ja maailma näyttää niin reilulta paikalta elää jossa vaan taivas on rajana. Se maailman seksikkäin puoliso voi alkaa ärsyttää ja sitä työpaikkaakaan ei saa. Työttömänä istutte kahdestaan syöden näkkileipää, kun ei ole varaa edes kuntosalilla käydä.[/QUOTE]

Olemme kyllä aikuisia, jopa keski-ikää lähestyviä, hui, ihan hyvän aikaa naimisissa ollut pariskunta (jolle avioliitto on elinikäinen ratkaisu) ja jatko näyttää oikein hyvältä, kiitos vain. Minäkin olen nainen ja velatonta omaisuutta on perintöjenkin ansiosta sen verran, että vuosienkaan työttömyys ei vaikuta elämään juurikaan ja seksielämä varmasti pysyy aktiivisena kun jaamme samat intressit ja liikumme samoja asioita harrastavien ihmisten porukoissa, että toisen pystymättömyys.. ei vaikuta asiaan edes muuten kuin että läheisyys vain muuttuisi siltä osin. Tämä on juuri sitä mainitsemaani ahdistusta, joita lapsia tehneet ihmiset kokevat jostain syystä ja selittävät aina, miten se toinen vaihtoehto johtaa onnettomuuteen. Me emme pidä lapsista, emmekä halua lapsiperhe-elämää, yksinkin on paljon parempi. En minäkään sano, että kenenkään koirista pitämättömän pitäisi hankkia laumaa itsellensä vain siksi, että itselle ne tuovat niin paljon ja elämä ilman ei ole edes vaihtoehto. Tai sano, että kaikkien pitäisi olla lapsettomia kun tämä on vain meille parempi kun joillekin se on samanlainen kauhistus kuin jälkikasvu meille. Ehkä se vietin puuttuminen on vain niin mystinen ja vaikeasti lähestyttävä asia?
 
Kiitos tästä. Elämä on niin lyhyt, että ei tulisi mieleenkään hukata siitä edes muutamaa vuotta jonkun "elämään kuuluvan pakollisen pahan" takia jotta voisi olla sitten kunnollinen kansalainen. Eri asia jos elämä ei olisi elämää ilman lapsia, mutta kun ei niitä tarpeelliseksi koe, niin miksi vaivautua kun voi keskittyä nauttimaan täysin rinnoin omasta vaelluksestaan maan päällä ja vaikka raha ei tuo onnea, niin kyllä sillä säästyvällä valtavalla rahasummalla saa kaikkea kivaa uima-altaasta urheiluautoon ja kyllä se elämänlaatua nostaa vain kummasti. Kuten myös uskomaton parisuhde ja villi ja kiihkeä seksielämä, vaikka aina toitotetaan, että sitä "elämän suurinta rakkautta" ei saa kokea kun on lapsia, niin silloin jää taas tällainen täysin puolisolle omistautuva romanttinen rakkaus kokematta. Valitettavan moni kokee tämänlaisen sisällöllisen "rikkauden" elämässä suorastaan loukkaavaksi, vaikka sitten toitottaa sen oman elämänsä rikkauden olevan se ainoa oikea tapa. En tiedä sitten onko se kateutta, ahdistusta vai ymmärtämättömyyttä. Pääasia että elämä on mukavaa ja onneksi voi valita nykyään niin, että omassa elämässä on mukava olla. Onhan se valinta vaikea tehdä kun on niin tiukka malli sille millainen pitäisi olla ja jos kumppani haluaa erilaista elämää, niin on se vaikeaa kävellä pois, mutta on se sen arvoista. Onneksi itse löysi jokusen pettymyksen jälkeen sen aidosti lapsia haluamattoman puolison.

Joku sanoi, että meitä on harvassa. Ja paskat sanon mä. Itselleni onneksi osui nopeasti kohdalle se oikea ihminen, joka ei myöskään halua pilata parisuhdetta tai käyttää jumalattomasti rahaa lapsen takia.

Muutamalla kaverilla alkaa nyt olla lapsia ja ah ja voih kun ne on ihania ja parisuhteen täyttymys jne. Mitä elämä olisikaan ilman niitä.

No, meillä se on sitä, että ollaan viikko umpimetsässä vaeltamassa, toinen reppureissaamassa ulkomailla, kolmas altaalla makoille koko päivän sangriakannu kädessä. Voidaan valita autot jonkin muun kuin tilavuuden tai käytännöllisyyden takia, sisustaa koti ilman lapsiportteja tai lapsilukkoja jokaisessa vehkeessä, voidaan hankkia huoletta vaikka 5 kerroksinen kämppä liukkaine kiviportaineen, ollaan vastuussa vaan itsestämme ja parista lemmikistä. Ja ennen kaikkea sitä, että kaikki miehen rakkaus ja huomio (okok, perheensä, harrastukset ja kaverit pois lukien, niitä toki saa ja pitääkin olla!) kohdistuu muhun.

Mä olen tyytyväinen, ja tulen näin olemaankin. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että meitä on muutenkin tällä pallolla liikaa, mun kakaroita ei tarvita lisäkuormittamaan.
 
Olemme kyllä aikuisia, jopa keski-ikää lähestyviä, hui, ihan hyvän aikaa naimisissa ollut pariskunta (jolle avioliitto on elinikäinen ratkaisu) ja jatko näyttää oikein hyvältä, kiitos vain. Minäkin olen nainen ja velatonta omaisuutta on perintöjenkin ansiosta sen verran, että vuosienkaan työttömyys ei vaikuta elämään juurikaan ja seksielämä varmasti pysyy aktiivisena kun jaamme samat intressit ja liikumme samoja asioita harrastavien ihmisten porukoissa, että toisen pystymättömyys.. ei vaikuta asiaan edes muuten kuin että läheisyys vain muuttuisi siltä osin. Tämä on juuri sitä mainitsemaani ahdistusta, joita lapsia tehneet ihmiset kokevat jostain syystä ja selittävät aina, miten se toinen vaihtoehto johtaa onnettomuuteen. Me emme pidä lapsista, emmekä halua lapsiperhe-elämää, yksinkin on paljon parempi. En minäkään sano, että kenenkään koirista pitämättömän pitäisi hankkia laumaa itsellensä vain siksi, että itselle ne tuovat niin paljon ja elämä ilman ei ole edes vaihtoehto. Tai sano, että kaikkien pitäisi olla lapsettomia kun tämä on vain meille parempi kun joillekin se on samanlainen kauhistus kuin jälkikasvu meille. Ehkä se vietin puuttuminen on vain niin mystinen ja vaikeasti lähestyttävä asia?

No tuo ei ollut suoraan teille, vaan lähinnä jos jokainen kuvittelee elämän olevan tuollaista ilman lapsia. En ole mikään vapaaehtoistenlapsettomien vastainen, mutta jos joku sellainen yrittää saada sellaisen ihmisen lapsettomaksi, joka mahdollisesti halunnut lapsia, on se mielestäni aika väärin. Niitäkin kun on, jotka ovat kuunnelleet muita tai jääneet tahattomasti lapsettomisi ja heistä tuntuu, että heiltä puuttuu ne lapset. Oma opettajani myös siinä 40 vuotiaana julisti sitä lapsettomuuden ihanuutta, mutta kaskummaa, teki siinä 45 vuotiaana lapsen ja vielä toisenkin perään. Kaikki eivät edes enään tuossa iässä lapsia saa ja siinä vaiheessa se on jo riskiraskaus.

Teille päätös on varmasti ollut hyvä ja vaikutatte onnellisilta.
 
[QUOTE="heh";29527907]Mutta tuohan on vain teidän ongelma, saamattomuus ja laiskuus.
Kun meillä oli 1 vauva, mnä hain vakiviran sinä aikana, ja mies teki gradun. (eli paljon pois kotoa) Kyllähän 2 ihmistä voi nukkua vuorotellen jos lapsia on yksi vauva.[/QUOTE]

Noni, hienosti! Kiitos viestistäsi.
 
Joku sanoi, että meitä on harvassa. Ja paskat sanon mä. Itselleni onneksi osui nopeasti kohdalle se oikea ihminen, joka ei myöskään halua pilata parisuhdetta tai käyttää jumalattomasti rahaa lapsen takia.

Muutamalla kaverilla alkaa nyt olla lapsia ja ah ja voih kun ne on ihania ja parisuhteen täyttymys jne. Mitä elämä olisikaan ilman niitä.

No, meillä se on sitä, että ollaan viikko umpimetsässä vaeltamassa, toinen reppureissaamassa ulkomailla, kolmas altaalla makoille koko päivän sangriakannu kädessä. Voidaan valita autot jonkin muun kuin tilavuuden tai käytännöllisyyden takia, sisustaa koti ilman lapsiportteja tai lapsilukkoja jokaisessa vehkeessä, voidaan hankkia huoletta vaikka 5 kerroksinen kämppä liukkaine kiviportaineen, ollaan vastuussa vaan itsestämme ja parista lemmikistä. Ja ennen kaikkea sitä, että kaikki miehen rakkaus ja huomio (okok, perheensä, harrastukset ja kaverit pois lukien, niitä toki saa ja pitääkin olla!) kohdistuu muhun.

Mä olen tyytyväinen, ja tulen näin olemaankin. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että meitä on muutenkin tällä pallolla liikaa, mun kakaroita ei tarvita lisäkuormittamaan.

Ajattelen, että elämäni on tuollaista, kun lapset kasvaa tai viimeistään kun muuttavat pois. Olen sillon täyttänyt vasta 40 vuotta. En koe olevani vanha sillon. Nuorilla tuo ei olisi edes mahdollista, jollei ole voittanut lotossa tai saanut perintöä. Varakkaalla miehellä usein on niitä töitäkin ettei meinaa edes ehtiä. Ei lapset tarkoita sitä, että tuota elämää voi koskaan elää. Sitäpaitsi kun lapset ovat kouluikäisiä voidaan lähteä ihan yhdessä matkalle ja saan makoilla se sagrialasikädessä ja ottaa aurinkoa ihan vapaasti niiden lastenkin kanssa :) Pikkulapsiaikana sellaisesta ei voi kun haaveilla tosin.

Entäs jos se mies jättää ja vaihtaa nuorempaan? Mitä sinulle jää? vai vaihdatko vaan tyynesti sitten toiseen? Oletko myös itse varakas, muutenhan tuollainen luxus elämä ei oikein onnistu. Ei kaikki ole varakkaita, vaikka lapsettomia olisivatkin. Joidenkin mielestä tuollainen rannalla makoilu ja luxus elämä on tylsää. Itse en tosin vaeltamaan metsään lähtisi, mutta rantalomat aivan ihania.

Itselläni on sen verran kultainen lapsuus, etten ole traumatisoitunut. Tuntuu, että noilla lapsettomilla on usein ollut tosi huonot ja onnettomat vanhemmat, mikä on tosin ymmärrättevää, jos ei sitten lapsia itse halua. En tosin väitä, että näin olisi aina. Omat vanhempani myös rakastavat lapsen lapsiaan ja ikävöivät heitä välillä sinne.

Mutta en edelleenkään pidä lapsettomuutta kaikille huonona vaihtoehtona. Joillekin se on ainoa hyvä ratkaisu. En pidä tosin siitä, että lapsia kutsutaan kakaroiksi.
 
Jos elämä tuntuu noin raskaalta yhden lapsen kanssa niin ei todellakaan kannata tehdä toista lasta. Meillä ensimmäinen lapsi ei muuttanut elämää liikaa ja vapaa-aikaa jäi molemmille sopivasti. Nukuttin vuorotellen pitkään aamuisin ja ei jaksettu aina laitaa ruokaa itsellemme yms.

Sitten tuli vauvakuume ja päätimme yrittää sisarusta pikkiusellemme. Ikäeroa tuli reilut 2 v ja elämä muuttui rankaksi. Toinen lapsemme ei nukkunut öisin juuri ollenkaan. Aamulla kuitenkin piti nousta esikoisen kanssa 6.30. Päiväunet ei lapsilla osuneet oikeastaan koskaan samaan aikaan. Minusta tuli kireä kotilökäreissä tiukka sekaisin raahustava vaimo. Mieheni piti vielä omista harrastuksistaan kiinni, minä en jaksanut raahautua jumppaan. Huvitti tai ei, niin esikoiselle piti laittaa ruokaa, viedä puistoon ja sietää uhmaa ja mustasukkaisuutta. Vahtia, että hän ei tee mitään vauvalle. Elämämme muuttui kertaheitolla ankeaksi lapsiperhe-elämäksi.

Kaukana olivat ne ajat kun rauhassaan ihastelimme pientä esikoistamme, nautimme lapsesta, pidimme itsestämme ja toisistamme huolta. Ne ajat kun emme olleet pelkästään vanhempia vaan myös rakastavaisia. Onneksi toisen lapsen vauvavuosi meni nopeasti. Selvisimme siitä! Sen jälkeen olemme taas löytäneet toisemme ja rakastuneet uudestaan. Aikaa on taas omille harrastuksille, toisillemme ja tietysti lapsille. Ei koskaan enää lisää lapsia meille ;)
 
Eikö avioerot ja onnettomat elämät sitten kosketa lapsia tehneitä? Eikö se ole vielä vaikeampaa silloin? Ja miten ne lapset edes vaikuttavat elämään erityisemmin kotoa lähdön jälkeen muutenkaan? Tulevat joskus käymään ja tuovat lapsiansa hoitoon JOS tekevät niitä? Tulevat katsomaan vanhainkotiin, tai sitten eivät? Appivanhempani asuvat kaukana ja heidän ainokainen lapsensa tulee muutaman kuukauden välein käymään ja satunnaisesti soittavat. Eipä paljoa eroa lapsia tekemättömien ihmisten arjesta. Ja mikä takuu on, että välit omiin lapsiin edes säilyvät? Tai että omat lapset edes onnistuvat pysymään elossa kauemmin kuin itse.

Jos mies jättää ja vaihtaa nuorempaan, niin miten tilanne eroaa lapsia tehneellä ja lapsettomalla, jos lapsetkin ovat lähteneet kotoa? Voi soittaa omalle lapselleen ja tilittää vai mitä? Jos lapset ovat kotona, niin vaikeat huoltajuusriidat ja muu kiusanteko? Entä jos puoliso lähteekin pikkulapsiaikana kun ei kestä perhe-elämää?

Ihan hölmöä veivausta, elämässä käy miten käy oli lapsia tai ei. Tietenkin ihminen pyrkii kaikin keinoin puolustelemaan sitä omaa valintaansa ja ehkä kieltää joitakin tosiasioita. Kyllä lapsia tekemätön menettää paljon, mutta ihan samalla tavalla lapsia tehnytkin jää joistain asioista paljon, mutta mitä sitten? Aina sitä jää jotain kokematta ja jotain kesken kun aika lopulta loppuu.

Kenties lapsettomilla on huonoja kokemuksia enemmän ja sen takia juuri se ei-niin-ruusuinen puoli asiasta ymmärretään paremmin kun on itse nähty, että lapsien tekeminen voi pilata elämän ja katkeroittaa ihan oikeasti. On niin omituista puhua lapsia haluamattomille lapsiperhe-elämän ihanuudesta, haluaako oikeasti joku lapsia rakastava ihminen sitä, että ei-lapsia haluavat alkaisivat tekemään lapsia vain koska niin kuuluu tehdä? Kyllä jokainen lapsi ansaitsee olla oikeasti haluttu ja rakastettu, eikä mikään täydennyssarja elämää korjaamaan. Olisivat onnellisia, että lapsia haluamattomien ei tarvitse niitä tehdä, ehkä muutama surkea kohtalo voitaisiin välttää sillä, vaikka varmasti moni muuttaisikin myös mielensä kun se oma lapsi siinä sitten olisi. Minä en ottaisi riskiä.
 
No turha se enää on itkeä, kun on jo paskat housussa niin sanotusti :) voimahali!

Vauvavuosi oli meilläkin kuvatunlainen, sit helpotti. Oma asenne auttaa ja hommiin ryhtyminen. Jos haluat harrastaa, sovitte vaimon kanssa ajat milloin molemmat voi mennä omiin harrastuksiin. Jos haluatte olla kahden, hankitte lapselle hoitajan. Jos haluaa panna joka toinen päivä, se kannattaa tehdä aina heti kun lapsi on nukahtanut, yleensä siinä on väh. 10 minuuttia aikaa ennenkuin se taas herää...

Sit kannattaa miettiä onko sillä lapsella kaikki ihan hyvin, jos se vielä koliikkiajan jälkeen jatkaa huutamista 24/7. Sillä voi esim olla kipuja.
 
Eikö avioerot ja onnettomat elämät sitten kosketa lapsia tehneitä? Eikö se ole vielä vaikeampaa silloin? Ja miten ne lapset edes vaikuttavat elämään erityisemmin kotoa lähdön jälkeen muutenkaan? Tulevat joskus käymään ja tuovat lapsiansa hoitoon JOS tekevät niitä? Tulevat katsomaan vanhainkotiin, tai sitten eivät? Appivanhempani asuvat kaukana ja heidän ainokainen lapsensa tulee muutaman kuukauden välein käymään ja satunnaisesti soittavat. Eipä paljoa eroa lapsia tekemättömien ihmisten arjesta. Ja mikä takuu on, että välit omiin lapsiin edes säilyvät? Tai että omat lapset edes onnistuvat pysymään elossa kauemmin kuin itse.

Jos mies jättää ja vaihtaa nuorempaan, niin miten tilanne eroaa lapsia tehneellä ja lapsettomalla, jos lapsetkin ovat lähteneet kotoa? Voi soittaa omalle lapselleen ja tilittää vai mitä? Jos lapset ovat kotona, niin vaikeat huoltajuusriidat ja muu kiusanteko? Entä jos puoliso lähteekin pikkulapsiaikana kun ei kestä perhe-elämää?

Ihan hölmöä veivausta, elämässä käy miten käy oli lapsia tai ei. Tietenkin ihminen pyrkii kaikin keinoin puolustelemaan sitä omaa valintaansa ja ehkä kieltää joitakin tosiasioita. Kyllä lapsia tekemätön menettää paljon, mutta ihan samalla tavalla lapsia tehnytkin jää joistain asioista paljon, mutta mitä sitten? Aina sitä jää jotain kokematta ja jotain kesken kun aika lopulta loppuu.

Kenties lapsettomilla on huonoja kokemuksia enemmän ja sen takia juuri se ei-niin-ruusuinen puoli asiasta ymmärretään paremmin kun on itse nähty, että lapsien tekeminen voi pilata elämän ja katkeroittaa ihan oikeasti. On niin omituista puhua lapsia haluamattomille lapsiperhe-elämän ihanuudesta, haluaako oikeasti joku lapsia rakastava ihminen sitä, että ei-lapsia haluavat alkaisivat tekemään lapsia vain koska niin kuuluu tehdä? Kyllä jokainen lapsi ansaitsee olla oikeasti haluttu ja rakastettu, eikä mikään täydennyssarja elämää korjaamaan. Olisivat onnellisia, että lapsia haluamattomien ei tarvitse niitä tehdä, ehkä muutama surkea kohtalo voitaisiin välttää sillä, vaikka varmasti moni muuttaisikin myös mielensä kun se oma lapsi siinä sitten olisi. Minä en ottaisi riskiä.

On kasvatuksesta kiinni, miten paljon ne lapset säilyvät elämässä kun muuttavat pois. Meidän perheessä läheiset välit isovanhempiin, vaikka teiniaikana olikin raskasta ja uhkasin muutta ulkomaille enkä ikinä nähdä koko perhettä. Äitini ollut rakastava ja ihana vanhempi. Käydään oikeastaan joka viikko, koska asutaan kerrostalossa itse kaupungissa ja mummola maalla. Lapsille aivan ihana ympäristö leikkiä siellä. En oleta, että lapseni välttämättä koskaan hankkivat lapsia, heidän oma asiansa, mutta oletan, että jos kasvatan lapseni rakastavasti, välit säilyvät vielä heidän aikuisuudessaan. Tietysti näin ei välttämättä käy.

Tietysti erotaan ihan missä perheissä tahansa, oli lapsia tai ei. Tarkoitin, ettei joku kuvittele, että lapsettomat automaattisesti säilyttäisivät suhteensa ja eläisivät onnellisina ja rakastuneina koko loppuelämän sen saman puolison vain siitä syystä, ettei niitä lapsia hankittu.

En tietenkään tyrkyttäisi lapsia vapaaehtoisesti lapsettomille. En tyrkyttäisi tosin kenellekään lapsia tai sanoisi, että joillain on liian vähän tai liian paljon. Se on oma asia, ei minun. Olen joistain henkilöistä vielä sitä mieltä, ettei heidän kannata hankkia lapsia. Siskoni on esimerkiksi hyvin ailahtelevainen ihminen ja on vähän lapsettomuuden kannalta. Hänen on tosin hyvä nähdä meidän arkea välillä vierestä ja miettiä, että haluaako vai ei. Kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta.
 
Justhan tässä oli tutkimuskin, jossa todettiin, että ihmisen onnellisuus vähenee lasten myötä ainakin tilapäisesti. Jos mittaa ihmisen itse arvioimaa onnellisuustasoa koko elämän mittakaavassa niin onnellisimpia ovat lapsettomat.

Mä allekirjoitan tuon täysin. Oma onnellisuuteni on vähentynyt selvästi lapsen myötä. Päätettiin silti hankkia sille toinen kaveriksi. Nyt vain odotetaan kuumeisesti että nää alkais olla siinä kymmenen korvilla, että pikku hiljaa pääsisi nauttimaan taas itsekin elämästä.

Mun mielestä ei ollut sen arvoista. Ja mulla on kiltit ja helpot lapset.
 
Justhan tässä oli tutkimuskin, jossa todettiin, että ihmisen onnellisuus vähenee lasten myötä ainakin tilapäisesti. Jos mittaa ihmisen itse arvioimaa onnellisuustasoa koko elämän mittakaavassa niin onnellisimpia ovat lapsettomat.

Mä allekirjoitan tuon täysin. Oma onnellisuuteni on vähentynyt selvästi lapsen myötä. Päätettiin silti hankkia sille toinen kaveriksi. Nyt vain odotetaan kuumeisesti että nää alkais olla siinä kymmenen korvilla, että pikku hiljaa pääsisi nauttimaan taas itsekin elämästä.

Mun mielestä ei ollut sen arvoista. Ja mulla on kiltit ja helpot lapset.

Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat varmaankin onnellisin ryhmä. Omalta osaltani en voi sanoa että olisin onnellisempi ilman lapsiani, joten olen valinnut oikein. Näin siitä huolimatta että olen etäisä osalla, lähinä olisin vielä onnellisempi.
 
Ekan kerran tiedostin vauvakuumeen ollessani 13v. Halusin adoptoida lapsen, saada pienen hoivattavaksi. Ei minusta teiniäitiä tullut, mutta alle 25v mulla oli 2 lasta. Nyt yli 30v tuore äitiys on autuutta ja ihanaa. Olisin antanut mitä tahansa saadakseni oman lapsen. En usko, että olisin voinut olla onnellinen ilman lapsia, toisaalta näillä tiedoilla vanhemmuudesta jos voisin valita toisin, saattaisin kokeilla vapaaehtoista lapsettomuutta ja vain nauttia huolettomuudesta täysillä. En kuitenkaan usko, että mieheni olisi "kokonainen" lapsettomana, hänen elämänsä suunnitelmiin ne kuuluneet kiinteämmin kuin minun.
 
  • Tykkää
Reactions: Data
Justhan tässä oli tutkimuskin, jossa todettiin, että ihmisen onnellisuus vähenee lasten myötä ainakin tilapäisesti. Jos mittaa ihmisen itse arvioimaa onnellisuustasoa koko elämän mittakaavassa niin onnellisimpia ovat lapsettomat.

Mä allekirjoitan tuon täysin. Oma onnellisuuteni on vähentynyt selvästi lapsen myötä. Päätettiin silti hankkia sille toinen kaveriksi. Nyt vain odotetaan kuumeisesti että nää alkais olla siinä kymmenen korvilla, että pikku hiljaa pääsisi nauttimaan taas itsekin elämästä.

Mun mielestä ei ollut sen arvoista. Ja mulla on kiltit ja helpot lapset.

vertaa lapsellisessti ja tahattomasti lapsettomien elämää. Kumpi on onnellisempi? Jos vertaa lapsellisten ja vapaaehtoisesti lapsettomien elämää, lapseton on onnellisempi, koska on sitä omasta halustaan eikä koe biologista viettiä.

Uskotko, ettet olisi kokenut koskaan lastenkaipuuta, jos et niitä olisi koskaan sanonut. Vasta kun menettää, tajuaa asioiden rakkauden. Vähän sama, kun ajattelee, että se mies on ihan sika ja haluaa siitä eroon. Kas kummaa, kun se sitten lähteekin, sitä saattaa jäädä alkaa kaipaamaan ja toivoo, että olisi ollut toisenlainen ihminen, eikä mäkättävä vaimo. Vähän sama juttu lasten kanssa. Välillä tuntuu, ettei niitä jaksa, mutta mitäs jos niitä ei olisikaan?
 

Similar threads

M
Viestiä
9
Luettu
319
Aihe vapaa
naimisissa ja edelleen rakastunut :-D
N
P
Viestiä
14
Luettu
722
P
H
Viestiä
10
Luettu
1K
Aihe vapaa
anteeksikuinka
A

Yhteistyössä