U
"ulkosuomalainen"
Vieras
Tuli tuosta lasten helppous/haastavuus -ketjusta kyllä itselle vain sellainen mieleen, että haastavuus-helppous ovat termeinä vähän liian epämääräisiä. Itse puhuisin enemmänkin äidin ja lapsen välisistä luonne-eroista ja kemioiden kohtaamisesta, niin kuin useimmat psykologitkin asian määrittelevät. Eli esim. rauhallinen, mutta yksikseenkin viihtyvä lapsi voi olla toiselle äidille helppo, mutta toiselle vaikea. Ja esim. itse rauhalliselle äidille vilkas ja menevä lapsi voi olla vaikea, mutta itsekin energiselle äidille helppo, koska kemiat kohtaavat paremmin.
Esimerkki omasta lapsestani: Nukkui 18 kk ikään jatkuvasti heräillen, meillä hyvä yö tarkoitti 5 herätystä, vauva-aikoina heräili 20 minuutin välein. Päivisin nukkui yli 45 minuuttia kerrallaan vain kantoliinassa. Haastavaa, vai mitä? Itselleni, kun esikoinen oli kyseessä, se olikin ihan normaalia
Päivisin vauva oli aina aurinkoinen, KUNHAN sai olla tuntikaupalla kantoliinassa/sylissä (vaunuissa ekojen 6 kk:n ajan jaksoi olla ehkä varttitunnin, kokeilin aina n. kerran viikossa, mutta kantoliinaa oli pakko pitää aina mukana) ja kunhan tissiä tuli puolentoista tunnin välein. Mutta koko elämänsä aikana ehti kaksi kertaa itkeä niin, etten saanut parissa minuutissa rauhoittumaan joko sylillä tai tissillä. Onko tuo nyt sitten helppoa vai haastavaa? Riippuu äidistä.
Jonkun mielestä jatkuva tissittely (onneksi minulla ei ollut ongelmia imettää julkisesti, muuten oltaisiin pysytty kotona) ja kantaminen ovat haastavaa, itse taas ajattelin, että vauva on helppo, koska hänen tarpeisiinsa vastaamalla hän ei itkenyt juuri koskaan. Jos olisin yrittänyt pitää vauvaa sitterissä tai vaunuissa tai yrittänyt pidentää syöttövälejä yli sen 1,5 tuntia, olisi hän itkenyt jatkuvasti ja ollut ns. haastava vauva...
Pikku-taaperona (1v-1.5v)lapsi tuntui äärimmäisen vilkkaalta ja vaativalta. Ei hetkeäkään paikallaan, jatkuvasti kävi myös sylissä tankkaamassa läheisyyttä. Vaati jatkuvasti seuraa ja viihdytystä. Pieniä raivareita jo hyvin aikaisin. Mutta jos näihin tarpeisiin vastattiin ja uhmaan suhtauduttiin kärsivällsiesti, oli hän jälleen aurinkoinen ja iloinen.
MUTTA nyt 2 vuotiaana leikkiikin jo yksikseen, on hyvin sosiaalinen, osaa odottaa vuoroaan leikeissä eikä ota kädestä leluja, jos siitä ehtii hänelle ajoissa huomauttaa. Yhä haluaa aika usein syliin, toisaalta monesti riittää, että antaa itse pusun tai halaa. Ja haluaa halata ja pussata myös kavereitaan. Ja yrittää lohduttaa, jos kaverit itkevät.
Uhmakohtauksia esiintyy jo, mutta menevät oikealla asenteella pian ohi. Jos taas olen itse väsynyt ja kärsimätön, kestää kiukkukohtaus kauan ja niitä on paaaaljon useammin
Silloin lapseni tuntuu niin kovin haastavalta. Kun taas jos olen itse hyvällä tuulella ja levännyt, tuntuu lapsi niin kovin helpolta...
Sama lapsi, onko teidän mielestä helppo vai haastava? Vai oletteko samaa mieltä kanssani, että useimmiten riippuu äidistä itsestään, näkeekö tietynluonteisen lapsen helppona vai haastavana?
Esimerkki omasta lapsestani: Nukkui 18 kk ikään jatkuvasti heräillen, meillä hyvä yö tarkoitti 5 herätystä, vauva-aikoina heräili 20 minuutin välein. Päivisin nukkui yli 45 minuuttia kerrallaan vain kantoliinassa. Haastavaa, vai mitä? Itselleni, kun esikoinen oli kyseessä, se olikin ihan normaalia
Päivisin vauva oli aina aurinkoinen, KUNHAN sai olla tuntikaupalla kantoliinassa/sylissä (vaunuissa ekojen 6 kk:n ajan jaksoi olla ehkä varttitunnin, kokeilin aina n. kerran viikossa, mutta kantoliinaa oli pakko pitää aina mukana) ja kunhan tissiä tuli puolentoista tunnin välein. Mutta koko elämänsä aikana ehti kaksi kertaa itkeä niin, etten saanut parissa minuutissa rauhoittumaan joko sylillä tai tissillä. Onko tuo nyt sitten helppoa vai haastavaa? Riippuu äidistä.
Jonkun mielestä jatkuva tissittely (onneksi minulla ei ollut ongelmia imettää julkisesti, muuten oltaisiin pysytty kotona) ja kantaminen ovat haastavaa, itse taas ajattelin, että vauva on helppo, koska hänen tarpeisiinsa vastaamalla hän ei itkenyt juuri koskaan. Jos olisin yrittänyt pitää vauvaa sitterissä tai vaunuissa tai yrittänyt pidentää syöttövälejä yli sen 1,5 tuntia, olisi hän itkenyt jatkuvasti ja ollut ns. haastava vauva...
Pikku-taaperona (1v-1.5v)lapsi tuntui äärimmäisen vilkkaalta ja vaativalta. Ei hetkeäkään paikallaan, jatkuvasti kävi myös sylissä tankkaamassa läheisyyttä. Vaati jatkuvasti seuraa ja viihdytystä. Pieniä raivareita jo hyvin aikaisin. Mutta jos näihin tarpeisiin vastattiin ja uhmaan suhtauduttiin kärsivällsiesti, oli hän jälleen aurinkoinen ja iloinen.
MUTTA nyt 2 vuotiaana leikkiikin jo yksikseen, on hyvin sosiaalinen, osaa odottaa vuoroaan leikeissä eikä ota kädestä leluja, jos siitä ehtii hänelle ajoissa huomauttaa. Yhä haluaa aika usein syliin, toisaalta monesti riittää, että antaa itse pusun tai halaa. Ja haluaa halata ja pussata myös kavereitaan. Ja yrittää lohduttaa, jos kaverit itkevät.
Uhmakohtauksia esiintyy jo, mutta menevät oikealla asenteella pian ohi. Jos taas olen itse väsynyt ja kärsimätön, kestää kiukkukohtaus kauan ja niitä on paaaaljon useammin
Sama lapsi, onko teidän mielestä helppo vai haastava? Vai oletteko samaa mieltä kanssani, että useimmiten riippuu äidistä itsestään, näkeekö tietynluonteisen lapsen helppona vai haastavana?