Vaikeinta, mitä olet elämässäsi kokenut?

  • Viestiketjun aloittaja ?
  • Ensimmäinen viesti
"vieras"
Läheisten masennus sekä lapsuudenkodissani että myöhemmin on tehnyt elämästäni tosi vaikeaa, niin lapsena kuin nyt aikuisenakin. Terapian avulla olen selviytynyt sen jättämistä jäljistä ja saanut korjattua itsetuntoani ja sitä perusluottamusta, mikä lapsena jäi muodostumatta.
 
"popp"
Mulla on ollut ns. helppo elämä, mutta sen synkin hetki oli papan kuolema. Pappa oli ihan supertärkeä ihminen minulle, eikä elinvuosiakaan ollut hänellä takana liioitellun paljon. Siinä kohtaa tuli turvaverkkoon valtava reikä, jonka kokoon kursiminen on kestänyt kymmenkunta vuotta.

Useamman vuodenkin kuluttua papan kuolemasta tuli välillä fiilis, että "soitanpa papalle" ja perään pettymys, kun sadannen kerran tajusi, että se ei käy.
 
kakao
Ensimmäinen kohtukuolema. Olin ainakin 6kk aivan sumussa. Sitten helpotti. Uusi raskaus oli kova pala, ainaista pelkoa. Vauva syntyi elävänä. Seuraava kuoli taas kohtuun. Nyt uusi raskaus viikoilla 25 , pelottaa ja masentaa kun kriittiset viikot lähenevät. La ovat surullisia vielä vuosienkin jälkeen, aivan varmasti.
 
jätetty
Se kun yksi mies jätti minut viime keväänä, itken vieläkin tapahtunutta ja yritän lukea paljon niin on muuta tekemistä kuin miettiä menetettyjä unelmia, siitä että perustaa suurperhe sen kanssa.
 
Fleur de la Cour
Se, ettemme saaneet lisää lapsia. Asian kanssa on ollut pakko oppia elämään, mutta kyllä se on muuttanut minua ihmisenä eikä kokonaan ihan hyvään suuntaan. En tiedä voiko siitä koskaan päästä kokonaan yli.
 
Minä en usko, että ihminen pystyy objektiivisesti määrittelemään vaikeinta asiaa kokemistaan - tai jos pystyy niin silloin kenties elänyt poikkeuksellisen suojattua elämää.

Monesti myös jälkeenpäin ne vaikeimmat jutut osoittautuivat - jos nyt ei siunaukseksi niin ainakin asioiksi, jotka muokkasivat meidät kykeneviksi kestämään seuraavan vaikean asian.

Yksittäisiä kovia paikkoja elämässäni voisivat olla vaikka (aika- eikä tärkeysjärjestyksessä)

- puolikkaani kuoleminen syöpään kun olimme 12.
- konkurssi 1980-luvun lopussa.
- lapsen kuolema 1995.
- puolison kuolema 2001.
- oma syöpä 2002-2003.
- lapsenlapsen kuolema 2007.

Muitakin voisin luetella, mutta koska tämä on subjektiivinen asia, päätän nuo vaikeimmiksi.

Kaikkia (mitään?) en miellä siunaukseksi vielä näin jälkikäteenkään, mutta jokainen on kyllä muokannut minua ja ehkä seuraavan 3000 vuoden tms. sisään voin nähdä niistä seuranneen hyvänkin. Tai sitten en.

Kuinka usein ajattelen tapahtunut tai olenko päässyt siitä/niistä yli.
Oikea vastaus ensimmäiseen olisi lie taukoamatta (lukuunottamatta konkurssia, joka oikeastaan aika mitötän juttu noihin muihin verrattuna, mutta silti aikoinaan söi valtavasti voimia) ja toiseen että en ole päässyt yli. Esimerkiksi läheistensä menetyksestä ei käsittääkseni ole tarkoituskaan koskaan päästä yli vaan rakkaamme ovat läsnä meissä aina. Suru muuttuu käsitettävän kokoiseksi, mutta amputaatio on pysyvä, emmekä koskaan enää ole aidosti kokonaisia.
 
sjod
lapsuudessa ja nuoruudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Vanhempien rakkaudettomuus ja pahoinpitely, henkinen väkivalta vanhempien ja sisarusten taholta.

Miten oon oppinu elämään asian kanssa... Öö.. Terapiassa sitä parhaillaan opettelen.
Kuin usein se on mielessä... Joka päivä omien lasten kans kamppailen, ku haluaisin kasvattaa heitä erillä tavalla ku oon oppinu/on opetettu tai kuinka mua itteä on kasvatettu... Vaikeaa.
 
hghgh
Vanhempien avioero ja oma keskenmeno.

Vanhempien erotessa oli hyvin nuori, ja avioero hoidettiin niin mallikkaasti, ettei isoja riitoja juuri syntynyt. Silloinkin kun niitä tuli, minut ja siskoni pidettiin niistä ulkona. Toki silti kesti vuosia hyväksyä ja ymmärtää tapahtunut. En kokenut traumatisoituneeni, mutta luonnollisesti avioero vaikutti minun ja siskoni ajatusmaailmoihin. Etenkin siskoni on edelleen aikuisena valtavan kyyninen avioliittoa kohtaan. Itse olen naimisissa ja uskon liittooni, mutta en ota suhdettani todellakaan itsestään selvyytenä. Mieheni vanhemmat ovat edelleen naimisissa, joten hän suhtautuu avioliittoon paljon luottavaisemmin. Toisaalta minusta on hienoa, että suhteessamme huomioidaan kaikki mahdollisuudet, ja että niistä puhutaan avoimesti. Meillä on ikään kuin kaksi näkökulmaa asiaan emmekä oleta automaattisesti, että avioliitto säilyy hyvänä ilman vaivannäköä.

Keskenmenosta on nyt vajaa vuosi ja olen jo uudestaan raskaana. Minulla oli pahojakin komplikaatioita km:n jälkeen enkä päässyt aloittamaan toipumista ennen kuin niistä päästiin eroon. Tämän jälkeen olinkin jo melkein heti raskaana, mikä on auttanut asian yli pääsemissä kaikkein eniten. Nyt osaan jo ajatella, että näin oli tarkoitettu. Km:n sattuessa päällimmäinen ajatus oli miten epäreilua kaikki oli. Aika ja uusi vauva paransivat haavat, vaikka edelleen ajattelen tätä vauvaa kolmantena lapsenani enkä toisenani (meillä on yksi lapsi ennestään).

Asioiden kanssa on vaan pakko oppia elämään.
 
vakkari tosi harmaana
ex-mies kävi käsiksi ja olin varma, että kuolen.. Onneksi pääsin lapsemme kanssa pakoon.
Palasimme yhteen vielä tuonkin jälkeen, mutta pelko jäi takaraivooni ja en todellakaan ole päässyt asiasta vieläkään yli, vaikka elänkin mahtavassa avioliitossa nykyisen mieheni kanssa. Välillä vieläkin näen painajaisia asiasta, mutta onneksi se ei enää varjosta koko elämääni ja osaan todellakin arvostaa nykyistä miestäni ja elämääni aivan eri tavalla.
 
Mä olen eläny ensimmäiset 33 vuotta elämästäni täydessä kaaoksessa, en pysty erittelemään mikä on ollu vaikeinta.
Asian kanssa opin elämään myöntämällä sen ja havaitsemalla, että en ole olosuhteiden enkä kenenkään muun uhri, vaan aikuisena ihmisenä vastaan itse itsestäni, en voi odottaa, että joku tulee ja pelastaa.
mitä tarkoitetaan silä, kuinka usein ajattyelee asiaa??? Se on osa muo, en erityisesti ajattele sitä, mutta en pyri unohtamaankaan, mä tiedän mistä olen tullut.
En edes halua " päästä asoista yli", vaan haluan hyväksyä itsebni ja elämäni sellaisena kuin ne on. En halua aktiivista unohtamista.
Siihen on tarvittu vuosia monenlaista terapiaa, tärkeimpänä ratkaisukeskeinen terapia joka avasi silmäni näkemään että minä voin tehdä elämälleni jotain ja todellisusterapia, joka avasi näkemään missä elän.
 
"Piika-äiti"
Ne vuodet, kun olin noin 11-15-vuotias ja perheessäni oli hirveän vaikeaa isän mustasukkaisuuden, alkoholismin ja näiden seurauksien takia. Olisimme olleet ilman muuta ls-perhe jos joku olisi tiennyt.

Ja se vuosi kun sairastin leukemian, eli puoli vuotta hoitoja ja puoli vuotta fyysistä ja psyykkistä toipumista.

Molemmat vaikeudet ovat tietyllä tavalla läsnä elämässäni, ajattelin minä niitä aktiivisesti tai en.
 
Lapsen sairastuminen diabetekseen. Kaikki se huoli mitä se toi tullessaan ja pelko siitä että jonakin aamuna lapsi onkin koomassa eikä herää. (lapsi ei alkuun reagoinut mataliin sokereihin)
Pelko siitä että hoidossa jotakin menee pieleen ( esim väärän kokoinen insuliiniannos) ja lapsi saattaa kuolla.
Nyt ollaan jo sinut sairauden kanssa mutta silti elämässämme oli aika ennen lapsen sairastumista ja sen jälkeen, entinen huolettomampi elämä ei koskaan palaa.

Elämääni mahtuu silti paljon "suurempia" vaikeuksia mutta tämä on ollut vaikein käsittää ja hyväksyä. Ennen olisin vaikka itse sairastunut kuin että tuo kaunis, ihana lapseni.
 
Viimeksi muokattu:
ff
Vuosia kestänyt lapsettomuus. Toivo oli jo mennyttä, kun vihdoin olin raskaana. Kuitenkin tuo lapsettomuus muutti luonnettani huonompaan suuntaan näin jälkikäteen ajateltuna ja paljon. Raskaudesta en osannut nauttia ollenkaan, koska en voinut uskoa, että ensimmäinen raskaus voisi päättyä hyvin, kun alkuun saaminenkin oli vaikeaa. Olin sitä mieltä, että lasten suhteen minua seuraa suuri epäonni. Kun raskausviikkoja oli 30 aloin uskoa, että elävä lapsi saadaan, koska tuolloinkin syntynyt olisi tod.näk. selvinnyt. Melkein aloin olla onnellinen, kunnes jouduin osasto seurantaan, joka masensi minut täysin. Taaskaan en osannut iloita raskaudesta. Pääsin muutaman viikon jälkeen kotiin odottelemaan synnytystä. Käynnistettynä synnytyksenä alkanut synnytys johti hätäsektioon ja huoli vauvasta kova. Tuntui, että eikö mikään voi mennä "oikein" ja hyvin. Lapsi syntyi pienenä ja joutui keskolaan, onneksi vain pariksi päiväksi.

Nyt alkaa elämä voittaa..lapsi on melkein kuukauden, äiti hyvin väsynyt, mutta onnellinen! Voimia kaikille lapsettomille...se kaikki tuska ja kärsimys on tämän palkinnon arvoinen!
 
"Jepa"
Mulla on ollut kanssa ns. helppo elämä. Vuosi sitten koirani kuoli, joka oli mulle turva. Ilman sitä en olisi selvinnyt hengissä vaikeasta suhteestani. Silläkin kai oli tarkoitus, päähänpistona lähdin sitä hakemaan. Olin tuolloin aloittanut seurustelemaan eksäni kanssa, ja kun erosimme, koirani kuoli parin kk päästä. Päivittäin tulee ajateltua, enkä ole päässyt yli.

Talvella todettiin sairaus, jonka seurauksena en luultavasti tule saamaan lapsia. Mahdollisuus todella pieni. Raskasta kun vauvakuumetta kestänyt lähes 15v. Ja hedelmättömyyttä 7v. Nyt alan vasta toipua uutisen tuomasta järkytyksestä. Tunnin välein tulee tippa linssiin asiasta.
 
MS-tautiin sairastuminen. Sain samoihin aikoihin tietää että minulla on myös PCOS, joka aiheutui epilepsia lääkkeestäni ja sen poisjättäminen laukaisi masennuksen. Vaikeaa on ollut oppia hyväksymään se että en voi elää samanlaista elämää kuin muut ikäiseni. En ehkä koskaan tule tekemään sellaista työtä josta olin haaveillut, en tule saamaan neljää lasta pienillä ikäeroilla koska en jaksaisi niitä hoitaa, en tule saamaan unelma taloani koska en voi tehdä niin paljon töitä kun haluaisin, MS- tautiin on hyvät lääkkeet joita minä en saa koska minulla ei ole rahaa maksaa niitä. Eniten pelottaa se että minut suljetaan myöhemmin laitokseen ja joudun elämään erillään miehestäni jossain terveyskeskuksessa ja vain makaamaan sängyssä. En voi enää matkustella etelään koska minulla ei ole rahaa enkä kestä kuumuutta. Näiden kaikkien asioiden hyväksyminen on ollut todella vaikeaa. Ajattelen sairauttani joka päivä ja myös tulevaisuuttani. Olen oppinut elämään asian kanssa koska minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En ymmärrä miten voisin päästä asiasta yli kun sairauteni ei koskaan katoa vaan ainoastaan pahenee ajan kuluessa.
 
"vieras"
siskon sairastuminen leukemiaan, ne oli raskaat 3 vuotta mitä hoidot kesti. Käsittelin asiaa vielä aikuisiälläkin, nyt päässyt yli kun sai tilaisuuden puhua asioista ja niistä tunteista jälkikäteen.
Kaverin skitsofrenia.
 
IhaNainen
lapsuudessa ja nuoruudessa koettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Vanhempien rakkaudettomuus ja pahoinpitely, henkinen väkivalta vanhempien ja sisarusten taholta.

Miten oon oppinu elämään asian kanssa... Öö.. Terapiassa sitä parhaillaan opettelen.
Kuin usein se on mielessä... Joka päivä omien lasten kans kamppailen, ku haluaisin kasvattaa heitä erillä tavalla ku oon oppinu/on opetettu tai kuinka mua itteä on kasvatettu... Vaikeaa.
Tämähän kuulostaa ihan mun elämältä. :/
 

Yhteistyössä