Vanhemmat ongelma..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ongelmainen tytärkö?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
O

Ongelmainen tytärkö?

Vieras
Omat vanhempani pitävät itseään täydellisinä vanhempina. Puuttuvat jokaiseen asiaan ja "ajattelevat parastani". Olen jo 33-vuotias, kohta kahden lapsen äiti.

Meillä on ollut taloudellisesti vaikeita aikoja. Ovat auttaneet, omaehtoisesti ja pyytämättä. Mutta, tässähän se ongelma tulee sitten vastaan. He muistuttavat jatkuvasti siitä, kuinka ovat olleet avuksi. Ja kuinka ovat koko elämänsä uhranneet meille. Muiden sisarusteni kanssa ei ole vastaavaa. Auttavat toki muitakin lapsia taloudellisesti ja muutenkin, pyytämättä, mutta eivät muistuta asiasta koko ajan. Olen esikoinen, enkä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen ollut heistä taloudellisesti riippuvainen vaan elänyt itsenäistä elämää jo pitkään. Talolainaa ovat takaamassa, mutta pitävät tätä meidän taloa lähes omanaan, kun on takausnimi paperissa. Luonnollisesti emme yhtään lainaerää anna heidän talosta maksaa. Ennemmin vaikka myymme talon.

Mulla on tunne, että vanhempani eivät ole koskaan rakastaneet mua aidosti. Ei sen jälkeen, kun minusta ei tullut sitä, mitä he halusivat. Tuntuu siltä, että välillä he kokevat "pakoksi" meidän auttamisen. Vanhempani ovat todella väsyneitä ja vasta 55-vuotiaita. Heistä on aistittavissa suunnaton masennuksen kierre, molemmilla. Äitini saattaa tuijottaa tuntikausia tyhjyyteen ja olla omissa ajatuksissaan, puhuu itsekseen ja esim. tyttäreni ei ymmärrä, miksi mummu ei oikein osaa leikkiä eikä kuunnella. Isäni saa hirveitä raivokohtauksia koko ajan, nukkuu aina töiden jälkeen eikä tunnu jaksavan mitään. Joutuu pitää kyllä huolta omasta äidistään - joka on syyllistänyt isääni koko ikänsä. Siis tällaisina muistan vanhempani jo lapsuudesta. Riitelevinä ja huutavina sekä väsyneinä ja unettomina.

He ovat hirveän säästäväisiä ihmisiä. Mutta avokätisiä lapsille. Itselleen eivät hanki mitään ja haukkuvat koko ajan muita ihmisiä. He tuntuvat olevan täysin kyllästyneitä elämäänsä (ulkopuolinen näkee tämän) mutta kuitenkin korostavat sitä, kuinka oikeita valintoja he ovat elämässään tehneet ja kuinka onnellisia ihmisiä ovat. Ja kauas jo näen, että eivät voi hyvin kumpikaan.

No, minulla on kuitenkin tunne, että olen syntymällä tähän maailmaan pilannut heidän elämänsä. En osaa asiaa muuten selittää. Koko lapsuuteni minua on syyllistetty kaikesta. Nytkin, kun minulla on ongelmia, ovat olleet avuksi, mutta koko ajan muistuttavat tästä asiasta. (Ongelmat eivät ole pieniä: hometalon remonttia, raskaus, työttömyyttä, lisäksi vakava riski kromosomipoikkeavuuksiin sikiöseulonnassa... listaa tästä voisi jatkaa pidempäänkin, en muista kaikkia vastoinkäymisiä edes, kaikki ovat tapahtuneet tämän vuoden aikana, mutta onneksi on ollut mukana väliin hieman onneakin). Esim. jos ovat tulleet tekemään remonttia meille joskus illalla (isäni on timpuri), hän hokee vain sitä, kuinka väsynyt on ja kuinka tässä menee koko kesä pilalle ja nytkin olis sorsanpyyntikausi. Olen vain sanonut, että teette niin kuin parhaaksi näette. Meillä ei ole ollut apuna ketään muita, ja siitä he kyllä jaksavat muistuttaa: ilman heitä me emme olisi saaneet aikaan mitään yms. yms. Vaikka asia ei todellakaan ole niin, vaan olemme joutuneet kahdestaan tehdä kaikki koko kesän ajan, vanhempamme olivat mökillä ja harrastamassa. Toki hyvä niin, ja suotakoon se heille.

Olisi vain hyvä, jos joskus kokisin, että he tekevät sydämestään jotain eteeni eikä minun tarvisi kokea jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en edes pyydä apua, vaan he tyrkyttävät sitä ja sekään ei ole hyvä, jos en ota apua vastaan tai jos otan. Ongelmiako? Toisen mielestä ehkä ei. Mutta on oikeasti tosi raskasta kantaa syyllisyyden taakkaa omien vanhempien elämästä koko ikänsä.

Olen yrittänyt sanoa, että hakisivat apua ongelmiinsa, sillä olen alkanut olla jo huolissani heistä. Äitini ei vaikuta enää normaalilta vaan tuntuu, niin kuin hänellä olisi esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö. Saattaa olla, että vaihdevuodet vaikuttavat. Hän käy lääkärissä, mutta ei suostu aloittamaan hormonihoitoa eikä muutakaan lääkitystä. Isäni ei käytännössä nuku laisinkaan, eikä syö. Olen yrittänyt sitäkin sanoa, että ruoalla on aika iso merkitys siihen, miten jaksaa. Heillä ei ole oikeasti jääkaapissa koskaan muuta kuin hilloa ja marjoja. Äitini karppaa jonka johdosta isäni on päättänyt olla syömättä, kun ei jaksa tehdä töiden jälkeen itselleen ruokaa.

Mitähän tässä pitäis tehdä?
 
Pitäisi lienee lähteä liikkeelle perusasioista. Jos ne eivät ole kunnossa, niin ei muutkaan asiat ole. Syökö isäsi teillä käydessään ruokaa vai kieltäytyykö? Olisiko työpaikkaruokailu mahdollinen? Jos saisi kerran päivään kunnon ruuan, niin sillä pärjäisi jo aika pitkälle. Miksi jääkaapissa ei ole mitään ruokaa? Karppaaminenkaan ei onnistu pelkillä majoilla ja hillolla.

Masentuneet ihmiset ovat raskasta seuraa. Siksi et saisi ottaa itseesi heidän valituksiaan. He eivät voi sille mitään, että näkevät kaiken niin synkkänä.
 
Aina, kun isäni tulee meille, yritän näyttää, kuinka tärkeää on syödä terveellisesti. En ole koskaan itse lapsena syönyt terveellisesti/riittävästi ja meille on naapurissakin annettu ruokaa. Äiti teki kotona perunoita ja keitettyä kananmunaa. Perunoihin sai voinokareen. Joskus saimme makaronivelliä (suurta herkkua). Pääasiassa syötiin riistaa ja riistasta tehtyä ruokaa ja pakastemarjoista tehtyä kiisseliä. Mausteita tms ei käytetty. Kananmunia eri muodossa. Tällä ruokavaliolla he ovat edelleen, jolla lapsena ollessa näin nälkää.

Syy syömättömyyteen heillä on rahan säästäminen ja se, että äitini ei esim. halua käydä kaupassa, vaan isäni joutuu tehdä kaiken, aivan kaiken, ja uskon, että osaksi tämän vuoksi hän väsyy.

Isäni syö meillä ruokaa, tosin ensin häntä pitää maanitella siihen. Ymmärtääkseni syy on siinä, että hän ei halua "syödä rahojamme". Isäni ja äitini aina meillä syödessään ottavat linnun annoksen. Jos olemme joskus äidilläni syömässä perheinemme ja muiden sisarusten kanssa, joudumme huolehtia, että lapset saavat ruoan, sillä aikuisille ei yleensä ole riittävästi ruokaa tarjolla. Eli heillä on suhteellisuuden taju täysin kadoksissa syömisen suhteen ollut aina ja siinä, kuinka monta ruokaa päivässä pitää saada jne.
 
Asia ei ole muuttunut miksikään omasta lapsuudestani, että mua pelottaa välillä kun joudun pakosta viemään lapseni heille hoitoon välillä, että saamme remonttia tehdyksi - äitini ei muista/halua tehdä ruokaa ja lapseni saattaa elää pelkällä aamupalalla iltapäivään saakka. Tämä on sattunut kerran, pääasiassa saavat ruokaa, mutta se on juurikin sitä kiisseliä tms....
 
Kuvailemasi perusteella vanhemmillasi on narsistisia piirteitä, kehoittaisin hakemaan lisää tietoa hakusanoilla narsistiäiti ja narsistin lapsi. Voit yllättyä miten osuvia kuvaukset saattavat olla ja ymmärtää paremmin koko ongelman ytimen. Myös täältä kannattaa käydä lukemassa lisää asiasta, sivuvalikosta löytyy paljon tärkeää luettavaa.

http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tietoa/narsismista_yleisesti/
 
Vaikea tilanne kyllä. Itse ehkä sinuna pitäisin pienen tauon vanhempieni tapaamisessa. Sen jälkeen katsoisin mikä on tilanne. Ymmärrän, että murehdit heidän jaksamistaan ja tauko olisi vaikea pitää. Ette ota apua vastaan. Koitat puhua vanhempasi lähtemään apua hakemaan. Vaikka soitat heille valmiiksi ajan psykologille. Menette sisarusten kanssa yhdessä heidän luokseen, ja vakuutatte olevanne heidän tukenaan ja tekevänne mitä vaan, että he lähtevät hakemaan ammattiapua. Vedätte yhtä köyttä sisarusten kanssa.
 
Vanhempasi ovat itse vaurioituneet lapsuudessaan pahasti, ja nyt aikuisena sinä vaurioitat kyllä heitä lisää omalla käytökselläsi.

Pakkohan tuosta on ottaa irtiotto. Sinun pitäisi nyt itsenäistyä kunnolla, jättää vanhempiesi tarjoama tai heidän "suostumansa" apu täysin omista kuvioistasi pois ja yrittää pärjätä ilman. Ehdotan täydellistä irtiottoa aluksi noin kuuden kuukauden ajaksi, sen jälkeen tapaamisia noin kerran kuukaudessa noin puolen vuoden ajan, sovitusti, ja sitten katsotaan jatko.

Vanhempasi ovat syvästi masentuneita, ja varmaankin kroonisesti. Keski-ikä voisi tarjota heille uuden tilaisuuden tarkastella elämäänsä, kunhan he voisivat päästä tunteestaan että aina heidän elämänsä kuuluu jollekin toiselle (tässä tapauksessa sinulle).
 
Ongelma on ollut siis aina ruuan suhteen ja ruokaongelma luultavasti kuvastaa muita ongelmia. Koska tuo on jo jatkunut ainakin lapsuudestasi asti, niin en oikein jaksa uskoa, että sitä saisi helposti korjattua nyt noin 30 vuoden jälkeen. Aivan surkeasti asiat eivät kuitenkaan voi olla, koska vanhempasi ovat sentään pystyneet käymään töissä.

Jotta vanhempasi saisivat apua tilanteeseen, niin heidän pitäisi olla valmiit ottamaan sitä vastaan. Mielestäni et voi juuri muuta kuin kannustaa heitä hakemaan apua. Jos he ovat valmiita apuun, niin silloin voisi auttaa lääkäriaikojen yms tilaamisessa. Tärkeintä on, että pidät itsestäsi ja omasta jaksamisesta huolta. Ehkä voisit käydä puhumassa asiasta esim. terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hänen kauttaa voisit saada apua myös vanhemmillesi.

Huomasin muuten netissä, että joillakin kunnilla on puhelinnumero, joihin voi ilmoittaa, jos on huolissaan naapurista. Jos teidän kunnassa on sellainen numero, niin voisit kysyä neuvoa sieltä. Luulen kyllä, että tuo psykiatrinen sairaanhoitaja ajaa saman asian.
Tässä mallia: http://www.raasepori.fi/palvelut/sosiaali-ja-terveydenhuolto/paivystys/huoli-naapurin-terveydesta
 
Olen itsekin kyllä miettinyt, että olen saattanut haavoittua samalla tavalla lapsuudessa kuin hekin ovat haavoittuneet. Äitini on huoritellut minua jo 12-vuotiaasta ja hänellä on todella suppea maailmankatsomus. Äidistäni epäilen kyllä, että hän on narsisti. Esim.oma lapseni vaistoaa kyllä, että äitini ei ole aivan kuten muut ja käyttäytyy todella torjuvasti mummua kohtaan - äitini saattaa sanoa lapselleni, että hän on paha, jos ei anna halausta tms. Tästä viimeksi mainitusta sain hirveän kohtauksen ja uhkasin laittaa välit poikki. Ei kovin aikuismaista, mutta takaraivosta tämäkin kumpusi. Meillä ei ole terve suhde, tiedostan sen hyvin. Äitiäni kohtaan mulla on viha-rakkaussuhde, ollut aina. Lapsena näin painajaisia äidistäni sillä hän on oikeasti hyvin ilkeä ihminen.

Isääni olen oppinut vasta viime aikoina ymmärtämään. Hän on kasvanut narsistiäidin kanssa ja on saanut väkivaltaisen ja syyllistävän kasvatuksen. Esim. mummuni käyttää häntä häikäilemättä hyväkseen, isäni käy siellä häntä auttamassa lähes päivittäin ja jos ei käy, kokee siitä niin kovaa syyllisyyttä että ei pysty olla. Hänen on pakko soittaa äidilleen ja hoitaa häntä. Tätä oma äitini ei ole koskaan voinut sietää ja vasta aikuisena näistä asioista on meille tullut puhetta.

Lähinnä uskon, että isäni on mennyt naimisiin "äitinsä" kanssa, sillä hänellä on samanlainen riippuvuussuhde äitiini kuin omaan äitiinsäkin. Äitini tekeytyy täysin avuttomaksi ja syyttää kaikkia muita ihmisiä elämänsä ongelmista. Ei saa mitää aikaan ja on täysin läheisriippuvainen isästäni. Häntä pitäisi kehua koko ajan kaikesta, ihan pienestäkin. Jopa oman tyttäreni (4-vuotias) piti tulla katsomaan ja kehumaan, kuinka hienosta mummu oli pessyt ikkunan.

Äitini ei koskaan pidä lupauksiaan ja kyllä, tässä suhteessa olen niin ikään se ongelmainen, sillä kaikki tämäkin kumpuaa lapsuudestani. Suutun edelleen todella paljon, jos hän lupaa jotain eikä pidä kiinni siitä mitä on sovittu. Lapsuudestani tämäkin on ihan normaalia: Sain joululahjaksi hartaasti toivomani nuken, jonka äitini otti joulupäivänä minulta pois ja laittoi meikkauspöydälleen. Sain sen vasta omalle tytölleni yli 25 vuoden kuluttua ja senkin riitelyn kautta. Tässä vain yksi esimerkki miljoonan jäävuoren huipulta. Millainen äiti antaa ensin lapselleen joululahjan (vaikkakin joulupukin kautta) ja ottaa sen seuraavana päivänä pois niin että sillä ei saa koskaan leikkiä vaan sen kuuluu olla hänen huoneessaan?

Olen joutunut pohtimaan paljon asioita äidiksi tuloni jälkeen. JOskus itken sitä, kuinka samanlainen olen äitini kanssa.

Jos kieltäydyn heidän avustaan, en rakasta heitä. Tämän he ilmaisevat suunnattomana pettymyksenä ja sillä, että heitä ja heidän apuaan ei arvosteta eikä heitä kunnioiteta. En siis tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Äitini on kohta jäämässä sairaseläkkeelle ja isäni puhui myös töiden lopettamisesta. He eivät kuulemma enää jaksa. Ja ikää on tosiaan vasta vähän päälle 50 vuotta molemmilla.

Olen liian suorasanainen ja loukkaan heitä sanomalla asiat, niin kuin ne ovat. Olen sanonut suoraan, että isäni pitäisi hakea apua siihen, että osaisi sanoa äidilleen ei. Eikä kokisi tästä syyllisyyttä. Hänellä on viha-rakkaussuhde omaan äitiinsä. Outoa, kuinka perintö vie...
 
[QUOTE="jaa-a";27019969]Vanhempasi ovat itse vaurioituneet lapsuudessaan pahasti, ja nyt aikuisena sinä vaurioitat kyllä heitä lisää omalla käytökselläsi.

Pakkohan tuosta on ottaa irtiotto. Sinun pitäisi nyt itsenäistyä kunnolla, jättää vanhempiesi tarjoama tai heidän "suostumansa" apu täysin omista kuvioistasi pois ja yrittää pärjätä ilman. Ehdotan täydellistä irtiottoa aluksi noin kuuden kuukauden ajaksi, sen jälkeen tapaamisia noin kerran kuukaudessa noin puolen vuoden ajan, sovitusti, ja sitten katsotaan jatko.

Vanhempasi ovat syvästi masentuneita, ja varmaankin kroonisesti. Keski-ikä voisi tarjota heille uuden tilaisuuden tarkastella elämäänsä, kunhan he voisivat päästä tunteestaan että aina heidän elämänsä kuuluu jollekin toiselle (tässä tapauksessa sinulle).[/QUOTE]

miksi heistä pitä pysyä erossa jos ovat vaurioituneet ja masentuneet?
 
Et sinä pysty heidän ongelmiaan selvittämään eikä se ole sinun asiasi, vaikka he ovat sinulle tärkeitä ja rakastat heitä.

Yritä sietää se että olet erossa jonkin aikaa, keskityt omaan muuhun elämääsi, ja rajaat kommunikaation vanhempiesi kanssa vain harvoihin ennalta suunniteltuihin tapahtumisiin. Älä ota ainakaan vuoteen vastaan mitään apua, siis ei yhtään mitään. Jospa he sinun esimerkistäsi rohkaistuisivat itsekin itsenäistymään omien lapsuusaikojensa demoneista, ja keskittymään nykyhetkeen.
 
Soita itsellesi aika mielenterveystoimistoon psykologille tai psykiatrisille sairaanhoitajalle. Kunnasta riippuen käytännöt voivat olla erilaisia, mutta erim. meillä ajan saa tilattua suoraan. Mielestäni sinun pitää jättää nyt vanhempiesi ongelmat vähemmälle huomiolle ja keskittyä siihen, että saat pidettyä omat asiat kunnossa. Asioista puhuminen selkiyttää tilannettasi ja se toivottavasti helpottaa oloasi.
 
Tuosta psyykkisestä hoidosta ja avusta vielä. Olen joutunut ahdistuneisuushäiriöni vuoksi käymään keskustelemassa, yleensä puhe kääntyy erityisesti äitiini. Olen aina ajatellut, että lapsuuteni on ollut onnellinen. Tajusin vasta hetki sitten, että olen riidellyt äitini kanssa nyt 25 vuotta. Muutama hyvä viikonloppu on ollut välissä. Kukaan, joka ei ole nähnyt äitiäni, ei voi ymmärtää... Häntä ahdistaa kaikki se, mitä teen tai en tee. Se on oikeasti joka ikinen asia.

Sen sijaan, jos ehdotan heille keskusteluapua, he alkavat yhdestä suusta, kuin yksi ihminen huutaa minulle, kuinka hullu olen ja heissä ei ole mitään vikaa. Kuinka näin "kakarana" en tiedä, mistä puhun. Ymmärrän, että he näkevät minut edelleen pikku tyttönään. Tänään kysyin, milloin he alkavat puhua mulle kuin aikuiselle ja käyttäytyvätkö he muiden aikuisten kanssa samalla tavalla, huutaen ja raivoten?

Meillä on suvussa paljon mielisairautta erityisesti äitini puolella ja luulen, että tämä on hänen suurin pelkonsa: leimautua sen vuoksi, että käy hoidossa.

Hän on saanut jatkuvan sairaslomakierteensä vuoksi masennusdiagnoosin, jonka kieltää täysin. Syyttää lääkäreitä huijareiksi eikä suostu ottamaan mitään lääkkeitä. Hän haluaa, että häntä säälitään/ymmärretään, mutta ei silti suostu tekemään asian eteen mitään.
 
Tässä on yksi outo asia: vain minua kohtaan ollaan tällaisia. Muut sisarukseni ovat saaneet täysin erilaiset vanhemmat, kuin itse olen saanut. Outoa. Joskus olen syvästi kateellinen siitä, miten "vähän" nuoremmat sisareni ovat heiltä huomiota saaneet ja kuinka hyvin he osaavat käyttäytyä heidän kanssaan... He osaavat laittaa heidän kommenttinsa omaan arvoonsa, mutta vain minä alan miettiä niitä. Tyttäreni on vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi. Jo synnytyslaitoksella he alkoivat huolehtia kätkytkuolemasta ja siitä, kuinka niskat menevät vauvalla nurin, kun nostan häntä.

Kun veljeni sai lapsen, he olivat normaalimpia ja veljeni osaa äitini hysterisoinnin laittaa omaan arvoonsa. Hän riisuu tyynesti villanutut vauvalta kesähelteellä, jotka äitini on pukenut jotta lapsi ei kylmettyisi (itse olen kerran saanut lämpöhalvauksen alle 3-vuotiaana, sillä äitini puki mulle autoon villavaatteet kesähelteellä eikä vieläkään ole ottanut opikseen...)

Vanhempani vaikuttavat lähes normaaleilta sisarusteni seurassaan, mutta minun seurassani jännitteen voi käsin koskettaa. Ja pimahdus voi tulla milloin vain.
 
Et voi auttaa vanhempiasi. Olet jo tehnyt sen mitä pystyt ja enempää et voi tehdä. Vanhempasi ovat sairaita etkä sinä voi heitä parantaa. Olet ehdottanut keskusteluapua ja he ovat kieltäytyneet. Äitisikin on jo ollut hoidossa eli hän kyllä tietää mistä on kyse ilman, että sinä kerrot asiasta hänelle.

Olen samaa mieltä muiden ketjuun kirjoittaneiden kautta siitä, että sinun on otettava välimatkaa vanhempiisi. Vanhempasi sairastuttavat sinua vain lisää.
 
[QUOTE="utelias";27020227]miksi heistä pitä pysyä erossa jos ovat vaurioituneet ja masentuneet?[/QUOTE]

Aloittajan kuvaamassa tilanteessa ihmissuhteisiin/perhesuhteisiin vaikuttavat kovin paljon vanhempien varhaiset ihmissuhteet (näiden suhteet omiin vanhempiinsa yms) joita nämä projisoivat vahvasti ja eniten juuri tähän vanhimpaan lapseen. Näin tulehtunut ihmissuhde on korjattavissa vain puhdistamalla ilmaa välillä, kaunattoman etäisyydenn avulla.

Tietysti voisin ehdottaa myös aloittajalle ja hänen vanhemmilleen ammattitaitoista perheterapiaa, tällaisia terapeutteja löytyy Suomesta paljon. Istuntoja tarvittaisiin monta, ja kelan rahoitusta tähän tilanteeseen on turha hakea, joten joko aloittajan tai muun suvun pitäisi sitoutua paitsi itse istuntoihin myös rahoitukseen. Mikä nyt viimeisten kommenttien jälkeen vaikuttaa olevan melko turha toivo.
 
Ja vielä... Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, mutta äitini itkee ja isäni huutaa, miten voin tehdä äidilleni näin. Kun olen sanonut, että pidetään vähän taukoa tms. Niin sitten he sanovat, että hyvä se nyt on, kun ollaan saatu se apu taas mitä on tarvittu jne. Ja käytän kuulemma lastenlasta aseena meidän välillämme.

Saan siis ottaa apua vastaan, mutta heidän ehdoillaan.

Anoppiani ei perhe-elämämme kiinnosta. Äitini haukkui tänään hänet täysin lyttyyn (osin aiheesta) sillä en ole nähnyt häntä vuoteen meillä kylässä mutta onneksi appiukko on sentään käynyt ja ollaan nähty puolin ja toisin.

Isäni ja äitini eivät suostu ottamaan apuani vastaan, edes tiskaamisen tms. merkeissä. Tai tuntuu, kuin loukkaantuisivat siitä. En osaa enää sanoa.

Mutta ongelmainen olen, todellakin.
 
Kiitos muuten tähän mennessä kaikille, jotka olette vastanneet.

Uskon, että äitini ei ole kestänyt sitä, että jouduimme käymään läpi suuren prosessin tämän hometalon kanssa (jossa he ovat takaajina) ja heti perään tein positiivisen raskaustestin, mutta olemme läpikäyneet helvetin, jossa lapsi sai suuren todennäköisyyden down-oireyhtymään (1:6). Onneksi kromosomit ovat terveet, mutta äitini tottakai huolehtii edelleen. Hän syytti minua todella paljon osallistuttuani lv-punktioon siitä, kuinka nyt vuokseni lapsi tulisi kesken. Silti hän itki onnesta kuullessaan, että kromosomit ovat terveet. Laskettu aika on lokakuussa ja lapsi oli tulossa ennenaikaisesti pois viikolla 25. Äitini veli kuoli alkuvuodesta ja hän masentui tästä totaalisesti, kuten kaikesta tästä.

En kiellä sitä, etteivätkö he ole olleet isoksi avuksi. Uskon, että meillä on jopa liikaa odotuksia mieheni kanssa heitä kohtaan ottaen huomioon heidän molempien psyykkisen tilansa. Toki itsekin masennuin tästä kaikesta, en voi väittää, etteikö tämä kaikki olisi vaikuttanut. Vuosi -12 on ikuisesti mielessäni, niin paljon tässä on tapahtunut. Ylä- ja alamäkeä. Yhdelle ihmiselle liikaa, yhdelle perheelle liikaa ja isovanhemmille.
 
Tuo kiinnitti huomioni, kun mainitsit miten vanhempasi käyttäytyvät normaalimmin muiden sisarustesi seurassa. Mainitsit myös sen, miten veljesi "laittaa äidin hysterisoinnin omaan arvoonsa". Minusta tuntuu, että vanhempasi käyttäytyvät seurassasi eri tavalla juuri siksi, että sinä annat heille siitä "palautetta", jotakin mihin tarttua ja mistä saada lisää pontta omalle käytökselle. Mainitsit myös, että olette aiemmin ottaneet yhteen välillä voimakkaastikin. Olen muiden vastaajien kanssa samoilla linjoilla siitä, että sinun on irrottauduttava tästä kierteestä. Vanhempasi ovat aikuisia ihmisiä, he tekevät omat valintansa ja ovat siitä vastuussa vain itsellleen. Jos he eivät syö kunnolla tai noudata lääkärin ohjeita, se on heidän oma ongelmansa. Se ei ole sinun vastuullasi, vaikka se voi tuntuakin pahalta.

Jos täysi välien katkaiseminen tuntuu pahalta, niin kokeile käyttäytyä kuin kohteliaan väliinpitäämättömästi. Juttele niitä näitä, vaikka säästä, mutta jätä kaikki outo käytös ja kommentointi omaan arvoonsa. Älä pyydä heiltä apua, tai anna heille mitään muuta, millä he voivat sinua velvoittaa.

Muista, että vaikka he ovatkin vanhempiasi ja sinulle läheisiä, ei mitä tahansa käytöstä tarvitse kuitenkaan sietää edes omilta vanhemmilta. Sinun täytyy pitää huolta omasta itsestäsi.
 
Täysin totta. Tosin olen huomannut, että nuoremmat sisarukseni kokevat myös heidän apunsa siten, että ovat ns. "kiitollisuuden velassa". Enemmän tai vähemmän.

En ole tosin itsekään ollut mikään mallikas tytär. Olen todella suorasanainen ja puutun heidän kohdallaan asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Tätä eivät muut sisarukseni tee. Ja uskon, että vanhempiani harmittaa samalla tavalla kuin minua silloin, kun he puuttuvat asioihini, jotka eivät kuulu heille.

Miten voin sanoa kohteliaasti, että kiitos, mutta ei kiitos? Sillä he loukkaantuvat siis ihan joka asiasta.

Etäisyyttä en tahtoisi ottaa. Vaikka tietysti pitäisi, jonkin verran ainakin.

Välimme ovat kyllä todella tulehtuneet... Minä itse varmaan tarvisin apua ja sitä olen ottamassakin vastaan, heti kun täällä vaan pääsee.
 
Hyvä neuvo tuo vvvv. Minulle joskus sanottiin (psyk. sairaanhoitaja), että petyn siihen, kun minulla ei ole äitiä ja haen tätä koko ajan kuitenkin. Kertomalla asioitani ja olettamalla, että hän edes joskus ymmärtäisi. Näin ei kuitenkaan tule koskaan käymään vaan ehkä sekoitan äitini päätä vain lisää ja hän ei kestä. Nyt ymmärrän.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ongelmainen tytärkö?;27020764:
Täysin totta. Tosin olen huomannut, että nuoremmat sisarukseni kokevat myös heidän apunsa siten, että ovat ns. "kiitollisuuden velassa". Enemmän tai vähemmän.

En ole tosin itsekään ollut mikään mallikas tytär. Olen todella suorasanainen ja puutun heidän kohdallaan asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Tätä eivät muut sisarukseni tee. Ja uskon, että vanhempiani harmittaa samalla tavalla kuin minua silloin, kun he puuttuvat asioihini, jotka eivät kuulu heille.

Miten voin sanoa kohteliaasti, että kiitos, mutta ei kiitos? Sillä he loukkaantuvat siis ihan joka asiasta.

Etäisyyttä en tahtoisi ottaa. Vaikka tietysti pitäisi, jonkin verran ainakin.

Välimme ovat kyllä todella tulehtuneet... Minä itse varmaan tarvisin apua ja sitä olen ottamassakin vastaan, heti kun täällä vaan pääsee.

Jos loukkaantuvat niin loukkaantuvat. Leppyvät aikanaan .
 

Yhteistyössä