"VAIN KOTONA"

En voi olla kysymättä miksi me äidit jotka olemme lasten kanssa kotona podetaan syyllisyyttä tästäkin asiasta. Mielestäni me tehdään ehkä arvokkainta työtä tällä hetkellä kun annetaan aikaa omille lapsille. Ei lapset tarvitse meitä kovinkaan montaa vuotta kotona. Pian kaverit ovat tärkeämpiä ja harrastukset ym.. Sen jälkeen ehtii vielä tehdä töitäkin.

 

Täällä yksi kotiäiti aivan samaa mieltä kanssasi!

 

Asiaa puhut. Minäkin ollut vaan kotiäitinä jo 13-v. Ja mikä onkaan parempi palkinto, kun että lapset tulevat koulusta, ottavat kaulasta kiinni ja sanovat Ihana kun olet kotona. Minä rakastan tätä työtä enkä veisi lapsiani ihan hevillä hoitoon(varsinkaan pieninä). :wave:

 

Nostan hattua, että olette kotona. Mutta haluaisin kysyä muutamaa juttua. Miten teillä riittää rahat olla kotona? Tekeekö ukko hulluna töitä vai muuten hyvää liksaa? Vai oletteko oppineet pennin venytys ihmeiksi? Itse saan ahdistuskohtauksen kotihoidontuen pienuudesta.

Toinen mieltä askarruttava seikka on, että eikö tule ikävä työtä? Siis muita aikuisia ihmisiä, työn haasteista, aivojumppaa? Vai onko duuni ikävää pakkopullaa, josta olet mahd kauan poissa?

Mä pelkään myös että tulen lapsen kanssa mökkihöperöksi. eli miten saa ajan kulumaan sitten kun lapsi ei ole koko ajan rinnassa kiinni. Kertokaa kokeneemmat vinkkejä.

 

Asiaa!! Jotenkin tuntuu että joutuu selittelee ja perustelee sitä että on "vain kotona". Meillä anoppi kyselee, joka kerta kun nähdään, et vileäkö sinä jaksat kotona olla, eikö käy aika pitkäks?? Ja kerran lohkas kun mun mies kerto tädille, et asutaa sellases nukkumalähiös, mis ei oo ketään päivällä...siihe anoppi et onhan tuo Anna ja poju, heh heh ja sit viel sellasel lässyn lässyn äänellä. Mut muutenki ihan vieraatki ihmiset kyselee, et koskas sinä töihin lähdet. tosi tylsää. Lapset on niin vähän aikaa pieniä, minusta on tärkeetä olla kotona.

 

Minäkin olen "vain kotona" lasten kanssa.Kohta jo neljä vuotta ollut,ja tuntuu että mitä pidempään olen kotona,sen vähemmän kaipaan töihin.Lasten kanssa jokainen päivä on erilainen.joskus päivät ovat vaikeita.varsinkin vuosi sitten kun pojista vanhempi oli uhmisiässä.Hui,se oli raskasta aikaa kaikille.Mutta nyt siitäkin on selvitty,ja olemme yhtä kokemusta viisaampia. Parasta aikaa tämä kotona olo on ollut.Rahallisesti on tiukempaa ja joudumme luopumaan monistakin asioista,mutta on meillä kuitenkin aina saatu laskut maksettua,ostettua ruokaa ja siistit vaatteet.
Iloista syksyä kaikille!!

 

\

Nostan hattua, että olette kotona. Mutta haluaisin kysyä muutamaa juttua. Miten teillä riittää rahat olla kotona? Tekeekö ukko hulluna töitä vai muuten hyvää liksaa? Vai oletteko oppineet pennin venytys ihmeiksi? Itse saan ahdistuskohtauksen kotihoidontuen pienuudesta.

Toinen mieltä askarruttava seikka on, että eikö tule ikävä työtä? Siis muita aikuisia ihmisiä, työn haasteista, aivojumppaa? Vai onko duuni ikävää pakkopullaa, josta olet mahd kauan poissa?

Mä pelkään myös että tulen lapsen kanssa mökkihöperöksi. eli miten saa ajan kulumaan sitten kun lapsi ei ole koko ajan rinnassa kiinni. Kertokaa kokeneemmat vinkkejä.

Pakko vastata yli 7 vuotta kotona olleena. Ensinnäkin rahaa ei tunnu koskaan olevan liikaa, mutta kyllä se riittää. Meillä mies on suht hyväpalkkaisessa työssä, mutta ei sen tarvii raataa henkihieverissä. Omat pienet tulot kyllä ahistaa jatkuvasti, mutta kaikkeen tottuu ja mikään talousihme en tosiaankaan ole. Tietenkään ei voi ostella ihan mitä sattuu...

Miulla ei oo työpaikkaa oottamassa, eikä se työ ole mielestäni ainut aivoja virkistävä asia. Aikuiskontakteja on kyllä, kunhan ei linnoittaudu kotiin, vaan lähtee lasten kanssa ihmisten ilmoille. Voin vielä vakuuttaa, että lapsia kun on neljä kappaletta, niin ei ole vapaa-ajan ongelmia. Toki on päiviä, jolloin arki tuntuu tylsältä ja yksinäiseltä. Silti minua ahdistaa jo pelkkä ajatus tuon lapsilauman viemisestä päivähoitoon. Minä koitan nauttia tästä ajasta, minkä voin olla "vain" kotona lasteni kanssa, sillä on itsestään aika pitkälti kiinni, kuinka kotona viihtyy... =)

 

Olen edellisen kanssa samaa mieltä. Minäkin ollu kohta 5 v. kotona, mut ei oo töihin mitään hinkua. kyllä minä tunnen tekeväni tärkeää työtä olemalla kotona. minultakin välillä kysellään et joko meen töihin, en ymmärrä miksi mun työnteko muita kiinnostaa. ei varmasti ainakaan enää sitten kun joskus olen töissä. ei tätä kotiäitiyttä varmaankaan paljoa arvosteta, mutta yritetään me jotka kotona lapsia hoidamme, ainakin itseämme ja toisiamme arvostaa. kolmena aamuna viikossa vien isommat kerhoon, siinä on mulle aamuhässäkkää ihan tarpeeks. saati jos pitäis ehtiä vielä aikaisemmin itse töihin viitenä aamuna viikossa, niin olis ne aamut aika hirveitä. kyllä mulla puuhaa riittää, ja jos on tekemisen puutetta, niin gradun kimppuun vaan. en kyllä paljoa oo ehtiny siihen suuntaan ajatuksia laittaa. minusta tää kodin rauhallinen tahti on pienille lapsille paljon parempi kuin päiväkodin hälinät.

 

Minulla on päinvastainen tilanne kuin teillä, olen kolmivuorotyössä. Myös mieheni tekee vuorotyötä. Olen lähtenyt töihin kun ensimmäiseni oli 7kk ja toinen lapseni 9kk -ja tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä. Minä en olisi halunnut vielä töihin, olisin halunnut kasvattaa ja hoitaa lapsiani kotona. JA TÄMÄ SYYLLISYYS TEKEE TYÖSSÄOLOSTANI RASKAAN. Olen miettinyt mitä tapahtuisi, jos kieltäytyisin menemästä töihin. Olen sattumoisin sellaisella alalla jo hieman kokemusta omaava, että tilalleni ei ole ketään toista. Jos kieltäytyisin töistä, en saisi rahaa yhtään mistään. Mieheni on pyytänyt minua tekemään töitä vielä vuoden jolloin taloudellinen tilanteemme helpottuu. Silloin voisin "hankkiutua" raskaaksi ja jäädä äitiysvapaalle. Mutta oikeastaan en halua tätäkään, sillä silloin kierre alkaa taas alusta...minulle soitetaan ennen äitiysloman loppumista ja vaaditaan töihin ja, jos meillä on silloin esimerkiksi asuntolainaa en voi kieltäytyäkään. Minusta tuntuu, etten halua ottaa mieheni kanssa lainaa tai saada lisää lapsia, koska joudun käymään töissä. Elämäni on katkolla( ja taidan syyttää siitä miestänikin.) Ja tilannetta tai oloani ei helpota yhtään äitini, joka ihmettelee työssäoloani...ja miehen äiti vaatii minua töihin. Olkaa tyytyväisiä siihen, että olette niin vahvoja ihmisiä ettette välitä muista kuin lapsistanne ja jäätte kotiin. Unelmani on selvitä näistä vuosista tuottamatta lapsille enempää tuskaa, yritän olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. Luen kirjoja, käymme ulkona, piirrämme ja pelaamme. Ei mitään hienoa vaikka varmaan rahat johonkin riittäisivätkin. Vihaan niitä "äidinostorahoja"! Olen jutellut työantajan kanssa siitä, että olen uupunut ja myös mieheni kanssa. Jaksa vielä, hankitaan sinulle omaa aikaa, muutkin äidit käyvät töissä, sellaista se elämä on, niin tämä työ on rankkaa ja perheen yhteensovittaminen vielä...tällaisia vastauksia saan. En halua omaa aikaa tai harrastuksia- haluan olla lasteni kanssa! Haluan rahatilanteen helpotuttua opiskella päiväammattiin, jotta voisin edes lasten koulusta tultua olla lähellä. :ashamed: Ja suhde mieheeni...ehkä hän on tottunut liian hyvään, kun rahaa riittää kalliisiin harrastuksiin eikä osaa luopua niistä. Hän on voimakastahtoinen ja saa minut yleensä keskustelun jälkeen olemaan "se heikko ja väärässä oleva". Hän raivostuttaa minua välillä. Mutta ehkä minä olen "se oikukas nainen" joka niin monia suomalaismiehiä riivaa. En tahdo puhua miehestäni pahaa, hän hoitaa lapsiamme kun olen töissä, joku toinen voisi pakottaa äidin viemään lapset hoitoon illaksi. Ja minusta tuntuu, että hän omalla tavallaan rakastaa minua. No, en usko että olen ainoa jolla on hankalat fiilikset eikä tästä ainakaan syyllisyyttä potemalla selviydy ja luulen, että lapsetkin huomaavat syyllisyyden aiheuttaman ahdistuksen. Tunnen, että elämä tästä selkiytyy ja löydän omanarvontuntoni itseni ja lasteni silmissä. Olkaa luonnollisesti kotona tai töissä ja pitäkää pienokaisistanne huolta. Oletteko muuten huomanneet, että naisia syytetään monista asioista ja pahimpia syyllistäjiä ovat toiset naiset? Pidetään elämästä kiinni! :flower:

 

Olin koton 2,5 vuotta ja sinä aikana saimme kaksi lasta.Lähdin töihin kun nuorin oli 8 kk. mieheni jäi kotiin hoitamaan lapsia puoleksi vuodeksi.Oli ihanaa päästää töihin,ja tehdä jotain muutakin kuin kotitöitä.Nautin kotona ,olosta mutta aikansa kutakin.Lapset ovat viihtyneet hyvin hoidossa.Vanhempi on jo koulussa ja nuorempi on 5 vuotias.Tämä sopii meille.

 

:wave: oon ollu kotona jo 13v. ja todella nautin tästä!!! meillä on viis lasta ja lisää ootellaan ensi kesälle :heart: myös mieheni kannustaa ja jaksaa antaa kiitosta. iloista ja värikästä syksyä kaikille kotiäideille

 

Olen myös kotona lasteni kanssa.Kysymykseen vastaan että ei,ei tule ikävä kontakteja muihin aikuisiin TYÖELÄMÄSSÄ,koska niitä kontakteja on todellakin muuallakin.Ja ihan OIKEITA ihmissuhteita,ei pelkkiä duunikaveruuksia.Helpommalla duunissa käyvät äidit elämässä pääsevät kuin kotiäidit,sehän on fakta jonka tietävät kaikki jotka ovat kokeilleet molempia rooleja.Eli kotiäidiksi jääminen vapaasta tahdosta on hatunnoston arvoinen asia,totta tosiaan!Ja vielä:ei niillä kaikilla duunareillakaan ole niin hirveästi niit kunnollisia aikuiskontakteja,et puhu vaan kysyjä omasta puolestasi...kyl se puoli on ihan ihmisen persoonasta ja aktiivisuudesta kiinni,ei siitä missä ns päivätyönsä tekee.

 

Hei vaan

kaikilla ei ole taloudellisesti mahdollista jäädä kotiin, vaikka niukasti eläisikin (saa kyllä työssäkäyväkin niukasti elää...), ja muistakaa yh:t. Arvokkainta toki on omat lapset, mutta työtä teen vain elääkseni, en elä työtä tehdäkseni.

 

\

Hei vaan

kaikilla ei ole taloudellisesti mahdollista jäädä kotiin, vaikka niukasti eläisikin (saa kyllä työssäkäyväkin niukasti elää...), ja muistakaa yh:t. Arvokkainta toki on omat lapset, mutta työtä teen vain elääkseni, en elä työtä tehdäkseni.

Peesi

 

\

Minulla on päinvastainen tilanne kuin teillä, olen kolmivuorotyössä. Myös mieheni tekee vuorotyötä. Olen lähtenyt töihin kun ensimmäiseni oli 7kk ja toinen lapseni 9kk -ja tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä. Minä en olisi halunnut vielä töihin, olisin halunnut kasvattaa ja hoitaa lapsiani kotona. JA TÄMÄ SYYLLISYYS TEKEE TYÖSSÄOLOSTANI RASKAAN. Olen miettinyt mitä tapahtuisi, jos kieltäytyisin menemästä töihin. Olen sattumoisin sellaisella alalla jo hieman kokemusta omaava, että tilalleni ei ole ketään toista. Jos kieltäytyisin töistä, en saisi rahaa yhtään mistään. Mieheni on pyytänyt minua tekemään töitä vielä vuoden jolloin taloudellinen tilanteemme helpottuu. Silloin voisin "hankkiutua" raskaaksi ja jäädä äitiysvapaalle. Mutta oikeastaan en halua tätäkään, sillä silloin kierre alkaa taas alusta...minulle soitetaan ennen äitiysloman loppumista ja vaaditaan töihin ja, jos meillä on silloin esimerkiksi asuntolainaa en voi kieltäytyäkään. Minusta tuntuu, etten halua ottaa mieheni kanssa lainaa tai saada lisää lapsia, koska joudun käymään töissä. Elämäni on katkolla( ja taidan syyttää siitä miestänikin.) Ja tilannetta tai oloani ei helpota yhtään äitini, joka ihmettelee työssäoloani...ja miehen äiti vaatii minua töihin. Olkaa tyytyväisiä siihen, että olette niin vahvoja ihmisiä ettette välitä muista kuin lapsistanne ja jäätte kotiin. Unelmani on selvitä näistä vuosista tuottamatta lapsille enempää tuskaa, yritän olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. Luen kirjoja, käymme ulkona, piirrämme ja pelaamme. Ei mitään hienoa vaikka varmaan rahat johonkin riittäisivätkin. Vihaan niitä "äidinostorahoja"! Olen jutellut työantajan kanssa siitä, että olen uupunut ja myös mieheni kanssa. Jaksa vielä, hankitaan sinulle omaa aikaa, muutkin äidit käyvät töissä, sellaista se elämä on, niin tämä työ on rankkaa ja perheen yhteensovittaminen vielä...tällaisia vastauksia saan. En halua omaa aikaa tai harrastuksia- haluan olla lasteni kanssa! Haluan rahatilanteen helpotuttua opiskella päiväammattiin, jotta voisin edes lasten koulusta tultua olla lähellä. :ashamed: Ja suhde mieheeni...ehkä hän on tottunut liian hyvään, kun rahaa riittää kalliisiin harrastuksiin eikä osaa luopua niistä. Hän on voimakastahtoinen ja saa minut yleensä keskustelun jälkeen olemaan "se heikko ja väärässä oleva". Hän raivostuttaa minua välillä. Mutta ehkä minä olen "se oikukas nainen" joka niin monia suomalaismiehiä riivaa. En tahdo puhua miehestäni pahaa, hän hoitaa lapsiamme kun olen töissä, joku toinen voisi pakottaa äidin viemään lapset hoitoon illaksi. Ja minusta tuntuu, että hän omalla tavallaan rakastaa minua. No, en usko että olen ainoa jolla on hankalat fiilikset eikä tästä ainakaan syyllisyyttä potemalla selviydy ja luulen, että lapsetkin huomaavat syyllisyyden aiheuttaman ahdistuksen. Tunnen, että elämä tästä selkiytyy ja löydän omanarvontuntoni itseni ja lasteni silmissä. Olkaa luonnollisesti kotona tai töissä ja pitäkää pienokaisistanne huolta. Oletteko muuten huomanneet, että naisia syytetään monista asioista ja pahimpia syyllistäjiä ovat toiset naiset? Pidetään elämästä kiinni! :flower:

Tulimpa surulliseksi puolestasi Puhuit hyvin paljon asiaa ja olen kovin pahoillani puolestasi :hug:

Mielestäni sinun kannattaisi nostaa kissa pöydälle ja puhua miehesi kanssa vielä kerran (vaikka varmaan olette jo puhuneetkin) ja kerrot ettet kertakaikkiaan jaksa enää henkisesti ja sillä hyvä. Sinä kuten kuka tahansa äiti on oikeutettu nauttimaan lapsista silloin kun he ovat vielä siinä iässä, tai itseasiassa lapset tarvitsevat äitiään aina, enempi tai vähempi :heart: Minusta on hienoa että olet repinyt sen vähäisenkin ajan itsestäsi lapsille, mutta se että miehesi ei ole joustanut omissa harrastuksissaan on minusta hiukan väärin. Toisaalta on helppo sanoa näin ulkopuolisena kun JOKAINEN ihminen tarvitsee jonkinlaista "omaa juttua" elämässään ja sinulle se oma on lapset. Miehesi puolestaan saa voimia niistä harrastuksistaan, eli hankala on siitä häntä sitten toisaalta moittia.

Punnitkaa vielä yhdessä voisitteko kuitenkin tulla toimeen miehen palkalla, ja missä asioissa voisitte tinkiä. Ja kuinka tilanteesta "hyötyy" lopulta koko perhe, ei pelkästään sinä vaan myös miehesi ja etenkin lapset :heart: Toivon parasta sinulle ja perheellesi, toivottavasti kaikki kääntyisi parhainpäin :heart:

Itsestäni voin sanoa että olen "saanut" olla lasten kanssa kotona yllin kyllin joten minä en jaksaisi olla näin paljon kotona vaikka harrastankin omia juttujani yms. En ole saanut eläkerahoja kamalasti kerättyä joten siinäkin mielessä minun olisi hyvä olla töissä. Olen siis tehnyt pätkätöitä ja näitten jälkeen tulee usein vuosi kotona oloa. Se toimii muutaman kuukauden mutta sitten tekee mieli töihin. Meillä on 3 lasta ja olen hoitanut heitä enimmäkseen itse kotona =)

Joku ihmetteli "miten me kotiäidit tulemme toimeen", minä saan liiton päivärahoja noista pätkätöistä joten minulle jää enempi käteen kuin töissä ollessa. Eli tässä suhteessa olen "onnekas" jos sitä nyt siksi haluaa kutsua. Itse koen niin että olen ollut töitten suhteen todella epäonnekas jota olen saanut itkeä ja surra monet kerrat...siis kun ihania työpaikkoja on mennyt alta. Tämä ala on tällainen ettei tiedä kuka saa jatkaa ja kuka tipahtaa :/ Mutta luulen että "se minun" paikkani löytyy jostain vielä =) Niin ja se minun piti kertoa että tämä on siitä kiva ala jolle olen koulutuksenkin hankkinut, että työajat on inhimilliset, aamusta iltapäivään n. klo 14-15 asti =)

Jaksamista ja parempia päiviä toivotellen!

 

Tämä nyt menee ehkä vähän asian vierestä, mutta suomalainen kulttuuri on ikävä kyllä kovin suorituskeskeinen eli suhtautuminen on sellainen, että työ on se kaikkein arvostetuin juttu - se, mihin kannattaa satsata. Jossain lehtijutussa eräs etelä-amerikkalainen ihmetteli tätä, kun heillä taas itse eläminen ja oleminen on keskeisintä.

Huomaan tämän suorittamispaineen itsessäni siinäkin, että vaikka olen hoitovapaalla kunnes poika on 2-vuotias (vielä vuosi jäljellä), niin murehdin töitä ja vaativaa töihinpaluuta jo nyt. Kamalaa, kun ei ihan täysin osaa vapautua työminästä, vaikka nautinkin kotonaolosta yli kaiken. Mielestäni - kuten moni muukin jo sanoi - lapset ovat pieniä niin hetken aikaa, että siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Sitä aikaa ei saa koskaan takaisin. Töitä ehtii sitten myöhemminkin tehdä vuositolkulla. Tuskin kukaan kuolinvuoteellaan miettii, että harmi, kun en tehnyt enempää töitä...

Ymmärrän kyllä, että taloudellisesti joillakin ei ole mahdollisuutta jäädä kotiin. Meillä asuntolainasta maksellaan hetki vain korkoja ja ihanat isovanhemmat auttavat jonkin verran. En osaisi kuvitella olevani töissä vielä ja raahavani poikaa aamutuimiin hoitoon. Tämä on kyllä luonnekysymyskin. Jotkut nauttivat, kun on monta rautaa tulessa koko ajan (työ, lapsi, opiskelu ym. yhtä aikaa) - minä taas tykkään keskittyä muutamaan asiaan kerrallaan (tällä haavaa perhe).

Voimia kaikille kotonaolijoille! Arvokasta työtä tämä on! Sitä täytyy vain hokea itselleen, kun ympäristönpaine hoputtaa ns. "oikeisiin töihin".

 

Olen ollut positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin viihdyn kotona 5 kuukautisen tyttären kanssa. Jo vuosia olen painanut uraa, eli muutos oli aikamoinen ja etukäteen sitä jopa pelkäsin. Ja kyllä me jouduimme laskeskelemaan onko varaa jatkaa kotona oloa - totesimme, että muutaman kuukauden äitiysloman loppumisen jälkeen on, eli jatkan vielä kotona n. vuoden. Mutta kieltämättä välillä hiipii kummallinen ajatus siitä, että olenko tarpeeksi hyödyksi ja pitäisikö sittenkin mennä aikaisemmin töihin :flower:

 

\

Olen myös kotona lasteni kanssa.Kysymykseen vastaan että ei,ei tule ikävä kontakteja muihin aikuisiin TYÖELÄMÄSSÄ,koska niitä kontakteja on todellakin muuallakin.Ja ihan OIKEITA ihmissuhteita,ei pelkkiä duunikaveruuksia.Helpommalla duunissa käyvät äidit elämässä pääsevät kuin kotiäidit,sehän on fakta jonka tietävät kaikki jotka ovat kokeilleet molempia rooleja.Eli kotiäidiksi jääminen vapaasta tahdosta on hatunnoston arvoinen asia,totta tosiaan!Ja vielä:ei niillä kaikilla duunareillakaan ole niin hirveästi niit kunnollisia aikuiskontakteja,et puhu vaan kysyjä omasta puolestasi...kyl se puoli on ihan ihmisen persoonasta ja aktiivisuudesta kiinni,ei siitä missä ns päivätyönsä tekee.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että kotiäidit pääsevät helpommalla ja saavat henkisesti enemmän. Olin itse lasten välillä hetken töissä ja olin sinä aikana todella uupunut; yöheräilyt, aikaiset aamut, hoitorumba, ylityöpaineet, kodinhoidollekin oli repäistävä aikaa... Nyt kotona olevana saan nauttia lasten seurasta (ja uhmasta) ja voin hyvin siivotakin viikolla, jolloin viikonloput ovat koko perheen yhteistä aikaa. Lapset ovat tyytyväisiä ja huomattavasti rauhallisempia, kun vanhempien huomiota saa myös päivällä ei vain iltaisin (tai aamuisin). Mihin, Anne-68, perustat väitteesi, että töissä käyvät äidit pääsevät elämässään helpommalla? Olen ymmärtänyt, että sinulla on yksi pieni lapsi etkä ole itse kokenut lasten hoidon ja työn yhdistämistä.

Sekä kotona lasten hoitaminen että töissä käyminen ovat molemmat arvokkaita asioita, jos itse niin ajattelee. Omaa arvomaailmaa ei muiden kommentit pääse hetkauttamaan. Itse en ole selitellyt kotona olemistani kenellekään, vaikka muutama arvostelija on osunut matkalle. Heille olen vain nauranut, että niinhän minä vain vedän päivät pitkät lonkkaa sohvalla ja annan muiden tehdä työt Enemmän sain puhua, miksi palasin töihin, mutta en siinäkään enää selittelisi, vaan sanoisin sen olevan oma päätökseni. Ne ihmiset, jotka eivät ole kokeneet kotivanhemmuutta, eivät yleensä tiedä, mitä se on, eikä heidän mielipiteitään voi kauheasti muuttaa kertomalla omista kokemuksistaan. Samoin mahtaa olla tuon töissä käymisen kanssa. Eikös suomalainen usko vasta, kun itse kokee =)

Ap:lle vielä. Minä en ole koskaan ajatellut olevani vain kotona (muuta kuin silloin kun on ollut sairastelupäiviä ja kotona ollaan oltu jo muutama päivä putkeen ja haluaisi jo pois neljän seinän sisältä). Joku kysyi aikuiskontakteista, niitä kyllä saa, kun menee vaikka puistoon ja rupeaa juttelemaan muiden vanhempien kanssa. Itse nappasin kärryttelyseuraa naapuritaloyhtiön äidistä, kun huomasin, että sielläkin työnnellään vaunuja. Lapsista tulikin parhaat kaverukset!

 

Vastakysymys...
Miksi suurin osa niistä, jotka ovat "vain kotona" tuomitsevat ne, jotka tekevät toisenlaisen ratkaisun ja vievät lapsensa hoitoon äitiysloman loputtua??

 

Kiitokset tsemiviestistä Meduusalle! Ei ollut tarkoitus tuottaa surullista mieltä, mutta kiitokset myötätunnosta. :hug: Varmaankin asiasta keskustelen mieheni kanssa, varsinkin jos meille vielä perheenlisäystä tulee. Mutta nyt keskityn täysillä lapsiini (ja samalla itseeni!) Eilen kävimme sateisella syyslenkillä yhdessä lasten kanssa ja se oli ihanaa! Tuntui, että vietän hetken äitiyslomaa uudelleen, vaikka lapset ovatkin jo itse käveleviä...Virkisti kehoa ja mieltä. Jotta jaksaa täytyy pitää huolta itsestään, oli kotona tai töissä. Ja se parisuhde...jos se on rikki on lasten kotikin hajalla ja sitä minä en halua. Tyttäreni 5v. sanoi, että jos äiti saisi vauvan hän voisi olla kotona. Juttelin hänelle, ettei vauvoja tehdä sen vuoksi. Sovimme ajattelevamme toisiamme kesken päivän...ja juttelimme jo tulevasta (huomisesta) saunaretkestä...meillä on jotain mitä odottaa yhdessäololta. Pienin askelin eteenpäin... :flower:

 

on muuten tosi tyhymää,että tuomitaan puolin ja toisin! koska se ratkaisu mikä sopii itelle ei välttämättä sovi toisille eikä tarttekkaan sopia, koska me ihmiset olemme onneksi erilaisia =) ja jokainen tekee niinkuin parhaakseen näkee. ite olen siis "vannoutunu"kotiäiti, mutta ystäväpiiriini kuuluu niin uraäitejä kuin kotiäitejäkin. ja loistavasti tulemme kaikki toimeen keskenämme, sillä ainaki me tuetaan ja kannustetaan toisia. :hug: kaikille äitiille.

 

Kirjoitin tuolla jo aiemminkin, mutta en tiedä tuosta tuomitsemisesta. ehkä me äidit, jotka päätämme elää pienemmillä tuloilla jotta lapsemme saisivat olla kotona, emme vain ymmärrä niitä jotka vievät vauvan hoitoon. joskus voi taloudellisesti olla sellainen tilanne että on pakko, mutta perheen talouteen pystyy itse myös aika pitkälle vaikuttamaan. lapset eivät kaipaa sitä 350 neliöistä omakotitaloa eikä hienoja kaupunkimaastureita. silloin kun lapset on pieniä ne tarvitsevat kodin ja vanhempien turvan ja se koti voi olla kaupungin vuokrakaksio, silti pienelle se kaikkein paras paikka.

Me vanhemmat kuvittelemme että rahalla tehdään hyvä lapsuus, mutta se on kaikkea muuta. talot ja hienot autot voi hankkia sitten kun lapset on isompia ja molemmat vanhemmat töissä.lapset ovat pieniä vain hetken, silloin kannattaa satsata siihen, hankintoja ja velkaa voi hankkia myöhemmin.tällä tarkoitan sitä, että niin monet ottavat suuret lainat kun odottavat esikoistaan, että kaikki olisi sitten "kunnollista" kun vauva syntyy. Suuri laina ei sitten kuitenkaan jousta, vaan on mentävä töihin ettei tulot romahda. Lapsen kannalta tämä on sääli, koska jos lapselta kysyttäisiin, niin toki hän haluaisi olla kotona, eikä hän osaa arvostaa sitä hienoa kotia jossa hän asuu.

myös elintavoistaan pystyy joustamaan ne muutamat vuodet, jotka lasten kanssa on kotona. kalliit harrastukset voivat hetken odottaa, muotivaatteet ja -kampauksetkin ovat sivuseikkoja kotiäidille. tietenkin on eri asia, jos näistä asioista ei pysty hetkeksi luopumaan, slloin täytyy käydä töissä jotta elintaso pysyy samana. Lapsi vain on kaiken tämän ulkopuolella. MIKSI EDES HANKKIA LAPSIA, JOS VARHAISIIN VUOSIIN EI OLE VALMIS MILLÄÄN TAVOIN PANOSTAMAAN? Lapsi itse ei vaadi kuin rakkautta, läheisyyttä ja huolenpitoa. kaikki muu on pienelle lapselle turhaa.

 

Hatun nosto minultakin kotiäideille! Minä "jaksoin" 2,5 vuotta ja sitten veri veti työelämään ja "aikuisten maailmaan". Myös taloudellinen tilanne kävi tiukaksi, kun mieskin jäi kotiin. Nyt meillä on siis työssäkäyvä äiti ja koti-isi! Mitäs siitä sanotte? Kyllä minä monen monta ihailevaa kommenttia olen saanut miehen "työstä", mutta äidit niitä kannustavia kehuja harvoin saavat. Eiks vaan?

 

\

Kirjoitin tuolla jo aiemminkin, mutta en tiedä tuosta tuomitsemisesta. ehkä me äidit, jotka päätämme elää pienemmillä tuloilla jotta lapsemme saisivat olla kotona, emme vain ymmärrä niitä jotka vievät vauvan hoitoon. joskus voi taloudellisesti olla sellainen tilanne että on pakko, mutta perheen talouteen pystyy itse myös aika pitkälle vaikuttamaan. lapset eivät kaipaa sitä 350 neliöistä omakotitaloa eikä hienoja kaupunkimaastureita. silloin kun lapset on pieniä ne tarvitsevat kodin ja vanhempien turvan ja se koti voi olla kaupungin vuokrakaksio, silti pienelle se kaikkein paras paikka.

Me vanhemmat kuvittelemme että rahalla tehdään hyvä lapsuus, mutta se on kaikkea muuta. talot ja hienot autot voi hankkia sitten kun lapset on isompia ja molemmat vanhemmat töissä.lapset ovat pieniä vain hetken, silloin kannattaa satsata siihen, hankintoja ja velkaa voi hankkia myöhemmin.tällä tarkoitan sitä, että niin monet ottavat suuret lainat kun odottavat esikoistaan, että kaikki olisi sitten "kunnollista" kun vauva syntyy. Suuri laina ei sitten kuitenkaan jousta, vaan on mentävä töihin ettei tulot romahda. Lapsen kannalta tämä on sääli, koska jos lapselta kysyttäisiin, niin toki hän haluaisi olla kotona, eikä hän osaa arvostaa sitä hienoa kotia jossa hän asuu.

myös elintavoistaan pystyy joustamaan ne muutamat vuodet, jotka lasten kanssa on kotona. kalliit harrastukset voivat hetken odottaa, muotivaatteet ja -kampauksetkin ovat sivuseikkoja kotiäidille. tietenkin on eri asia, jos näistä asioista ei pysty hetkeksi luopumaan, slloin täytyy käydä töissä jotta elintaso pysyy samana. Lapsi vain on kaiken tämän ulkopuolella. MIKSI EDES HANKKIA LAPSIA, JOS VARHAISIIN VUOSIIN EI OLE VALMIS MILLÄÄN TAVOIN PANOSTAMAAN? Lapsi itse ei vaadi kuin rakkautta, läheisyyttä ja huolenpitoa. kaikki muu on pienelle lapselle turhaa.

Joskus joutuu viemää vauvan hoitoon ja lähtemään kodin ulkopuolelle ettei tarvitse ostaa RUOKAA velaksi. Esim minä sain esikoisen kesken opintojen, mies opiskeli ja yritti samalla tehdä töitä osa-aikaisesti ja elimme luottokorttien varassa pakosti. Meillä oli autolaina (ei maasturi vaan pieni vanha kulkupeli) sekä vanhoja opintolainoja. Mulla oli niin pieni äitysraha että kun se loppui niin kodinhoitotuki olisi ollut ISOMPI, mutta ei niin paljon että olisimme selviytyneet. Vein lapsen hoitoon 10 kk että pääsin jatkamaan opintoja ja NOSTAMAAN OPINTOLAINAN että saadaan ruokaa ja maksaa laskuja. Asuntona oli pieni vuokrakaksio pääkaupunkiseudulla. Eli ei kaikki osta maastureita, omakotitaloja vietyään lapsen hoitoon. Itseasiassa hoitomaksut ovat älyttömän kalliita, ei se ole ilmaista töissäkäviöille. Meille onneksi oli silloin kuin opiskelimme.

Toiseksi, kaikille lapsille se pieni kaksio ja siellä elämä kahdestaan äidin kanssa ei välttämättä ole sitä parasta lapselle, valitettavasti.

Anteeksi jos kirjoitus on nyt kärttyisiä, mutta 3Xäityli nyt vain sai sappeni kiehahtamaan koska, kärjistäen tosin, hän asettaa "hoitoon viemisen=materialistiset vanhemmat ja kotihoito=onnellinen perhe" näin rajusti vastakkain.

 

Anteeksi "nyt harmaana" että sain sappesi kiehahtamaan. Kirjoitin kyllä että joskus taloudellinen tilanne vaatii että on pakko viedä vauva hoitoon. en siis todellakaan tarkoittanut että kyse on aina materian haalimisesta. itsekin olen koko ajan ollut opiskelija ja saanut kaikkien lasteni kohdalla minimiäitiysrahan, jolloin tuloni siis nousseet kun siirtynyt kotihoidontuelle. tiedän siis mitä on elää pienillä tuloilla.

On vain paljon ihmisiä, myös minun tuttavapiirissä, jotka ensin opiskelevat, tekevät töitä ja ostavat kalliit asunnot. sitten hankitaan lapset kun on ikäänkuin kaikki valmiina. lasten tulo ei kuitenkaan saa "sotkea" kuvioita, vaan kaiken pitää jatkua entisellään. tämä on asia jota en ymmärrä. en siis tarkoita että kaikki toimisivat näin, mutta kovin yleistä se on. jos järjellä ajattelee, tuntuu oudolta että on kalliit autot ja asunnot, mutta sitten sanotaan ettei ole "varaa" hoitaa muutamaa vuotta omia lapsiaan kotona. usein on kyse vielä yhdestä lapsesta, jolloin pari kolme vuotta vaan pitäisi elää hiukan vähemmällä.