Onko se enemmän sääntö kuin poikkeus että vauva tuhoaa parisuhteen? Meillä tosin oli ongelmia jo ennen vauvaa mutta nyt tuntuu että ei olla enää toistemme takia yhdessä vaan enemminkin sitä syystä että ero vaatisi likaa ponnisteluja. Naimisiin tai kihloihin ei olla menosa eikä yhteistä talolainaa oteta tässä tilanteessa eli suhde ei tule ikinä etenemään.
Tulee tosi surullinen olo kun miettii suhteen alkuaikoja...josta ei ole kovin kauaa, reilu vuosi, miten ihanaa toisen kanssa oli olla, miksi se katosi raskauden ja vauvan myötä!? Synytyksen jälkeen mietin että rakastan tuota miestä enemmän kuin koskaan ja pari päivää mieskin jaksoi huomioida minua mutta nyt taas tuntuu siltä että kumpikaan ei nauti toisen seurasta. Miehellä on menoja useana iltana viikossa ja hän käy töissä joten paljoa ei ehdi olla kotona, minä taas vietän kaikki päivät vauvan kanssa kotona, eletään ihan omia elämiämme.
Saakohan tätä enää toimimaan. Tuntuu että jos puhun asiasta miehelle, ja yritetään huomioida toisiamme enemmän, sitten se tuntuu niin väkinäiseltä eikä se tule luonnostaan. Minusta sitä on vaikea sopia että halitaan ja pussaillaan jatkossa enemmän...eikö nämä asiat kuluisi tulla luonnostaan jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan? Mistä sen tietää että onko suhteella vielä mahdollisuus jatkua ja onnistua tai milloin on aika luovuttaa? Itse en ole tällä hetkellä kovin onnellinen eikä näytä olevan tuo mieskään. Tiedän myös että en olisi sittenkään onnellinen jos erottaisi...miehestä en tiedä.
Tosi paha mieli kyllä....miten tämä suhteessa olo on nykyaikana niin vaikeaa, ennenvanhaan sitä vaan mentiin naimisiin ja oltiin yhdessä hautaan asti.
Tulee tosi surullinen olo kun miettii suhteen alkuaikoja...josta ei ole kovin kauaa, reilu vuosi, miten ihanaa toisen kanssa oli olla, miksi se katosi raskauden ja vauvan myötä!? Synytyksen jälkeen mietin että rakastan tuota miestä enemmän kuin koskaan ja pari päivää mieskin jaksoi huomioida minua mutta nyt taas tuntuu siltä että kumpikaan ei nauti toisen seurasta. Miehellä on menoja useana iltana viikossa ja hän käy töissä joten paljoa ei ehdi olla kotona, minä taas vietän kaikki päivät vauvan kanssa kotona, eletään ihan omia elämiämme.
Saakohan tätä enää toimimaan. Tuntuu että jos puhun asiasta miehelle, ja yritetään huomioida toisiamme enemmän, sitten se tuntuu niin väkinäiseltä eikä se tule luonnostaan. Minusta sitä on vaikea sopia että halitaan ja pussaillaan jatkossa enemmän...eikö nämä asiat kuluisi tulla luonnostaan jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan? Mistä sen tietää että onko suhteella vielä mahdollisuus jatkua ja onnistua tai milloin on aika luovuttaa? Itse en ole tällä hetkellä kovin onnellinen eikä näytä olevan tuo mieskään. Tiedän myös että en olisi sittenkään onnellinen jos erottaisi...miehestä en tiedä.
Tosi paha mieli kyllä....miten tämä suhteessa olo on nykyaikana niin vaikeaa, ennenvanhaan sitä vaan mentiin naimisiin ja oltiin yhdessä hautaan asti.
Viimeksi muokattu: