Vahinko

Voi olisinpa minäkin raskaana.... :'(

 

Hajonnut ja kasassa kirjoitti ainakin minun silmät aukaisevaa tekstiä.En ole tuominnut koskaan ihmisiä jotka testeihin menevät,mutta hiljaa mielessäni ajatellut että voi ihme mitä rodunjalostus touhua...Minun pienimmäiseni on nyt 13kk,ja odotusaikana niskapoimu ultrassa saimme tuloksen 2,5,sekä suosituksen pian mennä ko tutkimuksiin..Kieltäydyin koska ajattelin että tätä lasta olen kovin halunnut ja hänellä on oikeus tulla syliini oli sitten sairas tai terve.Odotuksen kuluessa löytyi myös munuaisaltaan laajentumaa,kystaa aivoissa(ihan fysiologisen pientä)ja pari muuta juttua joiden nimeä en edes musta,joten pelko oli kova vauvan puolesta!Nämä kaikki näkyivät siis ultrassa jossa juoksin katsastamassa kuinka pikkuiseni on kasvanut =) Olin siis jokseenkin varautunut siihen että terve vauvani ei missään nimessä ole,kaikkien näiden löydösten jälkeen.Mutta kuinka ollakaan,vauva syntyi sektiolla,ja ainoa ongelma oli wet lung joka tuli synn kuluessa(niin nopea kuin se onkin).Sen vuoksi hän oli viikon keskolassa,mutta terveenä kotiutui sitten ja on oikeasti maailman kultaisin ja iloisin ja älykkäin veijari! Mutta toisin olisi voinut olla,ja ehkä siinä tapauksessa minäkin voisin ajatella toimivani toisin näiden kokeiden suhteen jos olisin vielä ajatuksissa hankkia vauvan...En tajunnut sitä ennen kirjoitustasi,en vaikka pelkäsin niin koko raskausajan.Nyt tajuan että toisilla on muita parempi syy tutkimuksiin osallistua.Kiitos siitä oivalluksesta.Minä pelkoineni olen kuitenkin päässyt vähällä.T:3x onnellinen äiti.

 

\

\

Kyllä nyt täytyy ihmetellä miksi kaikenmaailman tutkimuksia yleensä suositellaan.Kyllä se on niin että tieto se vaan lisää tuskaa. Itse olen pyöräyttänyt kaksi iltatähteä "kypsällä iällä" siis 38 ja 40 vuotiaana asenteella "se ei pelaa joka pelkää".En käynyt minkäänlaisis lisätutkimuksis,paitsi rakenneultrassa joskus 19vk. Tottakai ajattelin aika usein jotta mitäs jos on jotain vikaa esim. kromosomi juttuja yms. Mutta ajattelin sitten että jos sellainen on meille tulos sille ei sitten mitään voi ja se on sitten meille todellakin tarkoitettu. Elämäs voi sattua mitä tahansa lapselle joka on syntynyt "terveenä". Mitäs sitten jos jossain onnettomuudes vaikka vammautuu tms. Mihin se sitten laitetaan, jos ei ole enää "salonkikelpoinen". Tämä niille jotka suosittelevat raskaudenkeskeytystä.

Kun on perusterve ja synnyttänyt terveitä lapsia riskit ovat vähäiset. Kun on historia tuulimunista, keskenmenoista kromosomihäiriöön on asia aivan toinen. Se pelkää, joka on kokenut kuolleen lapsen synnyttämisen. Saamaa ei toivoisi tapahtuvan uudelleen. Sielu hajoaa. Elämä on pirstaleina.

Jos jommankumman suvussa on perinnöllisiä sairauksia jotka aiheuttavat lapsen kuoleman hyvin varhaisessa vaiheessa jo leikki-iässä, vanhemmilla on hätä jälkikasvusta. Minä kannatan kärsimysten minimointia. En puhu yksin lapsen kärsimyksestä vaan aikuisten tuskasta ja selviämisestä. Kaikki kärsimys ei kasvata, eikä ole välttämätöntä.

Muistui mieleen veren resus tekijä. Tunnen naisen joka synnytti 2 kertaa kuolleen lapsen koska veren resus tekijästä ei tuolloin tiedetty mitään. Kolmas lapsi sai elää koska tiedettiin miten toimia.

Te joilla ei ole ollut vastoinkäymisiä iloitkaa onnestanne. Toivoisin kuitenkin että ymmärtäisitte, että tässä maailmassa on myös äitejä, joilla on ollut elämässä huonoa onnea. Nämä testit ovat perheen sisäinen päätös. Jos joku ihmettelee ja kauhistelee varsinkin kun omaa terveet lapset se on luonnollista ajattelemattomuutta. Niin ehkä minäkin tekisin, jos en olisi kokenut sitä mitä olen saanut kokea.

Minä kävin yksityispuolella istukkabiopsiassa. Ikää ei ollut tarpeeksi jotta kunnan puolesta olisin päässyt, mutta kuitenkin riittävän paljon jotta riski down-lapsen synytymiselle oli olemassa. Miehen kanssa pohdimme, että maailmassa kaikenlaisilla ihmisillä on oikeus elää ja kasvaa, kaikilla on ihmisarvo ja oikeus rakkauteen, hyvöksyntään. Ja sitäkin, että myös ns. terveenä syntynyt voi vammautua ihan missä vaiheessa elämää tahansa, eikä häntä silti lakata rakastamasta ja nakata jonnekin laitokseen piiloon ja pois.
Mutta totesimme myös, ettei meillä ole valmiuksia ottaa vastaan synnynnäisesti vammaista lasta, esim. down.
Tuloksia odotettiin sydän kylmänä, sillä ajatus abortistakaan ei ollut hyvä. Kyseessä on kuitenkin pieni ihmisen taimi.
Onneksemme lapsi oli ja on terve, ainakin nyt pienenä ihan ikää vastaavasti toimiva lapsi siis. Onneksemme synnytys oli myös suunniteltu sektio: jos olisi ollut alatiesynnytys, en tiedä miten lapsen olisi käynyt, napanuora oli kaulan ympärillä ja jo sektiosynnytyksessäkin synytyi sininen vauva.

Työpaikalla lipsahti lapsen sukupuoli; se että se oli minulla tiedossa. Sain vastaani jäätävää ja paheksuvaa hiljaisuutta: olen käynyt seulonnassa, haluan täydellistä, rodunjalostusta, en hyväksy erilaisuutta, en hyväksy vammaisuutta. Työpaikallani on pari lievästi synnynnäisesti vammaista (fyysistä).

Se oli kuitenkin meidän valintamme. Joku jaksaa vastaanottaa, etenkin sellaiset jotka eivät ole kokeneet murskaavia menetyksiä, isoja vastoinkäymisiä tai vaikeuksia. Todellakin: kärsimys ei jalosta ketään. Toiset jaksavat enemmän, ehkä. Tai sitten jaksamisellakin on rajansa. Väittämä, ettei ihmiselle anneta kannettavaksi enempää kuin mihin hän pystyy on mielestäni huuhaata ja niiden kömpelöitä lohdutussanoja, jotka eivät itse ole rakentaneet itseään ja elämäänsä kerta toisensa jälkeen uudelleen, nousseet pohjalta ylös; näiden sanojen taakse on myös helppo piiloutua, kun todellista empatiaa ei ole, kun ei itse kyetä kohtaamaan toisen tuskaa ja hätää - aivan samoin kuin se: "sinä olet vahva, sinä jaksat" - entäs jos ei jaksakaan!? Miten voi nähdä toisen ihmisen sisään, jos ei vaivaudu näkemään edes ulkokuorta: äänetönnä huutavaa hätää ja tuskaa kun taaskin elämä löi kasvoille isolla lujalla kouralla ja kaatoi maahan!

Minä en olisi enää jaksanut ottaa vastaan lasta, joka olisi vaatinut erityishoitoja, kuntoutusta, yhteydenottoja sinne ja tänne ja käyntejä siellä ja täällä, sairaalareissujakin, ja joka ei olisi ikinä itsenäistynyt, jonka kehitys jäisi noin 5-vuotiaan tasolle.

 

ei varmaan suoraan aiheeseen kuulu, mutta en jaksa koko ketjua kahlata läpi. Mutta noista sikiötutkimuksista ja iästä. Kaksi lastani olen saanut "riski-iässä" mutta mitään sikiötutkimuksia ei ultraäänijuttujen lisäksi tehty. en halunnut riskeerata raskauksia millään punktioilla yms
Ja loppujen lopuksi kuka voi olla varma että terveen tai edes elävän lapsen saa vaikka testit näyttää tervettä??! Synnytyksessä voi tapahtua kaikenlaista ja sen jälkeenkin, esimerkiksi joku onnettomuus.
Ja down lapsia ja nuoria tunnen sen verran että en voisi kuvitella että heillä ei olisi oikeus syntyä tähän maailmaan. He tuovat maailmaan sitä lämpöä ja rakkautta mikä monelta ns normaalilta joskus tässä maailman hektisessä oravanpyörässä jää. He elävät sataprosenttisesti tunteella eivätkä teeskentele!
Mutta jokainen ajattelee tavallaan, kaikki ei jaksa jos kaikki ei olekaan niin kuin suunnitellaan tai pitäisi normaalikuvioiden mukaan olla. Mutta tuntemieni downlasten ja nuorten vanhemmista (osalle on downlaspi tullut yllätyksenä ilman mitään sikiödiagnostiikkaa) ei ole koskaan sanonut katuvansa vaan heistä näkee että he todella rakastavat lastaan niin kuin lapsikin rakastaa heitä.
Ja ei ne kromosomipoikkeamat tai muut ikää katso, itse todellakin riski-iässä olen kaksi ns tervettä lasta saanut kun taas ystäväni sai ihanan downpojan (nyt jo reippaan rippikoululaisen) alle 30 v!

 

Minun mielestäni ihmisellä, joka ei ole valmis vastaanottamaan down-vauvaa, ei ole tarvetta saada vauvaa ollenkaan. Ei muuta kuin steriloitavaksi.

 

\

Minun mielestäni ihmisellä, joka ei ole valmis vastaanottamaan down-vauvaa, ei ole tarvetta saada vauvaa ollenkaan. Ei muuta kuin steriloitavaksi.

 

\

\

Minun mielestäni ihmisellä, joka ei ole valmis vastaanottamaan down-vauvaa, ei ole tarvetta saada vauvaa ollenkaan. Ei muuta kuin steriloitavaksi.

Onneksi se ei ole sinun päätettävissä ja on enemmän perheiden sisäinen asia.

 

:flower: Onnittelut.
=) Ihanaa kun on muitakin samassa "tilassa" olevia.
Luulin olevani yksin näin vanhalla iällä ja vahinko....
mutta en ole edes harkinnut tekeväni aborttia.
Ja tämä on siis kuudes lapsi perheessämme. olen pian 41v. Että iltatähti se siellä tuikki jos kaikki menee hyvin.

Tiedän että ihmiset kauhistelevat ja oma sukuni käskee raskauden keskeytykseen. Minut, aikuisen naisen. Juu.
Aion nauttia tästä ihmeestä, ei mun pitänyt tulla raskaaksi nyt. Uskon kohtaloon, vai onko se elämän tarkoitus tai jotain, mutta näin pitää käydä, siis tervetuloa vielä yksi meidän huusholliin ja tähän maailmaan.

=) =) =)

 

Hei

Itse täytin 43 kun kuopuksemme "vahinko" syntyi. Tämä oli onnellinen vahinko. Haaveilin lapsesta, mutta en olisi enää uskaltanut hankkiutua raskaaksi. Kaikki meni hyvin ei edes edellisellä kerralla tullutta raskausmyrkytystä tullut. Palasin lyhyen hoitovapaan jälkeen töihin. Onhan työn ja kotdin yhteensovittaminen vaikeaa. Vanhemmat murkkulapset ja koulunsa aloittava ovat sopeutuneet hyvin uuteen täystuhoon. Voin sanoa, että äitiys vanhemmalla iällä on stressittömämpää kuin aikaisemmin. Mitä siitä jos villakoirat vilistää tärkeintä on tässä ja nyt. Tuttavaperheen äiti kuoli syöpään 24 vuotiaana, joten emme tiedä mitä huominen tuo tullessaan olemme sitten nuoria tai vanhoja. Elämällä ei ole takuuta.

Onnitteluni ja ota lapsi kiitollisuudella vastaan.

 

Mitä Lillille kuuluu? Onko ratkaisuja jo tehty....

 

Mikäs oikeus teillä on "jumalaksi" ja pyöveleiksi rueta, te jotka ette omien pelkojenne takia ota vastaan lasta jonka saisitte??Minusta sellainen on raukka pahimmasta päästä ja ITSEKKYYDEN huippu.

Kyllä minustakin tuntuu edelleen että en jaksa jos syöpäni uusii ja pelkään kipua ja avuttomuutta ja sitä ettei elämässä kaikki ole VALITTAVISSA ja ihmisen päätettävissä mutta mielestäni ihmisellä ei ole oikeutta riistää henkeä toiselta (sikiöltäkään) mutta se on tietysti jokaisen henk. koht. "vapaus" ajatella asiasata kuinka tahtoo.
Mielestäni ihminen voi kasvaa elämän vaatimusten mittoihin ja jos uupuu niin voi nousta jälleen, vain kuolema on lopullista.Meidän 22 vuotias vävypoikamme kuoli juuri juhannuksena auto- onnettomuudessa että ei elämä anna mitään takuita, se on vain elettävä, tai sitten yritettävä paeta elämää johonkin viina ja huume huuruihin mutta kas kummaa kun siinäkin touhussa voi sitten kuolla!!!

 

[/quote]

Älkää laskeko päiviä, me elämme tänään. Kaikki muu on aina vain spekulaatiota. Ota tästä päivästä se anti, minkä saat. Rakasta jo tänään, rakasta myös itseäsi. Hyväksy erilaisuus. Kukaan ei elä elämäänsä sairastumatta. Elimistö rappeutuu koko ajan. Aika ei kulu, ihminen kuluu. Rakasta, rakasta lastasi tänään. Vielä hän ei ole 2-kymppinen, mutta ehkä joskus on. Tee tästä päivästä hyvä. Toimi jo tänään oman etiikkasi mukaan. Iloitse tänään - ja itke tänään. Ole kiitollinen elämästä ja suo se toisillekin, ikään katsomatta.


[/quote]

Yhdyn samaan! Itse nyt "vasta" 31-v ja lapset 4 ja 6 ja kolmas tulossa. Toki sitä aina välillä miettii, minkä ikäinen on kun oma lapsi täyttää 18 -v jne... Mutta tätä kolmatta odottaessani olen katsonut tätä kouluun lähtevää ja ajatellut "joko nyt". Aika menee, joten nyt olen oppinut nauttimaan päivä kerrallaan ja elän tätä hetkeä, en eilistä, en tulevaa. Sillä lapseni voivat joutua elämään ilman äitiään jo huomenna, ei 60-vuotiaana. Nauttikaa hetki hetkestä ja herätkää aamuun niin kuin tämä päivä olisi viimeinen täysillä kaikesta nauttien. Itse haluan neljännen lapsen, mieheni ei. Mutta jos joskus iltatähden saan, olen maailman onnellisin. Onnea teille kaikille yli 40-vuotiaille äideille!!!! Täältä tulen "perässä"....

 

Menee nyt varmaan vähän tämäkin aiheesta ohi...

Itse sain monivammaisen vauvan tänä vuonna. Entuudestaan kaksi tervettä alle kouluikäistä. Raskausaikana havaittiin sikiön kasvuhidastuma ja tehtiin lapsivesipunktio, mutta kromosomimuutos oli niin harvinainen (meidän vauvan lisäksi lääketiede tuntee yhden toisen), että se ei punktiossa näkynyt. Ihanahan tämä vauvamme on, mutta arki on aika rankkaa, kun juostaan lääkäriltä toiselle, fysioterapiaa 2 krt/vko, syötetään nenämahaletkulla jne. Itse ajattelin aina, että minusta ei olisi vammaisen äidiksi. Mutta eipä tässä ole vaihtoehtoja.

Mutta jos neljäs lapsi joskus tulee, niin minä menen istukkabiopsiaan. Ja keskeytän, jos jotain vakavaa löytyy. Voimavarat ei vain riitä kahteen vammaiseen lapseen. Siltihän voi aina toinenkin vammainen tulla, jos osuu taas joku superharvinainen poikkeama kohdalle.

 

\

Mikäs oikeus teillä on "jumalaksi" ja pyöveleiksi rueta, te jotka ette omien pelkojenne takia ota vastaan lasta jonka saisitte??Minusta sellainen on raukka pahimmasta päästä ja ITSEKKYYDEN huippu.

Kyllä minustakin tuntuu edelleen että en jaksa jos syöpäni uusii ja pelkään kipua ja avuttomuutta ja sitä ettei elämässä kaikki ole VALITTAVISSA ja ihmisen päätettävissä mutta mielestäni ihmisellä ei ole oikeutta riistää henkeä toiselta (sikiöltäkään) mutta se on tietysti jokaisen henk. koht. "vapaus" ajatella asiasata kuinka tahtoo.
Mielestäni ihminen voi kasvaa elämän vaatimusten mittoihin ja jos uupuu niin voi nousta jälleen, vain kuolema on lopullista.Meidän 22 vuotias vävypoikamme kuoli juuri juhannuksena auto- onnettomuudessa että ei elämä anna mitään takuita, se on vain elettävä, tai sitten yritettävä paeta elämää johonkin viina ja huume huuruihin mutta kas kummaa kun siinäkin touhussa voi sitten kuolla!!!

Niin, se on SINUN elämäsi. SINUN päätöksesi niissä asioissa, joissa voi päätöksiä tehdä.
Olet ilmeisesti kokenut kovia, selvinnyt. Ei uskoisi kirjoituksesi sisällöstä. Empatiaa muille ei sinulta heru. Ei ainakaa jos perheen päätös on jotain muuta kuin mitä itse ajattelisit vastaavassa tilanteessa tehdä.
Empatia on sitä, että osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Se sinulta puuttuu. Elämänkokemukset ja vastoinkäymiset eivät ainakaa n sinuille semmoista ole kasvattaneet, joten odotettavissa on varmaan vielä aika paljon vastoinkäymisiä.
Mutta olethan sitten taas omasta mielestäsi vähän parempi ihminen kuin muut...

 

\

Mikäs oikeus teillä on "jumalaksi" ja pyöveleiksi rueta, te jotka ette omien pelkojenne takia ota vastaan lasta jonka saisitte??Minusta sellainen on raukka pahimmasta päästä ja ITSEKKYYDEN huippu.

Kyllä minustakin tuntuu edelleen että en jaksa jos syöpäni uusii ja pelkään kipua ja avuttomuutta ja sitä ettei elämässä kaikki ole VALITTAVISSA ja ihmisen päätettävissä mutta mielestäni ihmisellä ei ole oikeutta riistää henkeä toiselta (sikiöltäkään) mutta se on tietysti jokaisen henk. koht. "vapaus" ajatella asiasata kuinka tahtoo.
Mielestäni ihminen voi kasvaa elämän vaatimusten mittoihin ja jos uupuu niin voi nousta jälleen, vain kuolema on lopullista.Meidän 22 vuotias vävypoikamme kuoli juuri juhannuksena auto- onnettomuudessa että ei elämä anna mitään takuita, se on vain elettävä, tai sitten yritettävä paeta elämää johonkin viina ja huume huuruihin mutta kas kummaa kun siinäkin touhussa voi sitten kuolla!!!

Kaikilla ei ole voimavaroja eikä haluja vammaiseen lapseen.
Yhteiskunta antaa mahdollisuuden valita synnyttää tai keskeyttää raskaus jos tulossa on vammainen lapsi ja sen pystyy etukäteen toteamaan,kaikkia vammoja ei näe etukäteen.
Elämässä ei voi valita kaikkia vaihtoehtoja mutta niistä mistä voi,siihen pitäisi jokaisella olla mahdollisuus.
Minusta jokaisella on oikeus itse päättää kykeneekö ja haluaako sitoutua vammaisen lapsen hoitamiseen loppuiäkseen.En lähtisi tuomitsemaan ketään.

 

Minä en tuomitse ketään nyt kirjoituksellani, kerroin vain yhden laidan asiasta:

Äitini oli 40-vuotias, kun minä synnyin, ennestään hänellä oli jo kolme lasta, joista tuolloin nuorin 18-vuotias. Minusta tuli täti kun olin 2v. Äitini on myöhemmin sanonut, että jos hän toisen kerran saisi miettiä, niin ei lasta alkaisi tekemään. Mutta kertoi, samalla, ettei koskaan harkinnutkaan aborttia. Eli iltatähti syntyi suunnitellusti. Hän on kuitenkin kertonut, että oli itse raskasta kärsiä vaihdevuosista ja samalla erittäin uhmakkaasta murkkuikäisestä. Nyt äitini on 65 ja hyvässsä kunnossa ja iloinen monista lapsenlapsistaan. Vaikka minulla todettiin krooninen sairaus 3-vuotiaana, ei se ole mitenkään äitini iän syytä, vaikka joku voisi niin luulla. henkilökohtaisesti minua kyllä nolotta lapsena kun muiden vanhemmat olivat nuoria ja nättejä ja minulla oli äiti, joka oli jo 50v mummo! Muistan aina sanat korvissani ala-asteelta: "Kauhean kun teidän äiti on vanha!" Mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli rikkaus, sain heidän myötään tutustua muihin vanhoihin ihmisiin ja kuulla erittäin paljon elämänkokemuksia, joista muut ikäiseni saivat tietoa vain historiankirjoista.

Jokainen ihminen jaksaa omalla tavallaan ja niin jaksoi minunkin äitini, vaikka tunsi välillä itsensä liian vanhaksi. Onnea teille! :flower:

Iltatähti, nyt 25v

 

Viestisi on kirjoitettu jo kesäkuussa, mutta luin tätä äidit 40 + palstaa ja kirjoituksesi jäi mieleeni koska olen itse nyt 43 v ja meille syntyi iltatähti, poika, toukokuussa jolloin olin vasta täyttänyt 43 vuotta ! Tyttäremme ovat 16- ja 11-vuotiaat.
Meillä näyttää olevan yhteistä sekin, että mies on vanhempi. Sinulla 7 v, minulla 8.5 v.

Kuinka olette jaksaneet ?? Aiotko palata työhön äitiysloman jälkeen ?
Meillä poika on koko perheen ilopilleri ja aurinko, mutta välilllä pelottaa oma jaksaminen ja varsinkin miehen jaksaminen, onhan hän minua vanhempi. Vielä on mennyt tosi hyvin, lapsi on rauhallinen ja nukkuu yöt hyvin, mutta entä sitten kun tulee sairastelua, lapsi kasvaa ja vaatii yhä enemmän ?? Kerropa kokemuksiasi, olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Nyt pitää mennä nukkumaan, kun poikakin nukkuu. Välillä väsyttää aika tavalla ja parempi on nukkua silloin kun lapsikin. Kyllä ikä jo tuo rajoitteita, vaikka muistan että oli sitä väsynyt kun tytötkin olivat vauvoja, väsyy sitä nuorempikin.

Jään odottamaan viestiäsi !

 

\

Viestisi on kirjoitettu jo kesäkuussa, mutta luin tätä äidit 40 + palstaa ja kirjoituksesi jäi mieleeni koska olen itse nyt 43 v ja meille syntyi iltatähti, poika, toukokuussa jolloin olin vasta täyttänyt 43 vuotta ! Tyttäremme ovat 16- ja 11-vuotiaat.
Meillä näyttää olevan yhteistä sekin, että mies on vanhempi. Sinulla 7 v, minulla 8.5 v.

Kuinka olette jaksaneet ?? Aiotko palata työhön äitiysloman jälkeen ?
Meillä poika on koko perheen ilopilleri ja aurinko, mutta välilllä pelottaa oma jaksaminen ja varsinkin miehen jaksaminen, onhan hän minua vanhempi. Vielä on mennyt tosi hyvin, lapsi on rauhallinen ja nukkuu yöt hyvin, mutta entä sitten kun tulee sairastelua, lapsi kasvaa ja vaatii yhä enemmän ?? Kerropa kokemuksiasi, olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Nyt pitää mennä nukkumaan, kun poikakin nukkuu. Välillä väsyttää aika tavalla ja parempi on nukkua silloin kun lapsikin. Kyllä ikä jo tuo rajoitteita, vaikka muistan että oli sitä väsynyt kun tytötkin olivat vauvoja, väsyy sitä nuorempikin.

Jään odottamaan viestiäsi !

Huomasin vasta että ymmärsin tämän palstan tarkoituksen väärin. En vastannut nimimerkille vahinko, vaan halusin yhteyttä nimimerkkiin vertainen. En saa poistettua enää tätä viestiäni mutta toivottavasti vertainen tämän lukee ja ottaa yhteyttä.

 

Ei kannattaisi kauheasti tuhlata aikaa tulevan miettimiseen. Me eletään tässä ja nyt. Kukaan ei tiedä milloin on kenenkin viimeinen päivä yms. Minä en menisi tuomitsemaan ketään, joka tekee abortin jos saa tietää tulevan lapsen sairaudesta. Kun ei tiedä toisen taustoja ja lähtökohtia. Joku jaksaa enemmän kuin toinen ja meille annetaan jokaiselle omat ristimme kuin myös ilonaiheemme, mitä ne itse kullekin on. Toisille ne on isompia juttuja kuin toisille mutta eihän asioita voi vertailla keskenään.
Itsellä ei ole iltatähtiä eikä enää kai tulekaan enkä tiedä mitä tekisin jos yllättäin iltatähti ilmoittaisi tulostaan. Kovasti haluaisin pitää yllätysvauvan ja vaikka yritän elää tässä hetkessä niin kuitenkin miettisin jo olemassa olevaa sairauttani... joten päätös olisi erittäin vaikea ja raskas.
Eikös vain anneta kaikkien kukkien kukkia, kun on kesäkin!!!

 

\

\

Löysin tällaisen vanhan viestin ja silmiini pisti tuo parissa kohdassa esille tuleva asia, että punktiossa saisi varmuuden lapsen terveydestä! Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa. Vain joitakin kromosomivikoja löydetään punktioissa. Suurin osa kromosomivioista ei näy. Ja lisäksi on olemassa suuri määrä muita vamman aiheuttajia. Downin syndromaahan noissa tutkimuksissa lähinnä etsitään. Sekään ei ole sairaus, vaan kromosomimuutos, joka aiheuttaa kehitysvammaisuuden. Luulisi nykyaikana jokaisen ymmärtävän, että millään tutkimuksella ei voi varmistua lapsen "terveydestä". Ap:lle onnea ja toivottavasti olet sinut ratkaisusi kanssa, olipa se mikä tahansa.

voi mitä jeesustelua, prkl. Sinäkin olet varmaan joku uskovainen muttet kuitenkaan hyväksy kehitysvammaisia. Kannattaa varmaan vähän vaikka perehtyä asiaan, niin hime juttua kirjoitit. Jos niitä lapsia pitää niin paljon tehdä pitäisi olla valmis ottamaan vastaan mitä tulee.

Jos otetaan kromosominäyte istukkabiopsialla tai lapsivesipunktiolla, siinä katsotaan kaikki kromosomit, ei ainoastaan 21 eli down.
Rakenteellisia vikoja sieltä ei näy, ennen kuin rakenneultrassa, jos niitä vikoja on.
Paitsi, jos menee vapaaehtoisesti (esim. riski-iän perusteella) lapsivesipunktioon, silloin siitä katsotaan tietääkseni vain 21 kromosomi poikkeavuus. Eli down-seulonta.

Itse olisin iän perusteella päässyt down-kromosomi seulontaan, jos sitä olisi tarjottu. Minusta otettiiin ainoastaan omasta verestä seulonta, kannanko down-kromosomi poikkeavuutta piilevänä. Koe oli hyvä, en kantanut. En myöskään mennyt punktioonkaan. Mutta muitakaan seulontoja ei edes tarjottu.
Kunnes selvisi raskauden loppukolmanneksen aikana, että otettiin lapsivesipunktio, omasta halustani, että meille oli tulossa kromosomivirheinen lapsi, pahenpi kuin down "trisomia-21".
Miksi menin vasta silloin punktioon, joku ajattelee. Meille löytyi rakenneultrasta rakennevikoja ihan sattumalta rv33. Lääkäri suostutteli heti löydöksen tehtyään lapsivesipunktiota. Jos kromosomisto olisi ollut hyvä, olisin normaalisti synnyttänyt ja sen jälkeen lapsi olisi leikattu löydetyn rakennevian takia. Mutta kun tehtiin lapsivesipunktio ja sieltä löytyi "pelätty" vika, jota en itse osannut edes kuvitellakaan, niin näillä lapsilla on erittäin huono ennuste edes jäädä eloon. Kuten meillä kävi, vauva kuoli kohtuun rv40.
Vaikka sitä on nähnyt katukuvassa vammaisia, niin ei sitä osaa edes kuvitella, että eivät kaikki ole down-lapsia. Siellä on erittäin huonostikin vammautuneita. Sitä ei vaan usko tai halua uskoa, että näinkin voisi käydä minulle.
Itsekin muistan sanoneeni äidilleni, kun ensimmäisen vika löytyi; itkin ja sanoin "toivottavasti ei ole vammainen".
Äitini lohdutti, että ; "täytyy muistaa että jokaisella on oikeus elää ja elämään."
Mutta en tässä halua ketään loukata tai tuomita, jokaisella on oma näkemys asiaan; seulonta.
Toivottavasti en loukannut ketään vanhempaa, jolla on vammainen tai down-lapsi. Me kaikki olemme Jumalan lapsia, meillä kaikilla on oikeus elää täällä. Toiset jaksavat kantaa raskaimman taakan, hoitaa näitä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, täydellistä ihmistä ei olekaan, jokaisessa meistä on "vikoja" isoja tai pienempiä.
Se täytyy muistaa. :flower:

Sinulle ap, onnea tavattomasti, ihanasta vauva-uutisesta :flower:

 

Nuorempi lapseni on 12v. ja itse kohtapuoliin 50v.! Kuopus ei ole koskaan tuntunut minua häpeävän, päinvastoin. En tunne itseäni mummoikäiseksi enkä koe yhtään raskaaksi, että esikoinen elää täyttä murkkuikäänsä!
Ihmiset ovat niin erilaisia, niin nuoret kuin vanhemmat, lapsetkin. Äitisi oli varmaan kokenut nelikymppisenä vauvan saamisen jotenkin häpeänä, tämän päivän nelikymppiselle se on ehkä normaalimpaa!

 

Kyllä kyllä. Tutkimuksissa katsotaan kaikki kromosomit. Mutta ei siinä näy kaikki viat kromosomeissa! Jokunen trisomia näkyy ja ehkä joku isoin muukin poikkeama. On kuitenkin olemassa satoja kromosomivikoja jotka eivät näy!!!.