Vauvan itkuisuuteen hermostuminen - EI palstalla sellaista!

Meidän esikoinen oli todella itkuinen vauvana, ja nukkui ihan pirun huonosti. Mä oon muutenkin lyhytpinnainen, mutta silloin oli kyllä hermot katkeamispisteessä mooooonta kertaa päivässä, ja varsinkin yöllä... ihan hirveetä aikaa. Kuopuksen kans on ollu helpompaa, oma pinna ehkä pidentynyt, vauva ollu helpompi - ja silti on tänkin kanssa menny hermot. Oon huono ihminen

 

On tullut, koska mäkin olen vain ihminen. meidän esikko oli todella huono nukkuja, valvoi 1-vuotiaaksi asti useita tunteja yöllä. päivisin nukkui tasan niin kauan kun sitä työnsi vaunuissa, eli silloinkaan en saanut levätä.
mutta oikeestaan mulla menee nyt helpommin hermot kun on lähemmäs 2-vee, sellaseen turhaan jatkuvaan kitinään, sillon käy mielessä että jätän sen jonnekin huutamaan.
oikeasti en tietenkään niin tekisi, enkä ikinä satuttaisi mutta ajatuksia tulee kyllä.

mun mielestä on ihan ok, että äitikin hermostuu, kuhan sitten selittää lapselle miksi äiti suuttui jne. ( eikä tietenkään saa satuttaa, mutta esim. äänen korottaminen ei ketään tapa). pitäähän lapsenkin oppia että myös negatiiviset tunteet on sallittu, eikä se vähennä rakkautta toiseen, ja asiasta pääsee yli.

 

Ei nyt mitään seinään heittämisiä ole tullut mieleenkään, mutta kyllä pitää myöntää, että pari kertaa hampaiden tulon aikaan on v****nut aivan mielettömästi. Lähinnä tehnyt mieli huutaa kurkku suorana, siinä vaiheessa olen mennyt oven toiselle puolelle kokoomaan itteni. Kyllä siinä omatkin kyyneleet on tullu itkettyä. Aika vähillä itkuilla onneksi on päästy, ei koliikkia tai kummempia yöheräilyjä muuten kun nuo muutaman viikon kestoset hampaat.

Helposti en hermostu, mutta kyllä se raja tulee jossain vastaan, olen onnistunut onneksi kokoomaan itseni.

 

Mulla on lyhyt pinna ja räiskyvä luonne, silti oon tehnyt neljä lasta. Monenmonta kertaa öisin olen tallustanut rääkyvän vauvan huoneeseen ajatellen ja puoliääneen mumisten, kuinka saatanan hullu mä olenkaan, kun tieten tahtoen olen itseni tähän jamaan saattanut.

Täytyy kuitenkin muistaa se, että vaikka ne raivopäissään lauotut sanat eivät sitä vauvaa satuttaisikaan, niin mahdollisia isompia sisaruksia ne kyllä satuttavat. Muistan itsekin lapsuudestani kuinka öisin pelkäsin, kun kuulin väsyneen äitini uhkauksia heittää pienempi sisarukseni seinään. Tottahan nyt aikuisena ymmärrän äitiäni, mutta lapsena se oli mulle totisinta totta, puhdas pelko ja hätä sisaruksen puolesta. *Tämä muistutus on myös itselleni, joka olen myös syyllistynyt ärjymään esim. kuinka vitun vittua tämä elämä on, kun koskaan ei saa nukkua ym. lasten kuullen* :ashamed:

Tällaisten purkausten jälkeen on ehdottoman tärkeää ottaa asia puheeksi isompien lasten kanssa, pyytää anteeksi ja kertoa, ettei tarkoittanut mitä sanoi. Väsyneenä vaan joskus pomppii niitä sammakoita sieltä suupielestä..

 

En voi sanoa että innosta hihkuen ja iloisena yöllä rättiväsyneenä kanniskelen mahavaivoja itkevää vauvaa. En mä pomppaa öisin riemuiten pinniksen luo ajatellen että "Ihanaa, vauva itkee ja saan hoitaa sitä".
Vauva on mulla vasta 2 viikon ikäinen joten valvomisia riittää vielä. Ja se on ihan normaalia ja "kuuluu asiaan", tiedän sen.

Mitään seinään heittämisiä en ole miettinyt ja tiedän ettei vauva kiusallaan mua valvota mutta voin myöntää ettei valvominen mukavaa ole.

 

Meidän esikoinen oli tosi itkuinen ensimmäisen vuoden ja sitten kun kakkonen syntyi, oli talossa pieni(joskin helppo) vauva ja uhmaikäinen. Eli hermoja on koeteltu, mutta en silti ole hermostumistani purkanut lapsiin. En tiuski, en karju, en ärähtele lapsille, vaikka olisivat kuinka valvottaneet tai olisivat kuinka ärsyttävällä tuulella hyvänsä. Jos en kykene sanomaan mitään neutraalia tai positiivista, olen mieluummin hiljaa. Jokainen äiti tietää, että se tiuskaisu vauvalle ei auta yhtään mitään, päinvastoin pahentaa tilannetta. Myös uhmaikäisen kanssa ei pärjää yhtään sen paremmin taantumalla itse lapsen tasolle ja alkamalla kiukkuilemaan. Mielestäni aikuisen olisi hyvä sen verran hillitä itseään ja keksiä rakentavampia konsteja selviytyä vaikeista tilanteista. Muutenkin tykkään, että meillä kaikki kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, ei äksyillä toisille turhanpäiten tai solvata ketään. Olen ehkä sitten epänormaali, mutta näin meillä.

 

Oma kolmas lapsi on pian 4kk ikäinen. Esikoinen ja tämä kuopus ovat molemmat olleet helppoja vauvoja enkä heidän kohdallaan muista hermostuneeni kertaakaan, toki tuohon on muitakin syitä. Esikoinen on down-lapsi ja siis helppo vauva oli kuin mikäkin. Silloin harvoin kun itki niin lähinnä se tuntui "elonmerkiltä", samoin kuin kaikki ensimmäisten vuosien pahanteotkin. Nyt 6v iässä kyllä kiristelee hermoja jo ihan kiitettävästä.

Kakkonen oli ns. vaativa vauva ja hänen kanssaan sai käydä läpi koko tunneskaalan jo vauvavuoden aikana. Kyllä varmatsi jo tuolloin kävi ahdistuneessa ja epätoivoisessa mielessä yksi jos toinenkin kielletty ajatus, mutta tosissaan niin kauan kun ne säilyvät ajatuksisina omassa mielessä tai jollekin hyvälle ystävälle kerrottuina niin kaikki ok. Kuitenkin olin tuolloin niin onnellinen terveestä vauvasta ja uskoin tuon vaativuuden olevan normaalia että ihan kaikkia niitä tunteita mitä normaalisti olisi herännyt ei tuolloinkaan tullut esille. Nyt kun tuo autistinen tyttö on 4v ikäinen ja otetaan yhteen moneen otteeseen päivittäin niin olen antanut itselleni oikeuden kaikkiin mahdollisiin negatiivisiin ajatuksiin, parempi käydä ne läpi näin kun jättää patoutumaan mielen pohjalle "kiellettyinä".

Kolmonen taas on helppo (=normaali?) vauva. Ehkä toisissa olosuhteissa hänenkin itkunsa voisi herättää negatiivisia tunteita, mutta kun elää arkea kahden erityislapsen kanssa niin siinä rinnalla tuollainen perusvauva ei voi enää tuntua raskaalta millään lailla. Hänen kanssaan siis ei noita negatiivisia tunteita ole vielä herännyt enkä ihan heti usko heräävänkään.