Vai onko haastavuus MYÖS äidin päässä?

["ulkosuomalainen"]

Tuli tuosta lasten helppous/haastavuus -ketjusta kyllä itselle vain sellainen mieleen, että haastavuus-helppous ovat termeinä vähän liian epämääräisiä. Itse puhuisin enemmänkin äidin ja lapsen välisistä luonne-eroista ja kemioiden kohtaamisesta, niin kuin useimmat psykologitkin asian määrittelevät. Eli esim. rauhallinen, mutta yksikseenkin viihtyvä lapsi voi olla toiselle äidille helppo, mutta toiselle vaikea. Ja esim. itse rauhalliselle äidille vilkas ja menevä lapsi voi olla vaikea, mutta itsekin energiselle äidille helppo, koska kemiat kohtaavat paremmin.

Esimerkki omasta lapsestani: Nukkui 18 kk ikään jatkuvasti heräillen, meillä hyvä yö tarkoitti 5 herätystä, vauva-aikoina heräili 20 minuutin välein. Päivisin nukkui yli 45 minuuttia kerrallaan vain kantoliinassa. Haastavaa, vai mitä? Itselleni, kun esikoinen oli kyseessä, se olikin ihan normaalia

Päivisin vauva oli aina aurinkoinen, KUNHAN sai olla tuntikaupalla kantoliinassa/sylissä (vaunuissa ekojen 6 kk:n ajan jaksoi olla ehkä varttitunnin, kokeilin aina n. kerran viikossa, mutta kantoliinaa oli pakko pitää aina mukana) ja kunhan tissiä tuli puolentoista tunnin välein. Mutta koko elämänsä aikana ehti kaksi kertaa itkeä niin, etten saanut parissa minuutissa rauhoittumaan joko sylillä tai tissillä. Onko tuo nyt sitten helppoa vai haastavaa? Riippuu äidistä.
Jonkun mielestä jatkuva tissittely (onneksi minulla ei ollut ongelmia imettää julkisesti, muuten oltaisiin pysytty kotona) ja kantaminen ovat haastavaa, itse taas ajattelin, että vauva on helppo, koska hänen tarpeisiinsa vastaamalla hän ei itkenyt juuri koskaan. Jos olisin yrittänyt pitää vauvaa sitterissä tai vaunuissa tai yrittänyt pidentää syöttövälejä yli sen 1,5 tuntia, olisi hän itkenyt jatkuvasti ja ollut ns. haastava vauva...

Pikku-taaperona (1v-1.5v)lapsi tuntui äärimmäisen vilkkaalta ja vaativalta. Ei hetkeäkään paikallaan, jatkuvasti kävi myös sylissä tankkaamassa läheisyyttä. Vaati jatkuvasti seuraa ja viihdytystä. Pieniä raivareita jo hyvin aikaisin. Mutta jos näihin tarpeisiin vastattiin ja uhmaan suhtauduttiin kärsivällsiesti, oli hän jälleen aurinkoinen ja iloinen.

MUTTA nyt 2 vuotiaana leikkiikin jo yksikseen, on hyvin sosiaalinen, osaa odottaa vuoroaan leikeissä eikä ota kädestä leluja, jos siitä ehtii hänelle ajoissa huomauttaa. Yhä haluaa aika usein syliin, toisaalta monesti riittää, että antaa itse pusun tai halaa. Ja haluaa halata ja pussata myös kavereitaan. Ja yrittää lohduttaa, jos kaverit itkevät.

Uhmakohtauksia esiintyy jo, mutta menevät oikealla asenteella pian ohi. Jos taas olen itse väsynyt ja kärsimätön, kestää kiukkukohtaus kauan ja niitä on paaaaljon useammin Silloin lapseni tuntuu niin kovin haastavalta. Kun taas jos olen itse hyvällä tuulella ja levännyt, tuntuu lapsi niin kovin helpolta...

Sama lapsi, onko teidän mielestä helppo vai haastava? Vai oletteko samaa mieltä kanssani, että useimmiten riippuu äidistä itsestään, näkeekö tietynluonteisen lapsen helppona vai haastavana?

 

[suosittelen]

Kannattaa lukea Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja mm. temperamentit. On kirjottanut siitä, että se haastavuus on ihmisen temperamentissa, mutta voi olla myös siinä että äidin ja lapsen temperamentti on erilainen ja tästä tulee yhteentörmäyksiä.

 

[Hopss]

Minäkin suosittelen tuota Keltikankaan kirjaa. Itselle tuli monta ahaa-elämystä, sekä omaan äitisuhteeseeni että äitiyteen

 

["heh"]

Osittain varmaan niinkin. Mutta esim. meillä kuopus huusi vauvana joka ilta pari tuntia putkeen riippumatta siitä mitä hänelle teki. Ei auttanyt syöttäminen eikä sylittelyt, hierominen tai jalkojen pumppaaminen (eikä kyllä vatsavaivaiselle vaikuttanut muutenkaan). Enpä oikein usko että minkäänlaisella tempperamentilla varustettu vanhempi olisi pitänyt tuota helppona tapauksena.

 

["ulkosuomalainen"]

Kannattaa lukea Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja mm. temperamentit. On kirjottanut siitä, että se haastavuus on ihmisen temperamentissa, mutta voi olla myös siinä että äidin ja lapsen temperamentti on erilainen ja tästä tulee yhteentörmäyksiä.

Hyvä pointti, luin nimittäin just Keltikankaan kirjaa ja sittä tuo ajatus lähtikin kehittymään. Rupesin siis punnitsemaan omaa lastani, jonka huonoa nukkumista ja tuota sylittelytarvetta muutamat ympäristön äidit ovat kauhistelleet samalla, kun minä olen aina pitänyt häntä ns. helppona lapsena

 

["vieras"]

On se osaksi äidin päässä. Kummastellen olen katsonut kaveriani, joka samanikäisen lapsen kuin omani on on sanonut "hulinoivan" ja todellisuudessa lapsi on ihan nätisti eikä yhtään kiukuttele.

Äidin temperamentti varmaan määrittelee sen mikä äidin mielestä on riehumista. Todellakin silmät pyöreinä katsoin tätä lasta joka äitinsä mukaan temppuili, ja minusta se oli ihan normaalia ulkovaatteiden pukemista. Ehkä se sitten normaalisti istuu kuin nukke, eikä yhtään yritä itse mitään.

 

[Madicken04]

Toki myös äidin/vanhemman asennoitumisella on merkitystä. Kuitenkin lapsissa on myös isoja eroja ja jollekin on äärettömän vaikeaa, ehkä mahdotontakin löytää sitä toimivaa mallia.

Itsellä esikoinen oli todella helppo vauva ja kakkonen taas hyvin haastava. Kolmonen on vasta 2 viikon ikäinen ja viihtyy oikeastaan vain sylissä/kantoliinassa ja mielellään tissillä, se taas on ihan normaalia mielestäni. Tulevat kuukaudet/vuodet sitten näyttävät millainen hänestä tulee.

Toisinaan ne roolit voivat vaihtuakin. Nyt 5v esikoinen on tietyiltä osin huomattavasti haastavampi kuin tuo 4v kakkonen, joissain tilanteissa taas roolit vaihtuvat.

 

["ulkosuomalainen"]

[QUOTE="heh";22655471]Osittain varmaan niinkin. Mutta esim. meillä kuopus huusi vauvana joka ilta pari tuntia putkeen riippumatta siitä mitä hänelle teki. Ei auttanyt syöttäminen eikä sylittelyt, hierominen tai jalkojen pumppaaminen (eikä kyllä vatsavaivaiselle vaikuttanut muutenkaan). Enpä oikein usko että minkäänlaisella tempperamentilla varustettu vanhempi olisi pitänyt tuota helppona tapauksena.[/QUOTE]

Koliikkivauva on varmasti haastava vauva, oli vanhempi millainen tahansa. MUTTA (ja tätä ajatusta en kyllä itse varauksettomasti allekirjoita, koska asiasta ei ole itsellä kokemusta muuta kuin sen verran, että oman vauvan ollessa 2 kuukautta meillä oli pieni kriisi miehen työpaikan kanssa ja silloin vauva itki enemmän) jotkut psykologit ja lastenlääkärit väittävät että myös koliikissa on kyse enemmän vanhempien ja lapsen välisistä vuorovaikutusongelmista. Esim. temperamentiltaan herkkä vauva aistii äidin väsymyksen (uupumuksen) eikä tunne oloaan turvalliseksi ja siksi protestoi. Tätä teoriaa (se on siis teoria eikä mitään todistettua faktaa) puoltaa se havainto, että usein koliikkivauva saattaa lopettaa itkemisen, kun esim. isä tai joku ystävä tulee käymään ja äidin ja vauvan negatiivinen ahdistuskierre pääsee katkeamaan.
Jos vauvalla on todettuja allergioita, on se eri juttu, tämä koliikkiteoria koskee niitä mystisiä kolmen kuukauden koliikkivauvoja, jotka itkevät ilman mitään selkeää syytä. Ilmavaivojahan kaikille vauvoille tulee jo pelkästä itkusta, niitä väitetään enemmän seuraukseksi itkusta kuin sen syyksi. Tiedä sitten...