O
Ongelmainen tytärkö?
Vieras
Omat vanhempani pitävät itseään täydellisinä vanhempina. Puuttuvat jokaiseen asiaan ja "ajattelevat parastani". Olen jo 33-vuotias, kohta kahden lapsen äiti.
Meillä on ollut taloudellisesti vaikeita aikoja. Ovat auttaneet, omaehtoisesti ja pyytämättä. Mutta, tässähän se ongelma tulee sitten vastaan. He muistuttavat jatkuvasti siitä, kuinka ovat olleet avuksi. Ja kuinka ovat koko elämänsä uhranneet meille. Muiden sisarusteni kanssa ei ole vastaavaa. Auttavat toki muitakin lapsia taloudellisesti ja muutenkin, pyytämättä, mutta eivät muistuta asiasta koko ajan. Olen esikoinen, enkä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen ollut heistä taloudellisesti riippuvainen vaan elänyt itsenäistä elämää jo pitkään. Talolainaa ovat takaamassa, mutta pitävät tätä meidän taloa lähes omanaan, kun on takausnimi paperissa. Luonnollisesti emme yhtään lainaerää anna heidän talosta maksaa. Ennemmin vaikka myymme talon.
Mulla on tunne, että vanhempani eivät ole koskaan rakastaneet mua aidosti. Ei sen jälkeen, kun minusta ei tullut sitä, mitä he halusivat. Tuntuu siltä, että välillä he kokevat "pakoksi" meidän auttamisen. Vanhempani ovat todella väsyneitä ja vasta 55-vuotiaita. Heistä on aistittavissa suunnaton masennuksen kierre, molemmilla. Äitini saattaa tuijottaa tuntikausia tyhjyyteen ja olla omissa ajatuksissaan, puhuu itsekseen ja esim. tyttäreni ei ymmärrä, miksi mummu ei oikein osaa leikkiä eikä kuunnella. Isäni saa hirveitä raivokohtauksia koko ajan, nukkuu aina töiden jälkeen eikä tunnu jaksavan mitään. Joutuu pitää kyllä huolta omasta äidistään - joka on syyllistänyt isääni koko ikänsä. Siis tällaisina muistan vanhempani jo lapsuudesta. Riitelevinä ja huutavina sekä väsyneinä ja unettomina.
He ovat hirveän säästäväisiä ihmisiä. Mutta avokätisiä lapsille. Itselleen eivät hanki mitään ja haukkuvat koko ajan muita ihmisiä. He tuntuvat olevan täysin kyllästyneitä elämäänsä (ulkopuolinen näkee tämän) mutta kuitenkin korostavat sitä, kuinka oikeita valintoja he ovat elämässään tehneet ja kuinka onnellisia ihmisiä ovat. Ja kauas jo näen, että eivät voi hyvin kumpikaan.
No, minulla on kuitenkin tunne, että olen syntymällä tähän maailmaan pilannut heidän elämänsä. En osaa asiaa muuten selittää. Koko lapsuuteni minua on syyllistetty kaikesta. Nytkin, kun minulla on ongelmia, ovat olleet avuksi, mutta koko ajan muistuttavat tästä asiasta. (Ongelmat eivät ole pieniä: hometalon remonttia, raskaus, työttömyyttä, lisäksi vakava riski kromosomipoikkeavuuksiin sikiöseulonnassa... listaa tästä voisi jatkaa pidempäänkin, en muista kaikkia vastoinkäymisiä edes, kaikki ovat tapahtuneet tämän vuoden aikana, mutta onneksi on ollut mukana väliin hieman onneakin). Esim. jos ovat tulleet tekemään remonttia meille joskus illalla (isäni on timpuri), hän hokee vain sitä, kuinka väsynyt on ja kuinka tässä menee koko kesä pilalle ja nytkin olis sorsanpyyntikausi. Olen vain sanonut, että teette niin kuin parhaaksi näette. Meillä ei ole ollut apuna ketään muita, ja siitä he kyllä jaksavat muistuttaa: ilman heitä me emme olisi saaneet aikaan mitään yms. yms. Vaikka asia ei todellakaan ole niin, vaan olemme joutuneet kahdestaan tehdä kaikki koko kesän ajan, vanhempamme olivat mökillä ja harrastamassa. Toki hyvä niin, ja suotakoon se heille.
Olisi vain hyvä, jos joskus kokisin, että he tekevät sydämestään jotain eteeni eikä minun tarvisi kokea jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en edes pyydä apua, vaan he tyrkyttävät sitä ja sekään ei ole hyvä, jos en ota apua vastaan tai jos otan. Ongelmiako? Toisen mielestä ehkä ei. Mutta on oikeasti tosi raskasta kantaa syyllisyyden taakkaa omien vanhempien elämästä koko ikänsä.
Olen yrittänyt sanoa, että hakisivat apua ongelmiinsa, sillä olen alkanut olla jo huolissani heistä. Äitini ei vaikuta enää normaalilta vaan tuntuu, niin kuin hänellä olisi esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö. Saattaa olla, että vaihdevuodet vaikuttavat. Hän käy lääkärissä, mutta ei suostu aloittamaan hormonihoitoa eikä muutakaan lääkitystä. Isäni ei käytännössä nuku laisinkaan, eikä syö. Olen yrittänyt sitäkin sanoa, että ruoalla on aika iso merkitys siihen, miten jaksaa. Heillä ei ole oikeasti jääkaapissa koskaan muuta kuin hilloa ja marjoja. Äitini karppaa jonka johdosta isäni on päättänyt olla syömättä, kun ei jaksa tehdä töiden jälkeen itselleen ruokaa.
Mitähän tässä pitäis tehdä?
Meillä on ollut taloudellisesti vaikeita aikoja. Ovat auttaneet, omaehtoisesti ja pyytämättä. Mutta, tässähän se ongelma tulee sitten vastaan. He muistuttavat jatkuvasti siitä, kuinka ovat olleet avuksi. Ja kuinka ovat koko elämänsä uhranneet meille. Muiden sisarusteni kanssa ei ole vastaavaa. Auttavat toki muitakin lapsia taloudellisesti ja muutenkin, pyytämättä, mutta eivät muistuta asiasta koko ajan. Olen esikoinen, enkä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen ollut heistä taloudellisesti riippuvainen vaan elänyt itsenäistä elämää jo pitkään. Talolainaa ovat takaamassa, mutta pitävät tätä meidän taloa lähes omanaan, kun on takausnimi paperissa. Luonnollisesti emme yhtään lainaerää anna heidän talosta maksaa. Ennemmin vaikka myymme talon.
Mulla on tunne, että vanhempani eivät ole koskaan rakastaneet mua aidosti. Ei sen jälkeen, kun minusta ei tullut sitä, mitä he halusivat. Tuntuu siltä, että välillä he kokevat "pakoksi" meidän auttamisen. Vanhempani ovat todella väsyneitä ja vasta 55-vuotiaita. Heistä on aistittavissa suunnaton masennuksen kierre, molemmilla. Äitini saattaa tuijottaa tuntikausia tyhjyyteen ja olla omissa ajatuksissaan, puhuu itsekseen ja esim. tyttäreni ei ymmärrä, miksi mummu ei oikein osaa leikkiä eikä kuunnella. Isäni saa hirveitä raivokohtauksia koko ajan, nukkuu aina töiden jälkeen eikä tunnu jaksavan mitään. Joutuu pitää kyllä huolta omasta äidistään - joka on syyllistänyt isääni koko ikänsä. Siis tällaisina muistan vanhempani jo lapsuudesta. Riitelevinä ja huutavina sekä väsyneinä ja unettomina.
He ovat hirveän säästäväisiä ihmisiä. Mutta avokätisiä lapsille. Itselleen eivät hanki mitään ja haukkuvat koko ajan muita ihmisiä. He tuntuvat olevan täysin kyllästyneitä elämäänsä (ulkopuolinen näkee tämän) mutta kuitenkin korostavat sitä, kuinka oikeita valintoja he ovat elämässään tehneet ja kuinka onnellisia ihmisiä ovat. Ja kauas jo näen, että eivät voi hyvin kumpikaan.
No, minulla on kuitenkin tunne, että olen syntymällä tähän maailmaan pilannut heidän elämänsä. En osaa asiaa muuten selittää. Koko lapsuuteni minua on syyllistetty kaikesta. Nytkin, kun minulla on ongelmia, ovat olleet avuksi, mutta koko ajan muistuttavat tästä asiasta. (Ongelmat eivät ole pieniä: hometalon remonttia, raskaus, työttömyyttä, lisäksi vakava riski kromosomipoikkeavuuksiin sikiöseulonnassa... listaa tästä voisi jatkaa pidempäänkin, en muista kaikkia vastoinkäymisiä edes, kaikki ovat tapahtuneet tämän vuoden aikana, mutta onneksi on ollut mukana väliin hieman onneakin). Esim. jos ovat tulleet tekemään remonttia meille joskus illalla (isäni on timpuri), hän hokee vain sitä, kuinka väsynyt on ja kuinka tässä menee koko kesä pilalle ja nytkin olis sorsanpyyntikausi. Olen vain sanonut, että teette niin kuin parhaaksi näette. Meillä ei ole ollut apuna ketään muita, ja siitä he kyllä jaksavat muistuttaa: ilman heitä me emme olisi saaneet aikaan mitään yms. yms. Vaikka asia ei todellakaan ole niin, vaan olemme joutuneet kahdestaan tehdä kaikki koko kesän ajan, vanhempamme olivat mökillä ja harrastamassa. Toki hyvä niin, ja suotakoon se heille.
Olisi vain hyvä, jos joskus kokisin, että he tekevät sydämestään jotain eteeni eikä minun tarvisi kokea jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että en edes pyydä apua, vaan he tyrkyttävät sitä ja sekään ei ole hyvä, jos en ota apua vastaan tai jos otan. Ongelmiako? Toisen mielestä ehkä ei. Mutta on oikeasti tosi raskasta kantaa syyllisyyden taakkaa omien vanhempien elämästä koko ikänsä.
Olen yrittänyt sanoa, että hakisivat apua ongelmiinsa, sillä olen alkanut olla jo huolissani heistä. Äitini ei vaikuta enää normaalilta vaan tuntuu, niin kuin hänellä olisi esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö. Saattaa olla, että vaihdevuodet vaikuttavat. Hän käy lääkärissä, mutta ei suostu aloittamaan hormonihoitoa eikä muutakaan lääkitystä. Isäni ei käytännössä nuku laisinkaan, eikä syö. Olen yrittänyt sitäkin sanoa, että ruoalla on aika iso merkitys siihen, miten jaksaa. Heillä ei ole oikeasti jääkaapissa koskaan muuta kuin hilloa ja marjoja. Äitini karppaa jonka johdosta isäni on päättänyt olla syömättä, kun ei jaksa tehdä töiden jälkeen itselleen ruokaa.
Mitähän tässä pitäis tehdä?
