En ehtinyt lukemaan keskustelua kokonaan, mutta tässä mun kokemukseni ja mielipiteeni.
Mulla oli hyvin itkuinen vauva, joka nukkui huonosti koko ekan vuoden. En kuitenkaan koskaan hermostunut vauvalle tai kokenut siihen edes tarvetta.
Siitäkin huolimatta, mun mielestäni on ihan normaalia, että äitiyteen ja vauvaan voi liittyä negatiivisia tunteita ja niistäkin pitää voida puhua. Eikä se tarkoita, että äiti olisi mitenkään sekaisin. Silti mielestäni tunne siitä, että tekee mieli heittää vauva seinään tai suuttuu vauvalle on merkki siitä, että äidin tarvitsee taukoa. Ei ehkä vauvan kannalta mitenkään vaarallinen tilanne, mutta äidin jaksamisen. Silloin pitäisi saada jostakin apua, jotta pääsee välillä lepuuttamaan hermojaan ja nukkumaan. Ei äitien pitäisi joutua ajamaan itseään niin loppuun, ettei enää jaksa. Omasta kokemuksestani ymmärrän hyvin, että voi tulla tilanne, ettei jaksa ja se turhautuminen kanavoituu vauvaan, vaikka itsellä tuo ei ollutkaan mielestäni lähellä.
Joku kysyi miten tämä onnistui: Ensimmäinen ja tärkein syy ovat varmaankin lehmänhermoni. Hermostun muutenkin erittäin harvoin mistään. En tiedä onko tämä opittua vai synnynnäistä, uskoisin kuitenkin, että aika luontaista tempperamenttiani ryyditettynä hieman opitulla rauhallisuudella. Koska ihmiset ovat erilaisia, tästä ei voi sinänsä edes ottaa mallia.
Toinen mun kärsivällisyyttäni nostanut tekijä oli varmaan se, että mietin miltä vauvasta tuntuu. Jotenkin en osannut olla vihainen lapselle, jolla oli huono olla ja joka haki turvaa minusta. (Muille saatoin sitten ollakin aika nopeasti pikaistuva, kun tuli pienempääkin syytä.)
Kolmanneksi mua auttoi tanssi ja laulaminen sekä huomion suuntaaminen muualle. Kaksi ekaa rauhoittivat lisäksi lastakin. Kun keskityin tanssimaan tai laulamaan lapsi sylissäni, ei pystynyt olemaan yhtä helposti samaan aikaan hermostunut. Joskus katsoin telkkaria lasta kanniskellessani, mutta se ei toiminut yhtä hyvin kuin kaksi ekaa. Oma fyysinen toiminta toimi paremmin oman olon kanavoimisessa liikkeeksi tai ääneksi.