Vain yksi lapsi

[olenko ainoa?]

Onko kellään muulla suunnitelmissa vain yksi lapsi? Yleinen oletus tuntuu olevan, että jos yksi on hankittu, toinen seuraa ilman muuta.

Meilläkin oli miehen kanssa silloin nuorina kaksikymppisinä molemmilla ajatuksena se kaksi lasta. Mutta jälkikäteen ajatellen se ei kyllä ollut oman ajattelun tulosta vaan siksi, koska ""niin nyt vain tehdään"".

Jossain tuossa kaksivitosena tuli sellainen olo, että kohta tässä kai pitäisi ruveta lapsiasiaa miettimään, mutta ei vielä yhtään tuntunut olo valmiilta. Mietittiin jopa sitä, onko meistä vanhemmiksi ollenkaan. Ajatus kiukuttelevista uhmaikäisistä tuntui ylivoimaiselta. Myös yövalvominen pelotti ja pelottaa yhä, koska olemme molemmat sitä sorttia, joka tarvitsee paljon unta. Mitään bilettäjiä emme koskaan ole olleet, joten se vapauden menetys ei tässä suuresti paina.

Sitten aloimme molemmat kypsyä ajatukselle, että yksi lapsi voisi olla se meidän juttu. Tajusimme, että ainakin ulkopuolelta katsoen eniten ahdistavilta tuntuivat ne tilanteet, joissa vanhempi yritti selvitä kahden tai useamman lapsen kanssa. Oloa vahvistivat tuttavat, jotka huokailivat, miten helppoa olikaan siinä vaiheessa, kun lapsia oli vasta yksi ja että sitä ei silloin osannut arvostaa.

Muutama vuosi sitten uuteen taloon muuttaessa päätös oli tehty, ja talokin valittiin sen mukaan, että lastenhuoneita tarvitaan vain yksi. Yritystä kesti vuoden verran, ja nyt sen tulos potkiskelee mahassa äidin aamupalasta innostuneena Vauva syntyy meille molemmille kolmekymppislahjaksi.

Edelleenkin kammottaa ajatus siitä, miten tämän yhdenkään lapsen kanssa pärjää, mutta niin kai useimpia tulevia vanhempia. Aika vakaasti olemme joka tapauksessa pysymässä kannassamme lapsiluvusta. Tiedostamme toki, että mieli voi vielä muuttuakin, ja sen varalta luovuimme sterilisaatioajatuksesta toistaiseksi. Katsellaan vaikka viisi vuotta ennen kuin tehdään päätöksiä siitä.

Emme ole kauheasti uskaltaneet huudella päätöksestämme muille. Jotenkin tuntuu, että vastassa olisi tuomitsevaa asennetta. Tiedän, että ainoasta lapsesta tulee herkemmin hemmoteltu, mutta jos asian tiedostaa, sitä voinee välttää. Lapsi oppii myös vuoron odottamista yms. päivähoidossa muiden lasten kanssa. Olen itse kasvatusalalla, ja vaikka ammattioppeja lienee vaikea toteuttaa oman lapsen kanssa, luulisin, että ne edes vähän auttavat siinä, ette lapsesta tule pilalle hemmoteltua.

Tiedän myös, että jos lapsia on useampi, niistä on seuraa toisilleen. Naapurusto on kuitenkin lapsia täynnä, joten eiköhän sitä seuraakin riitä useimpiin tilanteisiin.

Pitkä vuodatus tuli, johtunee siitä, että asiasta ei oikein tule puhuttua muiden kanssa, kun kaikilla muilla on vähintään se kaksi suunnitelmissa. Toki tiedän niitä, joilla ikä jo painaa tai toista ei vain kuulu yrityksestä huolimatta. En kuitenkaan tunne ketään, joilla olisi suunnitellusti vain yksi lapsi.Siksi kyselen täältä, löytyykö samalla tavoin ajattelevia.

 

[Minä]

Mun mielestä yksi lapsi on ihan ok ja ennen kaikkea kunkin parin oma ratkaisu ja henkilökohtainen asia.

Olen itse ainoa lapsi. Vanhempani olisivat halunneet minulle sisaruksen, mutta toisen lapsen hankinta ei ollut enää mahdollista äitini terveydellisistä syistä. Puhuin äitini kanssa aiheesta jokin aika sitten ja kumpikin huomasimme yhtenevän asian - sekä hän että minä olemme läpi elämäni saaneet ihmisiltä suoranaista sääliä osaksemme yksilapsisuudesta.
Lisäksi minuun on kohdistettu läpi elämäni stereotypioita tyyliin: ainoat lapset ovat pilalle lellittyjä. Ja pilalle lellitty en taatusti ole. Voisin jopa väittää, että ainoat lapset saavat kestää vanhemmiltaan aika paljon enemmän - ei ole muita jakamassa vanhempien nalkutusta ja koulimista
Toinen tyypillinen stereotypia on, että olisin automaattisesti kateellinen kaikille, joilla on sisaruksia. Itsehän en muunlaisesta elämästä tiedä ja olen aina kokenut olevani ihan onnellinen..
Äidiltäni puolestaan kyseltiin ennen jatkuvasti ""hänelle ei sitten hankittu sisaruksia?"". Ja aina samaan äänensävyyn.

Nyt automaattisesti oletetaan, että minä hankin itselleni vain yhden lapsen, koska olen itse ainoa lapsi. Monet ovat olleet aidosti kummastuneita, että meille tuleekin jo toinen. ""Sähän olet itse ainoa lapsi..."".

Mutta tosiaan alekirjoitan omasta näkökulmastani väitteesi, että ihmiset ovat yksilapsisuutta kohtaan tuomitsevia ja ennakkoluuloisia. Sitä saa jatkuvasti olla selittämässä.

 

[Helena]

Mekin olemme ajatelleet, että keväällä syntyvä vauvamme jäisi ainokaiseksi. Ihan varmahan ei voi olla, mutta missään tapauksessa en tähän hommaan ryhdy kovin pian, enkä edes aio suunnitella elämää siihen malliin. Raskaus on ollut helppo ja nautin olotilastani, mutta tunne tulee muista asioista.

Halusimme lapsen, mutta emme ehkä halua lapsia. Elämä on niin paljon muutakin, eikä lapsen saaminen ole meille mikään aatteellinen asia: emme koe, että meidän tehtävämme olisi lisätä väkilukua, minulla ei ole mikään valtava hoivavietti, emme hanki lapsia eläkepäivien turvaksi, vaan itsenäisiksi ihmisiksi.

Olemme myös n. kolmekymppisiä ja minä olen hitaasti kypsynyt tulevaan äitiyteen. Haluan olla varma, että voimani ja resurssini riittävät. En ole ollenkaan peloissani ainoan lapsen hemmottelusta, kokemukseni kertovat muuta kuin vallitsevat käsitykset. Siihen olen minäkin törmännyt, että kun kerran raskaana olen, meidän kuvitellaan hankkivan useampia lapsia.

 

[maija]

Minusta jokaisella on oikeus päättää haluaako lapsia vai ei ja montako haluaa jos niin päättää. Itse olen päälle kolmekymppinen ja esikoinen syntyi reipas viikko sitten. Valvominen on vaatinut meiltä molemmilta opettelua, mutta vähitellen se alkaa sujua. Itse haluaisin molempia sukupuolia yhden, en sitten tiedä miten monta lasta lopullisesti tulee vai jääkö tämä ainokaiseksi. Minusta kannattaa sanoa, jos joku sanoo, että heti perään toinen niin oma mielipide ja kanta loppuupahan jatkuva kysely ja tenttaaminen. Aikoinaan itse sanoin, että jos lapsia joskus haluan ja saan, niin ne tulee mun omasta tahdosta eikä ulkopuolisten painostuksesta.

 

[Anna]

Esikoisen synnyttyä molemmat oltiin sitä mieltä ettei enää yhtään lasta ja että tämä kyllä jää viimeiseksi lapseksi. Vauvalla ei ollut koliikkia eikä mitään muutakaan, yöheräilyihin tottuminen oli vaikeaa ja oma väsymys oli niin mieletön. No....toinen on hyvää vauhtia tulossa Että se niistä sanoista! Nyt taas kun tämä odotus ei olekaan niin auvoista kuin esikoista odottaessani, on kaikenmaailman vaivoja, niin olen jo useampaan kertaan sanonut että tän jälkeen ei enää yhtään...luulempa että tällä kertaa näin on!

Mielestäni se on jokaisen parin oma asia montako lasta tekee tai tuleeko niitä ollenkaan. Se on kumma juttu, ensin hiillostetaan jo pitkään seurustellutta paria et ""jokos teille on tulossa?"" ja sitten kun lapsi on saatu maailmaan aletaan vihjailemaan että ""kyllä nyt olis aika jo sitä toista alkaa tekemään"". Se varmasti ärsyttää ketä tahansa, varsinkin jos sitä lasta on yritetty kauan eikä meinaa kuulua. Lähipiiristäni löytyy sellaisia pareja, jotka joutuvat jokaisissa kissan ristiäisissäkin kuuntelemaan tuota samaa, ei varmasti mukavalta tunnu vastailla samoihin kysymyksiin, ja asioihin joista haluaisi vaieta.

Itse olen haaveillut aina isosta perheestä, johon kuuluisi ainakin 4 lasta, mutta tällä hetkellä ajattelen että 2 on ihan sopiva. Mene ja tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan Itselläni 2 sisarta ja tuntuu aika orvolta ajatella, ettei niitä sisaria oliskaan. Taas sisarettomat ei sitä ehkä osaa kaivatakaan siskoja tai veljiä?!

 

[***]

Minulla on kaksi sisarusta ja en osaa kuvitella, minkälaista elämä olisi jos olisin ollut ainoa lapsi. Mielestäni sisarukset ovat todella tärkeä asia lapsen ja myöhemmin hänestä kehittyvän aikuisen elämässä, ja siksi haluaisin antaa omalle piakkoin syntyvälle lapselleni ainakin yhden sisaruksen. Jotenkin minäkin olen säälinyt ainoita lapsia, mielestäni he jäävät paitsi jostain suurenmoisesta kun heillä ei ole sisaruksia; niitä kun eivät naapuruston lapset tai päiväkoti -tai koulukaverit mitenkään voi koskaan korvata. Toisen huomioonottamista opitaan ihan eri tasolla kun perheessä on muita lapsia, jotka ovat yhtä tärkeitä vanhemmilleen kaikki.

Eihän sisaruksistakaan välttämättä tule toisilleen läheisiä, tiedän monia ihmisiä jotka eivät näin aikuisiällä juuri tapaa sisaruksiaan tai välit ovat suorastaan viileät. Itse ajattelen kuitenkin että veri on vettä sakeampaa ja elämän vaikeina hetkinä perheenjäsenet ovat aina olemassa toisilleen, esim vanhempien kuollessa ym.

Kukin tekee tavallaan, en tuomitse yksilapsisia perheitä, mutta itse en haluaisi lapseni jäävän ainokaiseksi.

 

[äityskä]

Meidän poika se valittaa yksinäisyyttä kun ei ole kotona leikkikaveria. Sit pyytää meitä leikkimään kanssaan. Jos ois ollut kaveri niin olisin tullut toisiin ajatuksiin. Nyt oon jo liian vanha.

 

[alkup.]

Mukavaa, että on keskustelua herännyt, ja joukossa joku samoin ajattelevakin.

Vielä tuosta lasten toisilleen seurana olosta... itselläni on neljä vuotta nuorempi veli, ja täytyy sanoa, että en kauheasti muista hänestä seuraa olleen. Ehkä jos olisi ollut pienempi ikäero ja/tai samaa sukupuolta, tilanne olisi toinen. Samanikäiset serkut ja naapurin lapset kyllä kelpasivat seuraksi. Vielä nykyäänkin pidän oikeastaan enemmän yhteyttä serkkuuni kuin veljeeni. Ei veljenkään kanssa väleissä mitään vikaa ole (ihan hyvä tyyppi mielestäni, kaiken lisäksi), meillä vaan ei ole kauheasti yhteistä. Jouluna nähdään ja silloin tällöin laitellaan tekstiviestejä yms.

Siinä mielessä hassua, että ainoita lapsia säälitään, kun ei ole seuraa sisaruksista, mutta ihan normaalina pidetään sitä, että toinen lapsi hankitaan ensimmäisen ollessa 4-6-vuotias. Siinä tulee kumminkin niin suuri ikäero, että mielestäni yhteiset leikit jäävät vähiin. Ainakin, jos ovat eri sukupuolta.

Joka tapauksessa, _jos_ jossain vaiheessa mieli muuttuisi, niin kyllä se toisen hankkiminen saisi odottaa sen viitisen vuotta. Epäilen nimittäin vahvasti, että kahden pienen kanssa en kerta kaikkiaan jaksaisi. Eli ei saisi esikoinen leikkikaveria kumminkaan.

 

[minä]

***:lle

Juuri tuota sääli-asetelmaa tarkoitin ja huvittavinta on kuulla aina tuo sama virsi henkilöiltä, jotka eivät tiedä yksilapsisuudesta tuon taivaallista. Kerrot, ettet osaisi kuvitella elämää ilman sisaruksia, mutta heti perään tiedät, että: ""Toisen huomioonottamista opitaan ihan eri tasolla kun perheessä on muita lapsia, jotka ovat yhtä tärkeitä vanhemmilleen kaikki"". Perustelisitko mihin väitteesi pohjaat? Jos et siis omien sanojesi mukaan asiasta mitään tiedä..

 

[Uu]

Itse olin jo yli kolmenkymmenen kun sain tämän ensimmäisen. Nuorempana, vielä päälle parikymppisenä ajattelin, etten tee koskaan lapsia.
Jonkinlainen vauvakuume se kuitenkin tuli, ja sitten päätin, että yksi lapsi. Synnytyksen jälkeen tunne siitä, että yksi lapsi riittää, oli todella vahva.
Nyt, 5kk synnytyksestä, mieli onkin pikkuhiljaa alkanut muuttua. Että jos sittenkin toinen... Parin vuoden kuluttua, jos vain onnistuu.
Kertomukseni pointti on siinä, että ei sitä koskaan tiedä, vaikka sinullakin vielä mieli muuttuu, kunhan ensimmäisesi saat...
(Mutta ymmärrän täysin myös yksilapsisia perheitä.)

 

[qwerty]

Yksi parhaista ystävistäni on ainoa lapsi eikä ole pilalle hemmoteltu vaan yksi ahkerimmista ihmisistä jonka tunnen.

Tiedän myös pilalle hemmoteltuja ainoita lapsia mutta myös pilalle hemmoteltuja lapsia joilla on sisaruksia.

Uskon että tämä on riippuvainen vanhemmista miten lapsi oppii ottamaan toisia huomioon, ei sisarusten määrästä.

Minä olen meidän perheen nuorin ja muistan että lapsena sain usein enemmän huomiota kuin vanhemmat sisarukseni vaikken mikään ""iltatähti"" olekaan. Sittemmin peli tasoittui ja nykyisin kaikki sisarukset huomioidaan samalla tavalla.

 

[zina]

Lyhyesti ja ytimekkäästi kirjoitettuna itse olen ainoa lapsi ja olen huomannut siitä olevan vain iloa,ei siis haittaa ollenkaan.Ja itselläkin on suunnitelmissa vain yksi lapsi,tosin täytyy kattoa miltä tuntuu kun ensimmäinen kasvaa ym.Tällä hetkellä kun ikää kohta 25v ei vielä ole edes lähiaikojen suunnitelmissa.Mieskin haluaisi kuulemma luultavasti vain yhden joten samoilla ajatuksilla ollaan