Vauvan itkuisuuteen hermostuminen - EI palstalla sellaista!

Yksi lapsi eikä ollut edes järin itkuinen vauvana. Ja KYLLÄ minä hermostuin siihen kitinään ja kätinään kun mikään ei auttanut! Ja montako kertaa yön pimeinätunteina vauvan huutaessa olen miehelle ehdottanut voiko sen myydä? Voiko sen suun teipata jeesusteipillä? Voiko sen heittää seinään/kaivoon? Mutta mitään en ikinä todellakaan ole toteuttanut enkä toteuttaisi!!
Ja tuo mitä EllaMaaria kirjoitti, että vaunujen vauhti vain kovenee ja kovenee..samaa oli täällä.

 

Tää on musta hieno keskustelu! Näistä harvoin puhutaan ja silti nuo ajatukset ja tunteet on niin yleisiä.

Peesi. Ja on niin lohdullista kuulla ettei ole itse ainoa, joilla näitä ajatuksia on tullut.
nimim. hyvin väsynyt äiti

 

Melkein aloin itkemään kun löysin tän keskusteluketjun! Ihanaa, en siis olekaan hullu kun hermostun omaan pikku nyyttiini ja ajatukset on kans sitä luokkaa et "heitän tän koht seinään jollei se hiljene". Olen kokenut morkkiksia näistä ajatuksista ja monta kertaa itkenyt kun olen luullut ettei "hyvällä" äitillä ole tälläisiä ajatuksia eikä niitä saisi muutenkaan olla. Tiedä sitten saako vai ei (ajatuksia siis tarkoitan koko ajan, EN tekoja) mutta NIIN huojentavaa kuulla että on muitakin! En olisi edes uskaltanut neuvolassa tästä mainita, olisin pelännyt ottavan vauvan pois.

 

Mulla menee ajatukset muualle, kun vauva itkee. Tulee vain huoli ja tietty pelko siitä miksi toinen itkee koko ajan!
Ymmärrän kyllä jotenkin niitä ajatuksia mitä jollekkin voi tulla vauvan itkiessä.
Ja vaikka olen tällainen lahopää ton vauvan itkun kanssa, niinkyllä, yksi kunnon koliikki vauva ollu.
Mies joskus vauvaan hermostunu ja olen vaan selittänyt ettei vauva itke tahallaan/kiusallaan.
Tosin nyt kun pienimmilläkin ikää alkaa olla 4v ja itkeskelevät usein ns. kiukutellakseen niin kyllä tuleejoskus kovemmin sanottua, että nyt loppu tollainen kitinä...
Ja joo kyllä olen ihan tavallinen hermonsa menettävä vanhempi, toi vauvan itku vaan aiheuttaa erilaisen reaktion kuin hermostumisen...

 

Hermostun välillä :wave:

Makaan sängyllä n.5min tai käyn parvekkeella ja annan vauvan itkeä sängyssä. Auttaa minulla.

Se ei vahingoita vauvaa jos hän itkee hetken yksin, mutta se kyllä jos vanhemman hermo ei kestä

 

meidän kuopus huusi ekat 8kk lähes kokoajan. se nukkui sekä päivällä että yöllä max puoli tuntia kerrallaan. sitten taas huusi. huusi. huusi. voin sanoa että todellakin hermostuin. välillä menin toiseen huoneeseen huutamaan tyynyyn, olin niin väsynyt. kerran yöllä huusin sängyssä (kun mies meni huutavan vauvan luo) että tuo lapsi on virhe, VIRHE, en halua sitä.

seuraavana aamuna olin kyllä kauhuissani että olin moisia huudellut. mut se oli _todella_ ´rankkaa aikaa.

 

Suosittelen kaikille Äidin kielletyt tunteet-Väestöliiton julkaisua! Se on todella hyvä.

Äitiyteen _tosiaankin_ kuuluu kaikenlaiset tunteet, vaikka rakastaa lasta enemmän kuin mitään. Sehän nimenomaan auttaa äitejä, jos tietää, että kaikki tunteet ovat normaaleja, muuten sitä alkaa syyllistää itseään niistä tunteistakin ja alkaa masentua->voi johtaa oikeisiin tekoihin.

 

Kyllä mullakin noita ajatuksia on ollut. Mun mielestä se on ihan realistista, että kun on väsynyt ja vauva huutaa jne., että tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen. Kyllä mäkin monena yönä tuon meiän keskimmäisen kanssa ajattelin, että heitän tän kohta parvekkeelta alas kun aina vaan valvottiin ja valvottiin. Mutta ajatuksiahan nuo vaan on.

 

Itse huomasin, että helpotti huomattavasti, ku sanoin ääneen, että kohta mää en enää jaksa tätä huutoa!!! Jotenki ääneen myöntäminen antoi lisää voimia kantaa itkevää koliikkilasta. Usein itsellä tuli itku, ku oli niin toivoton olo. Varsinaisesti ei tullut mieleen tehdä lapselle jotain, mutta jotenki sellanen olo, että kohta mää luovutan (eli vähän samaa ku aikois tehdä jotain). Normaaliakai se on, että tulee pahojaki ajatuksia mieleen... Jos yrittäisi vaan sinnitellä urheasti täydellisenä äitinä niin ehkä sit tekiski lopulta jotain..
Kuinkahan monen meidänki äiti on aikonu viskata meidät parvekkeelta alas vauvana ja ainaki itse pidän itseäni ihan täyspäisenä

 

Kyllä. Ja joka yö. Meidän poju herää 1-2 tunnin välein lohduttomaan itkuun.

Hermostun ja nappaan sen pinniksestä (meidän sängyssä jatkopalana) syliin aikamoisella lento-otteella (mies vitsaileekin et jonttu lentää öisin). Muutaman kerran olen hermostunut ja itsekin itkenyt, ehkä pikkasen normaalia kovakouraisemmin laskenut pojun sängylle kun on ite pitänyt rauhottua. Mutta pääsääntöisesti tietty yritän hyssytellä ja ottaa asian huumorilla.

 

Mulla ei tuo pinna ole pisimmästä päästä, vaan aika lyhyt, joten olen hermostunut montakin kertaa. Poitsu oli vauvan muuten todella helppo, mutta iltaisin nukkumaanmeno on aina ollut äärettömän vaikeaa. Poitsun kun sai nukahtamaan ja kerkesi itse henkäistä helpotuksesta, että nyt pääsen itsekin nukkumaan, niin eikös tuo herännyt.
Pari kertaa tuli poitsun herätessä yöllä, istuttua sängyn laidalla ja valittaen miehelle, että mä en kestä, nukkuis jo.

Mutta harvassa ne hermostumiset oli silloin, kun vertaa nyt, poitsun ollessa 1,5v, järkeä ei yhtään, mutta kekseliäisyyttä sitäkin enemmän ja aina tekemässä jotain kiellettyä.

 

Olipa, että löyty tää ketju. Välillä niin huono omatunto negatiivisista tunteista vauvaa kohtaan. Ihana vauva on ja rakastan ylikaiken, mutta on niin vaativa et meinaa pää levitä. Mihinkään ei oikein ole tyytyväinen paitsi sylissä ja ahdistaa ku ei mitään saa tehtyä eikä ole ollenkaan omaa aikaa päivisin, hyvä jos vessaan pääsee ku suurimman osan päivästä itkee. Itkuakin siedän jotenkin tosi huonosti. Tiedän ettei tahallaan tee, mut raskasta vaan välillä. No onneks on mies olemassa, auttaa ku saa hetken edes päivässä itselleen ja välillä nukuttua.

 

olipa ihanaa siis

 

Ei mulla ole mitään ongelmaa myöntää, että hermostuin vauvan itkuun. Koko vauva-aika oli mulle vaikea.

Koliikki kun oli, meillä huudettiin heti aamusta alkaen siis oikeesti koko ajan. Välillä poika otti 15-30 min torkut, ja aloitti taas konsertin |O
Kyllä kävi väsyneenä ja loppuunpalaneena muutamakin ajatus mielessä! Onneksi nyt meillä on maailman helpoin ja aurinkoisin viikari :heart:

Tunteissa ei oo mitään väärää, niistä kannattaa puhua jollekin! Se onkin sit jo ihan toinen juttu, jos ajatukset saa vallan ja tuntuu ettei pysty hillitsemään itseään.

 

En ehtinyt lukemaan keskustelua kokonaan, mutta tässä mun kokemukseni ja mielipiteeni.

Mulla oli hyvin itkuinen vauva, joka nukkui huonosti koko ekan vuoden. En kuitenkaan koskaan hermostunut vauvalle tai kokenut siihen edes tarvetta.

Siitäkin huolimatta, mun mielestäni on ihan normaalia, että äitiyteen ja vauvaan voi liittyä negatiivisia tunteita ja niistäkin pitää voida puhua. Eikä se tarkoita, että äiti olisi mitenkään sekaisin. Silti mielestäni tunne siitä, että tekee mieli heittää vauva seinään tai suuttuu vauvalle on merkki siitä, että äidin tarvitsee taukoa. Ei ehkä vauvan kannalta mitenkään vaarallinen tilanne, mutta äidin jaksamisen. Silloin pitäisi saada jostakin apua, jotta pääsee välillä lepuuttamaan hermojaan ja nukkumaan. Ei äitien pitäisi joutua ajamaan itseään niin loppuun, ettei enää jaksa. Omasta kokemuksestani ymmärrän hyvin, että voi tulla tilanne, ettei jaksa ja se turhautuminen kanavoituu vauvaan, vaikka itsellä tuo ei ollutkaan mielestäni lähellä.

Joku kysyi miten tämä onnistui: Ensimmäinen ja tärkein syy ovat varmaankin lehmänhermoni. Hermostun muutenkin erittäin harvoin mistään. En tiedä onko tämä opittua vai synnynnäistä, uskoisin kuitenkin, että aika luontaista tempperamenttiani ryyditettynä hieman opitulla rauhallisuudella. Koska ihmiset ovat erilaisia, tästä ei voi sinänsä edes ottaa mallia.

Toinen mun kärsivällisyyttäni nostanut tekijä oli varmaan se, että mietin miltä vauvasta tuntuu. Jotenkin en osannut olla vihainen lapselle, jolla oli huono olla ja joka haki turvaa minusta. (Muille saatoin sitten ollakin aika nopeasti pikaistuva, kun tuli pienempääkin syytä.)

Kolmanneksi mua auttoi tanssi ja laulaminen sekä huomion suuntaaminen muualle. Kaksi ekaa rauhoittivat lisäksi lastakin. Kun keskityin tanssimaan tai laulamaan lapsi sylissäni, ei pystynyt olemaan yhtä helposti samaan aikaan hermostunut. Joskus katsoin telkkaria lasta kanniskellessani, mutta se ei toiminut yhtä hyvin kuin kaksi ekaa. Oma fyysinen toiminta toimi paremmin oman olon kanavoimisessa liikkeeksi tai ääneksi.

 

Sen verran täytyy lisätä edelliseen viestiini, että vaikka ei hermo mennyt koskaan lapseen, tilanteesta silti tuli joskus hirveissä univeloissa olo, etten enää vain jaksa. Harkitsin karkaavani vaikka pyöräkellariin nukkumaan tai jotakin ja jättäväni miehen hoitamaan lasta.

Jälkikäteen ajatellen tämä ehkä ei olisi ollut kovinkaan huono ajatus, mutta silloin lapsen luota poistuminen tuntui todella pahalta, kun tiesin lapsen rauhoittuvan minun kanssani paremmin kuin miehen.

 

suosittelen kuulosuojaimia tai langattomia kuulokkeita, joista laittaa itselle rauhoittavaa musiikkia - eihän sitä meteliä muuten jaksa kuukausikaupalla.

Luulen ettei auta jos valvoo tosi pitkiä aikoja tosi lyhyillä unilla... ehkä häivyttää piikkejä muttei auta.

meillä keskimmäisellä oli kausi jolloin se itki suoraa huutoa n klo22-02 joka ikinen ilta. mä selvisin siitä sillä että laitoin mp3 soittimeni täysille ja keskityin musiikkiin (vauvaa pitelin sylissäni tai keinutin sitterissä).mutta mua toki auttoi myös se, et sit ku vauva lopulta nukahti niin se yleensä nukkui yhtä soittoa aamuun asti, eli sain usemmiten kuitenki kohtuullisesti nukuttua. en tiedä sit jos ei olis yhtään saanu nukuttua.

 

Kyllä täällä on ollut ketjuja ennenkin tästä, kuinka ei jakseta ja tekee mieli viskoa kakarat kaivoon.

 

Mä en itsekkään tätä ymmärrä, mutta... Esikoisen kanssa mulla ei juuri koskaan mennyt hermo ja jos niin sekin oli sellasta harmittelua ja itkin kun en osannut auttaa. Oli toooosi itkunen! Päivät kävelin ympäri kämppää ja laulelin yms. vaunuissa ei viihtynyt kuin sen minkä nukkui ja silmien avaamisesta alkoi taas sellanen huuto ettei tosikaan. Ja minä vaan hyssytin. Mutta nyt toisen synnyttyä en alusta asti ole sietänyt itkua juuri ollenkaan. Hermostun miltei heti. En minäkään mitään tee mutta ajatukset menee vähän huonolle puolelle. En siedä jos lapset huutaa puistossa tai missä vaan. Samantien alkaa kauhee ahdistus. Onneksi nyt nuo yöitkut ja päiväkitinät alkaa olla ohi ja tilalle on tullut nämä "uhmaraivarit". Niihimpä en hermostu juuri koskaan. Osaan jotenkin siirtää ajatukseni pois silloin. En vaan ymmärrä mikä siinä on että vauvan itku sattuu tärykalvoihin niin raastavasti. Tulikohan kiintiö täyteen esikoisen kanssa vai miten..?

 

En tiedä mutta itse toimin niin että vauva oli paljon sylissä ja imetin pitkään. Vauvan ei tarinnut
huutaa tuntikausia, ei yölläkään.
Ei siitä olisi mitään tullut jos olisin antanut vauvan vain itkeä!!

 

aaaahhhh,kiitos "siskot"!sain voimaa teidän kirjoituksista.en ole yksin ajatusteni kanssa.ihanaa kevättä kaikille äideille!

 

Oivoi joo ja kyllä..

On käyny mielessä et mihin seinään sen heittäis, jos oikein vatkais niin hiljeniskö se, ajatuksia on ollu vaikka ja kuinka..Mä koen että ne on normaaleja ajatuksia, nimenomaan ajatuksia, ei tekoja, en tunne ainuttakaan äitiä jonka elo lasten kanssa olis pelkkää vaaleenpunasta höttöö..

Mulle pahin oli se aika kun vauva ei nukkunut välttämättä tuntiakaan huutamatta välillä, omat unet jäi ihan olemattomiks kun varjelin miehen unta, vaikka vauva nukkui, olin itse sellasessa horrostilassa jossa kuuntelin koko ajan että inahtaako se. Yksinkertaisesti aloin jossain kohtaa palamaan loppuun kun koitin olla "superäiti". Luojan kiitos toi kausi ei kestänyt kun 3kk:tta..

 

Olen kyllästynyt lasten itkuun monestikin, ja sanonut joskus ääneenkin että nyt tekis mieli heittää muksu seinään. Usein miehelle kun olen sanonut noin, niin hän on sit ottanut lapsen ja käskenyt mennä lepäämään tms. Kyllä ajatuksia saa olla ja saa sanoa niitä ääneenkin, etenkin omalle puolisolle kannattaa, koska sit kun päästää ne ajatukset ja tunteet pois, niin riski tehdä jotakin oikeasti vähenee.

Itselläni koen että se on iso turhautuminen siihen etten voi auttaa lastani paremmalle mielelle ja hän vaan itkee ja itkee, enkä voi tehdä mitään. Silloin tulee näitä ahdistavia tunteita ja ajatuksia. Mutta joku kiukutteluitku ei rasita koskaan tällä tavalla.

 

No mulle ei ikinä tullut, enkä oikeasti ymmärrä, että joillekin tulee.
Siis täytyyhän sellaisia ajatellessaan olla vihaisessa mielentilassa, joilloin tietty käsittelee vauvaa "kovemmin". En voi millään uskoa, että kosketukset sais kauhean helliksi, jos mielessä pyörii tappamisasiat.
Mielestäni on ihan eriasia olla jaksamatta, tuskastua tilanteeseen, todeta ettei jaksais enää, kun ajatella vahingoittavansa pientä.

 

Kyllä olen hermostunut. Lapsi ei ole edes tyyppiä, että itkee 24/7. Joskus on vaan itsellään huono päivä.