Vauva sittenkin?

[Nainen 26 v]

Hei!
Tässä joulunpyhien lähestyessä ajattelin kirjoittaa mieltäni painavasta asiasta. Olen ollut, niin kauan kuin muistan, ns.lapsivihaaja eli missään nimessä en ole halunnut lapsia, olen sen kaikille selväksi tehnyt, en edes naimisiinkaan ole halunnut, olen halunnut keskittyä vain itseeni ja opiskeluuni ja uraani. Olen tällä hetkellä korkeakouluputkessa ja masters olisi kiikarissa ja siitä aion kyllä kinni pitääkin, en tykkää jättää asioita puoli tiehen.
Nyt on vain käynyt niin että olen tavannut miehen johon olen rakastunut ja yht'äkkiä ajatus lapsista ja naimisiin menosta ei olekaan vastenmielinen ollenkaan. Katselen pieniä vauvoja ( niistä vähän isommista en välitä oikein vieläkään) ja jokin sykähtää sisälläni. Mieheni on minua jonkin verran vanhempi ja tiedän että hänkin haluaa lapsia. Suhteemme ei tosin ole vielä sillä tasolla että voisi tosissaan kuvitella hankkivansa lapsia mutta silti tämä ajatus on ruvennut hiipimään yhä vahvemmin mieleeni.

Olen myös huomannut sen että kun naisille iskee vauvakuume(tosin en koe että tämä on kuumetta vielä) niin siinä ei paljon järki päätä pakota ja se lapsi on saatava vaikka mikä olisi. Nyt pelkäänkin että jos tämä tilanne tästä vielä kehittyy, heitänkö hukkaan elämäni, haaveeni ja kaikki tavoitteeni joihin olen monta vuotta jo panostanut. Miten käy urani ja opiskeluni ja kaiken muun. Olenko vain typerä tusina tollo muiden joukossa jos kuitenkin hankin lapsen vai kannattaako kuunnella sydäntään?
Tämä saattaa tosin olla myös rakastuneen naisen höpinöitä mutta jokin minussa on muuttunut ja se pelottaa.
Kokemuksia?

 

[joopajooo]

Hei!
Tässä joulunpyhien lähestyessä ajattelin kirjoittaa mieltäni painavasta asiasta. Olen ollut, niin kauan kuin muistan, ns.lapsivihaaja eli missään nimessä en ole halunnut lapsia, olen sen kaikille selväksi tehnyt, en edes naimisiinkaan ole halunnut, olen halunnut keskittyä vain itseeni ja opiskeluuni ja uraani. Olen tällä hetkellä korkeakouluputkessa ja masters olisi kiikarissa ja siitä aion kyllä kinni pitääkin, en tykkää jättää asioita puoli tiehen.
Nyt on vain käynyt niin että olen tavannut miehen johon olen rakastunut ja yht'äkkiä ajatus lapsista ja naimisiin menosta ei olekaan vastenmielinen ollenkaan. Katselen pieniä vauvoja ( niistä vähän isommista en välitä oikein vieläkään) ja jokin sykähtää sisälläni. Mieheni on minua jonkin verran vanhempi ja tiedän että hänkin haluaa lapsia. Suhteemme ei tosin ole vielä sillä tasolla että voisi tosissaan kuvitella hankkivansa lapsia mutta silti tämä ajatus on ruvennut hiipimään yhä vahvemmin mieleeni.

Olen myös huomannut sen että kun naisille iskee vauvakuume(tosin en koe että tämä on kuumetta vielä) niin siinä ei paljon järki päätä pakota ja se lapsi on saatava vaikka mikä olisi. Nyt pelkäänkin että jos tämä tilanne tästä vielä kehittyy, heitänkö hukkaan elämäni, haaveeni ja kaikki tavoitteeni joihin olen monta vuotta jo panostanut. Miten käy urani ja opiskeluni ja kaiken muun. Olenko vain typerä tusina tollo muiden joukossa jos kuitenkin hankin lapsen vai kannattaako kuunnella sydäntään?
Tämä saattaa tosin olla myös rakastuneen naisen höpinöitä mutta jokin minussa on muuttunut ja se pelottaa.
Kokemuksia?

Hyvää yötä....

 

[N25]

Itse näkisin niin, että teiniangsteilevat typykät "eivät mene koskaan naimisiin ja tee lapsia" mutta kyllä se ikä sieltä sitten tulee silti ja yllättää
Ei oo mitään pahaa, suunnitelmat ja haaveet saa muuttua ja tarkentua iän myötä

 

[hilmax]

Luulenpa niin, että mikään muu tässä elämässä ei ole niin tärkeää kuin oman sydämensä kuunteleminen. Jos sitä ei kuuntele, voi elämä jäädä vaille merkitystä.

Ilman tunteita ja primitiivisiä vaistoja ihminen muistuttaisi konetta, joka puksuttaa ja puksuttaa eteenpäin, koska joku on ohjelmoinut sen niin. Elämää ei kovin tarkasti voi ohjelmoida, ja hyvä niin.

Ole inhimillinen, ota vastaan elämä!

 

[Inhorealisti1]

Niin se muuttuu, naisen mieli. Mitä vikaa muuten on olla tusinatollo?

Sisareni opiskeluaikanaan asui ulkomailla 8 vuotta ja teki 3 lasta siinä sivussa. Otti nyt jouluksi tuoreet maisterinpaperit yliopistosta ja sai heti koulutustaan vastaavaa työtä, kun työnantajan ei tarvinnut edes pelätä hänen jäävän kohta äitiyslomalle.

Vinkiksi vain, ettei elämä tai ura lapsista mene pilalle kuin korkeintaan omassa päässäsi.

 

[nainen 30+]

Vai tusina tollo olet jos teet lapsia

No mitäpä jos eläisit omaa elämääsi, ihan vain ehdotus siis. Ehkä kannattasi jättää vähemmälle tuollaiset ajatukset, oletko joku tusinatollo tai mitä muut ajattelevat. Kun totuus on, että ketäpä ei olisi tusinatollo. Ihmisiä kaikki vain ovat.

Rakenna itse ihan oma elämäsi ja tee omat valintasi. Mutta hieman vaikutat lapselliselta vielä. Mutta rakenna elämääsi ja elä elämääsi. Kyllä se itsetunto ja itsetuntemus siitä vielä kasvaa ja alat olemaan varmempi siitä mitä elämältäsi haluat.

 

[Jen1]

Eipä tuossa AP:n kirjoituksessa ole mitään uutta. Olen itsekin ollut aikoinani lähes lapsen vihaaja ja olen isoon ääneen toitottanut, että en KOSKAAN hanki lapsia, vaan keskityn matkusteluun, opiskeluun ja itseni sivistämiseen. Jotenkin nuorena kuulosti ihan naurettavan tyhmältä sellainen elämä, että pitäisi olla mies, kaksi lasta ja rivitalonpätkä. Kun ikää tuli lisää ja näki, että niin vain siitä omasta kaveripiiristäkin pariuduttiin ja väsättiin lapsia, niin sitä rupesi aikuistumaan ja miettimään asioita eri tavalla.

Lapsen hankinta on niin iso asia, että sitä ei pidä tehdä pikaistuksissa. Keskity vain tiiviisti opintoihisi ja parisuhteen hoitamiseen. Kyllä sinä sitten huomaat ajan kuluessa, että onko tässä parisuhteessa ainesta siihen, että haluat sitoutua mieheen enemmän ja perustaa myös perheen hänen kanssaan.

Eräs kaverini teki opiskeluaikana kaksi lasta. Hänen mielestään lapsenhoidon järjestäminen oli jopa helpompaa opiskeluaikana kuin työssä ollessa, sillä poissaolojen järjestäminen oli helpompaa ja päivät lyhyempiä. Myös päivähoitomaksut olivat minimisuuruiset johtuen pienistä tuloista. Muutoin kaveripiirissäni suurin osa on tehnyt lapsia vasta lähempänä kolmeakymmentä, kun työpaikka on jo tiedossa.

Jotenkin sitä helposti kuvittelee, että ihminen olisi vuosituhanten edetessä kehittynyt niin mahdottomasti. Kyllä sitä "luolanaista" on yhä edelleen jäljellä. Jos kukaan ei lapsia enää haluaisi, niin kyllä suomalaiset loppuisivat tästä maasta äkkiä. Äidiksi haluaminen on ihan normaali tarve. Ne, jotka haluavat lapsia saavat lapsia, jotka puolestaan haluavat myös aikanaan lapsia jne. Ne, jotka lapsia eivät halua, katkaisevat siis sen sukuhaaran.

Eihän vauvan saaminen tarkoita suinkaan sitä, että elämä olisi kokonaan pilalla!!! Se vain tarkoittaa sitä, että ura vaatii yhä enemmän suunnittelua kuin aiemmin. Voi myös olla, että joudut hidastamaan vähän tahtia, jotta et väsy liikaa vauvan ja opintojen/työn hoitamisesta. Tosin ihan kaikkea ei voi saada, joten esimerkiksi jos olet kovin liikkuvaista sorttia, niin aikaahan pitäisi jatkossa löytyä myös vauvalle eikä vain ystäville jne. Onneksi kuitenkin nainen on fiksusti rakennettu ja normaalisti ns. äidin vaisto herää raskauden tai viimeistään synnytyksen myötä, jolloin sitä automaattisesti haluaa kaikkea parasta omalle vauvalleen. Silloin se ei edes tunnu kovalta uhraukselta asettaa vauva elämässään ykkössijalle.

Lisäksi kannattaa suhteuttaa asiat siten, että näillä näkymin pääsee eläkkeelle 65 vuotiaana, joten sinulla on eläkeikään aikaa vielä 39 vuotta. Sitä ajatusta vasten ei kai ole kovin kamalaa, jos vaikka muutama vuosi vierähtäisi omien lasten kanssa. Jos ura on tärkeä, päivähoitojärjestelmä Suomessa on hyvällä mallilla. Suomessa on myös hyvä mahdollisuus miettiä erilaisia ratkaisuja esim. opiskella tai työskennellä osa-aikaisesti, jolloin aikaa jää myös äitiydelle.

 

[Clara]

Itse en ole koskaan ollut mikään lapsivihaaja, mutten en myöskään ole niistä ikinä välittänyt. Vasta nyt kun olen 28-vuotias on pikku hiljaa hiipinyt sellainen sisäinen tunne, että haluaisin saada lapsen. En osaa selittää, miltä se minusta tuntuu, se on vaan sellainen tunne...ehkä tämä on nyt sitä biologisen kellon tikitystä sitten.

Olen aina ollut kova bilehile, matkustellut, opiskellut sekä luonut nopeasti uraa ja tämä kaikki on ollut hirveän hauskaa, mutta nyt on tullut sellainen olo, että lapsi olisi ihan tervetullut jatkumo elämääni. Tämä ns. vauhdikas osa elämää on nyt nähty ja tämän kummallisemmaksi tämä ei tästä tule. En usko sellaiseen, että lapsen vuoksi pitää lakata elämästä omaa elämää. Se vaatii vain vähän enemmän järjestelyä.

 

[Raisa__]

...SItten on sekin vaihtoehto, että lasta ei vain ala tehdä mieli.

Luulen että jos lapsen hankintaa on lykännyt vaikka opiskelun tai uran takia, on ihan luonnollista että tarve lapselle syntyy sitten myöhemmin.

Jos taas elää niin kuin allekirjoittanut, että ei ole uraa (vastuullinen työ kyllä on) tai villejä harrastuksia estämässä lapsen hankintaa eikä silti halua lisääntyä niin se homma on parempi jättää ainakin odottamaan motivaatiota. Ei lapsia pidä tehdä "kun muutkin" tai "ettei kaduttaisi" - syistä -se uusi ihminen ansaitsee vanhemmat jotka hänet haluavat.

Tärkeintä on siis mielestäni kuunnella sydäntään. Kyllä se oikea ratkaisu löytyy kun ap annat ajan kulua hiukan ja pohdit asioita.

 

[Jen1]

Muistan lukeneeni jostakin, että läheskään kaikille ei tule sellaista vauvakuumetta tai biologisen kellon äänekästä raksutusta, vaan isolle osalle naisista tulee kumma tunne, että pelkkä ura, pelkkä parisuhde, pelkät harrastukset, pelkät kaverisuhteet jne ei riitä, vaan haluaa jotain syvempää ja pysyvämpää. Itse asiassa äitiyden huonot puolet voivat tulla todellisena järkytyksenä niille, joilla vauvakuume on alunperin ollut tosi voimakasta, koska silloin tunteissa ei ole alunperin ollut juurikaan tilaa käsitellä sitä vauvanhoidon raadollisuutta (univelkaa, mahdollisesti vauvan sairastelua esim. vatsakipuja, vaipanvaihtoa, imetyshässäkkää tai pullonpesurumbaa).

Jos mietit, niin varmasti omalla yliopistollasikin on monia tutkijoita ja ihan professoritasolla niitä ihmisiä, joilla on jälkeläisiä. Se lasten suunnittelu uraihmisellä kyllä vaatii kompromissien tekoa, sillä jos molemmat vanhemmat luovat uraa, matkustelevat työn takia paljon eikä kumpikaan halua luopua perheen takia mistään, niin sitten edessä onkin iso ongelma.

 

[Isomummi]

Minä kyllä olen sitä mieltä, että elämä ilman lapsia olisi köyhää. Siis jos Luoja niitä suo. Lapset eivät vie mitään elämästä pois, kyllä he tuovat siihen sellaisia asioita ja sisältöä, joita ei mistään opiskelusta, työstä ja urasta saa. Nämä asiat voidaan yhdistää, kaikki aikanaan ja ajallaan.

Kannatta myös muistaa, että hedelmällisyyteen ja raskauteen liittyvät riskit lisääntyvät ajan kanssa. Meidän on tarkoitettu synnyttämään nuorena. Väliin voi tulla sairauksia, jolloin mahdollisuudet lapsen saantiin voivat mennä kokonaan. En koe menettäneeni mitään, kun tein lapset nuorena ja opiskelin sitten vähän myöhemmin. Sinulla opiskelut ovat jo pitkällä, mikä estää panostamasta nyt vähän elämäänkin? Varsinkin, kun sopiva ja samoin ajatteleva kumppani on tainnut löytyä.

Anna elämän viedä täysillä ja toteuta sydämesi ääni. Kadut, jos et sitä tee.

 

[Nainen 26v.]

Jen1, sinäpä sen sanoit, minulla on juuri tuo tunne että jotain puuttuu ja että ne asiat joita olen itsekkäästi vartioinut elämässäni ja ehkä tavoitellutkin eivät olekaan niin hohdokkaita kuin olen ajatellut. Myös pieni siskon poikani on varmasti auttanut asiaa, sellainen pieni ihmisen alku, melkein säälittävä ja avuton on jollain tavalla myös niin uskomaton asia. Kuinka se poika oppikaan kaikkea joka päivä ja aina kun se on oppinut jotain uutta tuntuu ihan että hän olisi kuin joku ihmelapsi vaikka kehityskäyrä ei varmasti normaalista poikkeakaan
Vielä ei poika puhu mutta kävelee ja touhuaa muuten kovasti.

 

[realismus]

Myös pieni siskon poikani on varmasti auttanut asiaa, sellainen pieni ihmisen alku, melkein säälittävä ja avuton on jollain tavalla myös niin uskomaton asia.

Onhan semmoinen söpö, mutta muista silti että hommassa on myös kääntöpuoli. Kun olet sellaisen säälittävän avuttoman äiti, et voikaan enää lykätä sitä jollekin toiselle, kun se parkuu ja parkuu vaikka keskellä yötä eikä lopeta millään, tai kun sillä on vatsatauti ja kamaa lentää molemmista päistä (ehkä itsekin samalla vatsatautisena), tai kun se tulee uhmaikään ja saa kirkuraivareita joka käänteessä, murrosikään jne...
Jotkut miehet jo nykypäivänä osallistuvat jopa tasa-arvoisesti lapsenhoitoon, mutta yhä ovat semmoiset ihmeet tosi harvassa.

 

[W-la]

Itse sen parhaiten tietää haluaako lapsia vai ei. Itse oon 32 vuotta odotellut että tulisi "tyhjä" olo, eipä ole kuulunut. Hanki ap lapsia vasta kun (tai jos) varmasti tiedät että SINÄ niitä haluat, ei mistään muusta syystä, muussa tapauksessa jätä tekemättä. Et ole ainoa vapaaehtoisesti lapseton.

 

[samanlainen melkein]

kannattaa miettiä, että mistä se tulee se "tyhjyyden tunne". Siitä että nyt on työtä, on valmistuttu, on nähty maailmaa, on mieskin löytynyt rinnalle... mitäs sitten seuraavaksi? Ei ole enää tavoitteita (tai ei ainakaan samanlaisia virstanpylväitä saavutettavana kuin ennen). Silloin saattaa tuntua luontevalta ottaa se sama seuraava askel kuin niin moni muukin... ihan vaan siksi että olisi taas joku tavoite tai jotain mitä odottaa, että sitten se elämä vasta alkaa kun..

Mutta tuo on kyllä loputon suo. Jos ei kerran ole ennen lapset kiinnostaneet, niin vähän hassulta se tuntuu että nyt sitten ytäkkiä. Ei kyllä mitenkään harvinaista, tiedän kyllä.

EIkä sillä kai niin väliä ole, että mistä syystä niitä lapsia sitten tekee (siksi ettei oikein keksi muutakaan tekemistä tai siksi että niin kuuluu tehdä) kunhan ei ole mitkään patologiset syyt kyseessä (että voi ripustautua siihen lapseen 100% tai "sitten minun elämälleni tulee tarkoitus ja kaikki mystisesti muuttuu paremmaksi" tai mies lakkaa hakkaamasta tai... no, keksikää itse). Harva kai sitä lasten tekemistä niinkään katuu siinä vaiheessa kun ne ovat jo maailmassa, oli se syy sitten mikä tahansa

Niinjoo, itsellä ikää 32, enkä edelleenkään ole edes harkinnut lapsia elämääni. Tiedän, ettei minusta ole siihen, kun olen niin hermoheikko jo muutenkin Tunnen vastuuni, elämä on mukavaa ja hyvin tyydyttävää (aikaisemmin yksin ja nyt miehen kanssa kaksin).

 

[htotoore]

Joo, ei hermoheikkojen todellakaan tarvi lapsia tehdä. Pahoinpitelis niitä.

 

[nähnyt]

Joo, ei hermoheikkojen todellakaan tarvi lapsia tehdä. Pahoinpitelis niitä.

Ikävää että niin moni kuitenkin tekee :/

 

[Realistisempi onni]

Minä kyllä olen sitä mieltä, että elämä ilman lapsia olisi köyhää. Siis jos Luoja niitä suo. Lapset eivät vie mitään elämästä pois, kyllä he tuovat siihen sellaisia asioita ja sisältöä, joita ei mistään opiskelusta, työstä ja urasta saa. Nämä asiat voidaan yhdistää, kaikki aikanaan ja ajallaan.

Kannatta myös muistaa, että hedelmällisyyteen ja raskauteen liittyvät riskit lisääntyvät ajan kanssa. Meidän on tarkoitettu synnyttämään nuorena. Väliin voi tulla sairauksia, jolloin mahdollisuudet lapsen saantiin voivat mennä kokonaan. En koe menettäneeni mitään, kun tein lapset nuorena ja opiskelin sitten vähän myöhemmin. Sinulla opiskelut ovat jo pitkällä, mikä estää panostamasta nyt vähän elämäänkin? Varsinkin, kun sopiva ja samoin ajatteleva kumppani on tainnut löytyä.

Anna elämän viedä täysillä ja toteuta sydämesi ääni. Kadut, jos et sitä tee.

Ihan kuin jokaisen naisen kuuluisi haluta ja saada lapsia?! On ihan oikein, että sellainen ihminen saa lapsen, jonka elämä olisi tyhjää ilman lasta - koska onhan se hyvä, että elämässä on niitä asioita, jotka tuovat siihen mielekkyyttä. Kaikille se ei kuitenkaan ole vain lapsi - joillekin se ei ole lapsi ollenkaan. Ihan samoin voisi sanoa, että elämä on köyhää, jos ei toteuta itseään tai matkustele. Nämä ovat yksilökohtaisia asioita. Se, mikä tuo sisältöä yhdelle, ei tuo sisältöä toiselle, tai ei ainakaan riittävästi. Minusta on yhtä oikea ratkaisu olla tekemättä tai tehdä lapsia. Tärkeintä on, että kuuntelee itseään, eikä noudata mitään yleistä kaavaa tai yhteisön painostusta, oli se sitten suuntaan tai toiseen.

Olemme itse mieheni kanssa päättäneet yrittää saada lapsen, mutta ei se ole elämämme ainoa tärkeä asia - eikä todellakaan meidän suhteessamme tärkein asia! Meillä on molemmilla sekä henkilökohtaisia että yhteisiä tavoitteita, jotka eivät liity lapseen, emmekä usko, että kumpikaan meistä voisi tai edes haluaisi "elää lapsen kautta". Mitään vauvakuumetta tai hysteeristä sekoamista en muuten ymmärrä, ja olen sitä mieltä, että kannattaa antaa sellaisen mennä ohi ja sitten vasta alkaa yrittää lasta.

 

[Minna32]

Kun ura on sinulle kaikkein tärkein elämässä, älä missään nimessä mene koskaan naimisiin äläkä hanki lasta. Mies ja lapsi kärsisivät vain turhaan.Elä vain itsellesi ja urallesi. Et sinä halua lasta, olet vain tavannut miehen jonka pelkäät menettäväsi jos et tee lasta. Tee palvelus kaikille, jää yksin ja lapsettomaksi. Saat silloin nauttia mastersin papereista, nehän on tärkeintä elämässä.

 

[tuttua]

Oli kyllä ihan minun kirjoittamani tuo alkuperäisen teksti. Olen samanikäinen ja samassa tilanteessa, uusi mies on ollut kohta vuoden ja valmistun keväällä maisteriksi.

Kavereiden lapset ovat toki aina olleet suloisia, mutta vasta viimeisen vuoden aikana on alkanut tehdä mieli omaa palleroa. En ole koskaan ennen halunnut lapsia, vaan ajatus raskaudesta on aiheuttanut lähinnä epämääräistä ahdistusta. Mutta nyt haaveilen hääkelloista ja lapsukaisista, joilla olisi pisamia ja isänsä kiharat hiukset. Mutta ajattelin joka tapauksessa ensin hoitaa ne maisterinpaperit ja saada uran jonkinlaiseen alkuun, onhan tässä vielä vähän aikaa kolmenkympin rajapyykkiin... Niin ja mieskin pitäisi tietysti saada osallistumaan projektiin ;-)

Omalla kohdallani uskon, että tärkeimmät tekijät muutokseen ovat ikä ja mies. Entisen kanssa en olisi koskaan halunnut lapsia, en voinut kuvitella häntä lasteni isäksi.

Ainakin omat vanhempani sanovat, että lapset ovat olleet heidän elämänsä mielenkiintoisin projekti.

 

[Isomummi]

"Anna elämän viedä täysillä ja toteuta sydämesi ääni. Kadut, jos et sitä tee."
Tuo oli viestini tärkein kohta. Seuraava kirjoittaja oli tehnyt ihan oman tulkintansa. Minä en kiellä, en käske, vaan sanon sinulle, että sydän sanoo useimmiten kuitenkin sen meille itsellemme tärkeimmän.

 

[Pippalopirkko]

Ei siinä ole mitään hassua, ettei ennen ole halunnut ja nyt haluaa. Se on ihan normaalia ihmisen kehityskaarta. Joillekin tulee tuo tunne jo nuorena, joillekin vanhempana ja joillekin ei koskaan. Itse koin ko. tunteen vasta pitkälti yli 30-vuotiaana. Ikävä kyllä en enää keskenmenon jälkeen ole saanut lasta. Elämä on hyvää näinkin, mutta perhe tuntuu aina vaan tärkeämmältä elämässä, onko näin nyt kun sitä ei saa.

 

[Pöllöpää]

Itse asiassa osoittaa ihmisen kypsymättömyyttä kuvitella, että olisi noin kaksikymmentävuotiaana jo täysin valmis ihminen. Eihän se niin ole! Ihminen kasvaa ja kehittyy henkisesti KOKO IKÄNSÄ. Myös arvot ja asenteet saattavat muokkaantua iän, kokemuksen, käytännön ja oppimisen myötä.

Oliskohan niin, että myös evoluutiolla on sormensa pelissä? Eihän tarkoitus ole, että vaikka tyttö on teoriassa hedelmällinen useinkin jo alle 15-vuotiaana, että hän alkaisi äidiksi jo silloin, vaan tyttö kypsyy henkisiltäkin arvoiltaan sen fyysisen puolen lisäksi. Ehkä se ns. vauvakuume on juuri sitä, että ihminen alkaa olla psyykkisesti kykenevä vanhemmuuteen.

 

[xxxxxx]

Mutta ei ole mitenkään varmaa, että sitä vauvakuumetta koskaan tulee. Ei vaikka pienet vauvat alkaisi näyttää ihan sieviltä. Minäkin aina sanoin, etten KOSKAAN hanki lapsia. Sitten liennytin, hankin ehkä JOSKUS lapsia, jos löydän miehen, joka niitä ehdottomasti haluaa. Minä nimittäin aina halusin miehen ja oman kodin (ei välttämättä rivitalonpätkää, vaikka nyt sellaisessa asunkin), en vain koskaan ole kaivannut elämääni lapsia.

Nyt elämässäni on sitten mies ja se rivitalonpätkä ja mies haluaa lapsia. Minä erityisesti en. Luultavasti kuitenkin lapsen (tai kaksi) hankin, jos on tullakseen. Sitähän ei koskaan tiedä, ikääkin kun on jo vähän yli kolmenkympin. Olen sivusta seurannut työkaverini elämää. Hän kärsii suunnattomasti siitä, että hänen miehensä ei ole suostunut hankkimaan lapsia ja nyt tämä työkaverini alkaa olla siinä iässä, ettei lapsia enää hankita. En halua tehdä sellaista miehelleni, joten yksi kompromissilapsi tulee varmaan hankittua. Olen vakuuttunut, että rakastan sitten omaa lastani, kun sellainen on, vaikka en koskaan ole kokenut edes pientä hitusta vauvakuumetta.

 

[Kultahippu1]

Itsekin olisin aikanaan halunnut lapsia, mutta ei niitä sitten siunaantunutkaan. Ja nyt ajattelen, että onneksi.... Kuinka monet liitot ovat hajonneet sen takia, että nainen hyysää vain lapsia eikä huomaa enää miestään ollenkaan. Ja sitten mies menee vieraisiin ja soppa on valmis... Minulla on sen verran ihana mies, että haluan pitää suhteeni hänen kanssaan kunnossa. Voidaan sitten matkustella ja nauttia elämästä ihan kaksistaan.