Mä luulen, että vähävaraisissa perheissä suurin syy joulumielen katoamiseen on se ikävä tosiasia, että nykyisin juuri jouluna lasten eriarvoistuminen korostuu. Ei auta, vaikka lapsi olisi ollut miten kiltti tahansa, joulupukki nimittäin vie hyvin todennäköisesti eniten ja hienoimpia joululahjoja päiväkodin tai koulun ilkeimmälle kiusaajalle. Olen ollut itse aikoinaan vähävarainen ja vaikka mun lapseni eivät pieninä mihinkään hienouksiin tottuneetkaan, kyllä mä vielä muistan ne joulut, kun likka silmät suurina katsoi joulupukkia, joka toi samanikäiselle lähes aina vanhempiaan tottelematta olevalle serkkupojalle 10 kertaa enemmän ja 10 kertaa hienompia lahjoja kuin joulupukki sieltä säkistään kaivoi likalle (skskonpoika toivoi 3 veenä joululahjaksi aitoa kultaharkkoa ja SAI sen). Pakko sanoa, että kyllä se äidin sydäntä raastoi, kun toinen oli oikein kovasti koittanut olla tavallista kiltimpi ja silti pukki suosi serkkupoikaa.
Tänä päivänä on hyvin vähän niitä lapsia, jotka eivät ole tekemisissä muiden kuin omien sisarustensa kanssa. Hyvin vähän niitä, jotka eivät ikinä käy marketeissa, hyvin vähän niitä, jotka eivät katso lastenohjelmia telkkarista ja hyvin vähän niitä, joiden postilaatikosta ei lelumainoksia joulun alla tipahda. Lapset näkevät, mitä kaikkea ihanaa maailmassa on ja puhuvat joululahjatoivomuksistaan kavereidensa kanssa. Joulun jälkeen sitten kerrotaan, mitä itse kukin sai.
Kun mä olin 1960-luvulla lapsi, ei ollut tällaista elintasoa kuin nykyisin. Kaupassa, mistä äiti osti ruuat, ei myyty yhtään lelua. Tavarataloissa, joissa leluosastoja oli, käytiin ehkä kerran vuodessa. Lelukaupat oli ihan erikseen ja niissä käytiin ehkä pari kertaa koko lapsuuden aikana. Ukin tekemä kelkka, äidin ompelema molla-maija, mummin kutomat villasukat, kummitädiltä saatu kynttilä ja isän ostamat sukset olivat sen ajan lapsille joulun suurinta täyttymystä.
Tänä päiväni sukset ja pulkat kuuluu normaalivarustuksiin, molla-maijoista kukaan ei ole kiinnostunut, kun pitää olla uusin kävelevä, jodlaava, voltin tekevä, Idols-brätsi. Sukkiakin on kaapit väärällään.
Kun mä olin lapsi, silloin vuonna kuokka ja kirves, myös Helsingissä asuma-alueet olivat tulotasoltaan varsin homogeenisia. Munkkivuoressa asui duunariperheitä, Munkkiniemessä asui johtoporras ja wanhan rahan omistavat. Me Munkkivuoren lapset käytiin koulua Munkkivuoressa ja Munkkiniemen lapset kävi koulua Munkkiniemessä. Vaikka välimatkaa oli vain alle 2 kilometriä, niin eihän me toisiamme koskaan tavattu. Eli kaverit sai samantapaisia lahjoja kuin itsekin saatiin. Jos joku sai puhuvan Barbien, niin sillä oli silloin "Ameriikan-täti", joka sellaisen ihmeen oli lähettänyt. 99,999%:lla lapsista ei ollut "Ameriikan-tätiä", joten vaikka sitä puhuvaa Barbia ihasteltiin, kukaan ei olettanutkaan saavansa itse sellaista.
Nykyisin asuinalueet ovat heterogeenisempia, samoissa pihapiireissä, samoissa kerhoissa ja samoissa koululuokissa on niin vähävaraisten kuin hyvätuloistenkin lapsia.
Vielä 1980-luvun lopulla kunnallisen päivähoitopaikan saamiseen oli oltavat sosiaaliset perusteet. Hyvätuloisten vanhemmilla ei ollut mitään mahdollisuutta saada lastaan kunnalliseen päivähoitoon vaan heidän lapsensa hoidettiin yksityisellä. Nykyisin kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus ja samassa tarharyhmässä voi olla "Kimmo Kirkonrotan" ja "Riku Rikkaan" lapsia.
Eri tuloluokissa elävien ihmisten hajauttaminen asumaan sekaisin toistensa kanssa on ihan hyvä asia, mutta sen varjopuolena on, että lapset joutuvat yhä nuorempina huomaamaan, että elämä - ja näin joulun alla joulupukki - on epäoikeudenmukainen.
Joulu syntyy pienistä, perheen yhdessä tehdyistä asioista, mutta kodin seinien ulkopuolella kuitenkin on se todellisuus, jossa lapsemme yhä nuorempina joutuvat elämään.