Vaativan Vauvan Vanhemmuus

NAJ
Meidän haastava vauva on jo 5 vuotias =) Niin se aika menee, todella tuoreessa muistissa vauva-aika. Poika huusi huutamasta päästyään, synnytyssalissa kun syntyi katsoi isäänsä ja aloitti huutamisen, jota jatkui reilut kaksi tuntia, kätilö kävi kysymässä että oletko jo imettänyt no joo imetä tota sitten, kun karjuu henkensä hädässä.

Meidän poika ei myöskään viihtynyt yhtään missään, paitsi sylissä hetkittäin rauhoittui. Nollasta sataan kiihtyi alta kahdensekunnin, kun heräsi päiväunilta, huuto alkoi justiinsa eikä melkein. Poika oli ja on herkkä äänille, paikat joissa on kovia ääniä/paljon ihmisiä ahdistavat häntä selvästi ja muutamille muille ärsykkeille. Kaiken kaikkiaan hän oli ja on haastava tempperamenttinen. Mutta hänessä on toinen ihana empaattinen, kiltti, rakastava puoli, joka tuli näkyviin vasta vähän isompana. Poika tuntee sekä positiiviset että negatiiviset tunteet tosi suuresti. On hänen kanssaan vieläkin haastavaa, mutta hyviä hetkiä on tosi paljon. Näiden haastavien lasten kanssa vaan on tehtävä töitä ihan mahdottoman paljon, mutta se työ palkitaan. Tämä meidän haastava vauva teki minusta paljon avarakatseisemman ja kypsemmän äidin. Minä olen sitä mieltä, että me kasvatamme näitä mahtavia haastavia persoonia, mutta kyllä he kasvattavat meitäkin.

Se mitä haluan vielä lisätä, että itse en henkilökohtaisesti pidä siitä että tullaan kertomaan kuinka opetetaan vauva tekemään sitä tai tätä. Meidän poikaa ei ainakaan opetettu nukahtamaan itsekseen/nukkumaan kokonaisia öitä/syömään kiinteitä. Kyllä minäkin luin ja noudatin ohjeita miten vauva nostetaan vaikka 100 kertaa pois sängystä ja sitten viikon kuluttua nostoja on enää 5. Noh meillä tuo meni niinpäin että jos nostoja oli ekana iltana 10 niin viikonkuluttua 30 + huutoraivarit pelkästä sängyn näkemisestä. Samoin kiinteät, älä vain anna maitoa niin alkaa maistumaan kiinteät -->poika ei syönyt yhtään mitään ja huuto paheni joka kerta kun näki lusikan/ruokapurkin. Tottakai vinkkejä saa antaa ja itsekin yritän niitä antaa, mutta koitan myös muistaa että ihan totta kaikki ei ole mustavalkoista ja vauvat ovat erilaisia. Isommille lapsille voi opettaa asioita, mutta minä olen sitä mieltä että eri vauvojen kanssa toimii eriasiat ja suurimmanosan kanssa varmasti toimivat Tracyn ohjeet, mutta ei kaikkien.

Nyt meillä haastava poika sai siskon joka on täysin erimaata kuin veljensä. Vauva ei huuda kokoajan, viihtyy lattialla katsellen, nukkuu yöt yhdellä syötöllä ja on 90% ajasta tyytyväinen. Minä en enää kuvittele että vauva olisi sitä koska olisin poikkeuksellisen onnistunut äitinä, vaan uskon että tytön tempperamentti ei ole niin haastava kuin veljensä. Meidän esikoinen oli rauhallinen vauva ja voin myöntää että olin aikamoinen besserwisser ja sitä mieltä että huutavien vauvojan äidit tekevät jotain väärin. Kuinka väärässä olinkaan ja siksi olen iloinen että olen saanut olla myös haastavan vauvan äiti. Muistakkaa kanssasisaret: Me olemme parhaita äitejä lapsillemme olivat he sitten haastavia tai vähemmän haastavia.

T:NAJ+Lapset 9 v, 5v ja 3kk
 
Viimeksi muokattu:
naj :) ihanasti kirjotettu!! Just niiii samaa mieltä. Mä luin syntymän jälkeen varmaan sata opasta ja nettineuvot lisäksi ku luulin et vika on mussa ja tytön PITÄS toimia niinku ohjeissa sanotaan. Just niinku tota nosteluakin kuvasit! Samoin tuo maitoasia. Meillä ruoka maistuu kyllä mut tytön pinna ei vieläkää kestä odottamista minuuttiakaan. Ehtii raivonpartaalle jo siinä ku näkee mun maitoa laittavan. Eli..jossain neukkulan ohjeessa oli just tota,et ei maitoa ruokien välillä eikä aamulla jne.. Esim yks 8kk päivärytmi; iltapuuro 19.30.....herääminen 07 ja puuro/maito 08, EIKÄ YÖSYÖTTÖÄ!!! Mut paskanmarjat. Tyttö ei herättyään aamulla odottele tuntia et joku keittelee puurot..Juu,on sellasiaki vauvoja,kaveripiirissänikin,ketkä herättyä vaan jokeltelee ja odottelee kunnes äiti joskus saapuu :xmas: Yritin mäkin joskus tätä /monta muuta "viisasta" neuvoa ja sit hakkasin päätä seinään ku luulin etten osaa koska seurana oli kitisevä/karjuva tyttö.
Millasta teillä on nyt pojan kans? Miten toi tempperamentti näkyy nyt? Olis ihana kuulla enemmän!!
 
Kiitos tuosta kirjoitukesta NAJ! =) On äärettömän lohdullista lukea niiden äitien kokemuksia, joilla tämä vauvavaihe on jo ohi. Ensikertalaisena on niin vaikea muistaa, että kaikki vaiheet menee ohi, ja vauva kasvaa ja kehittyy koko ajan, "kasvatti" sitä opaskirjojen mukaan tai ei. Ja tosiaan jotenkin sitä aina vain epäilee, että olisiko itsessä sittenkin "vika" kun vauva ei "toimi" kuin oppaissa. Mutta kyllä se niin on, että temperamentti on jokaisella oma, eikä sitä voi lähteä väenväkisin muuttamaan. Eikä ole syytäkään!

Mullakin on muuten huono kokemus tuosta nostelu-unikoulusta. Yritin sitä kesällä aivan epätoivoissani viimeisenä oljenkortena, kun en jaksanut enää vauvan työlästä nukutusrumbaa. No siitä kokeilusta on vieläkin sohvanpeitteessä mun karmeat ripsarijäljet!! Ekalla kerralla yli 40 nostoa, tokalla varmaan 100 ja mies tuli väliin... Onneks tuli. Ei se tuntunut sen paremmalta kuin huudatus, ehkä vielä pahemmalta. Huudatuksessa sentään on selvät sävelet, että siinä itket ja apua ei nyt tipu (no me ei koskaan sitä tällä mallilla yritetty). Mut tää nostelu tuntui hirveän julmalta ja riipivältä, koska joka kerta vauva hädissään parkui, ja joka kerta kun hänet nosti hän hautasi pienen naamansa huojentuneena mun olkapäähän, että vihdoin se äiti tuli, nyt saan rauhoittua, nukahtaa... Ja just ku vauvalle tuli taas turvallinen tunne, äiti ehdoin tahdoin sen rikkoi sysäämällä pois! Ja kahta kauheampi parku että kuinka voit tehdä tän mulle, luulin että rakastat mua... Siltä se ainakin musta tuntui. Ihan kauheaa. Ei toiminut meillä!

Muutenkin mun täytyy tässä kyllä sanoa, että mä suorastaan INHOAN tuota Tracy Hoggin kirjaa. Nyt tulee pientä purkautumista tässä taas, mutta pakko on kirjoittaa. Mulla on aika iso kynnys tuhota kirja, se on ainut syy miks en oo repiny ton Baby Whispereriä, tai pomppinut sen päällä tai heittänyt ikkunasta..! Luin sen kun olin palamassa loppuun, ja tuon kirjan luettuani masennuin (tietty taustalla oli monta monta muuta asiaa, mutta näin jälkikäteen ajatellen kyllä toi kirja tais olla vika niitti).

Mielestäni se on kirjoitettu hirveän alentuvaan tyyliin, ja se perusviesti että mitä tahansa olet tehnyt tähän asti pärjätäksesi vauvasi kanssa, on idioottimaista "accidental parenting", ja vauvasi on pilalla ja onneton jollet nyt heti tee JUST niin kuin minä sanon. Ja että ihan neljän tunnin aikataulun kanssa! Ja jos et PILKULLEEN tee niin kuin sanon, kerjäät kyllä hankaluuksia. Ensikertalainen kun olen, ja kun en tuntenut KETÄÄN jolla olisi samanlaisia hankaluuksia pärjätä kuin mulla, niin olin kyllä hyvin vastaanottavainen tuolle "ääliöäiti pilaa vauvansa" -viestille. Kyllä mä yritin sitä kriittisesti lukea ja poimia vain itsestä hyvältä tuntuvat jutut, mutta siinä tilanteessa olin vain niin herkillä, että ton kirjan mielestäni hirveän negatiivinen viesti kyllä osui ja upposi. Uskon, että monen arjessa toi kirja on ollut pelastus. Mutta mulle kävi kyllä toisin päin. : /
 
Viimeksi muokattu:
ANNEKE :kiss: Just niiiin hyvin kirjotettu! Mulla oli tasan samanlaisia ajatuksia, on vieläkin. Siis esikoinen kun on, olin tosiaankin avoin kaikille "olet surkea ääliö äiti" viesteille. Kerranki luin yhtä opusta missä oli, et vauvalle selkee rytmi, klo x (tarkalleen!!!) ruokaa, sit leikit, unet jne. Ja mä yritin.. ja yritin. NO, vauva ei syöny klo x kuin minimisti, itki ja kitisi eikä "aktiviteetista" tullu mitään, sammui 5min kunnes taas heräs huutamaan eikä taaskaan voinu syöttää klo Y aikaan jne... Ja mä taon päätä seinään, mikä hitto tossa mukulassa on ku KAIKKI muut toimii, sä ET.
Ja mäkin luulin et osaan lukea valikoivasti ja naureskelin joillekin ohjeille, mut kuitenki takaraivoon piirty ne ohjeet kuin raamattuun ja jotenkin varmaan "aivopesetin" itseni huomaamatta.
JOS nyt saisin palata ajassa taakse (jossittelu on parhautta :xmas:) niin EN kuuntelis neuvolan paskoja imetysohjeita, tuttavien aliarviointia (ei se maito riitä, anna pullo), nukutus ohjeita (nukuta jo synnäriltä omaan sänkyyn- nukkuu muuten vieressä 18v..), , ohjeita tyyliin: "UNIKOULUTA HETI ja yösyötöt HETI pois"( mielellään 4kk iässä), "älä varsinkaan kantele vauvaasi, oppii vielä" tai "älä reagoi joka kitinään, pompottaa sua vaan" - juttuja.

Hei, miten ooote kokenu vauvan kanssa vuorovaikutuksen? Onko vaativuus, itkuisuus vauva-aikana verottanu tätä? Musta tuntuu,et ku tyttö itki kaikki hereillä olonsa pitkälle 4kk ikään, en koskaan päässy oikeasti sellaseen vastavuoroisuuden harjoitteluun. Kaikki jokeltelut, höpöttelyt lapselle yms. jäi tosi minimiin, ja tuntuikin et tytön vastavuoronen jokeltelu tuli paljon myöhemmin ku "oppikirjoissa". En koskaan vauva-aikana päässy sellaseen "symbioosiin" vauvan kanssa, millasta nään esim vauva uinnissa. Katson "kateudella" kuinka moni 3-4kk vauva katsoo äitiään naama naantalin aurinkona täynnä rakkautta ja höpöttelee vartin äidilleen joka taas kujertaa vauvalleen jne.. Mä muistan niiltä ajoilta vain itkuisen lapsen johon ei tuntunu saavan kontaktia, joka ei mua paljo "katsellu" vaan kitisi ja mäyhki joka asiasta, vauvahieronnat tms. läheisyysjutut ei koskaan onnistunu... :'( Harmittaa..
 
Muoks: Kauniskuu: :hug: :) :)!

Kirjotin samaan aikaan tätä jättiviestiä... Vastaan sulle vielä erikseen!:)


Nyt kun oon kirjotellut tänne jo kirja-arvostelua ja ties mitä, niin ehkä voisin ihan kertoa vaan oman tarinanikin. Jospa tää kävisi jollain tavalla lohduksi jollekin muulle, ja itselleni kun voin kirjoittaa.

Minulla on seitsemän kuukauden ikäinen poika, jonka kanssa elämäni on siis ajoittain ollut
aikamoista tasapainoilua loppuunpalamisen/masennuksen partaalla.
Poikamme on temperamenttinen, ja tuntuu että kompastumme kaikkiin
asioihin, jotka muilla sujuvat ihan itsestään (tai siltä se näyttää!).
Asumme ulkomailla, täällä ei ole mitään neuvolajärjestelmää, enkä oikein
luota psykologiin, jolla aiemmin täällä kävin. Siksi olen etupäässä yrittänyt sinnitellä omin voimin tämän loppuun palamisen uhan alla (ei ehkä kovin hyvä idea).

Poikamme on ollut hyvin aktiivinen jo vatsasta asti. Vaikean, sektioon
päätyneen synnytyksen jälkeen maitoni ei noussut moneen päiväään, eikä
poika nälkäisenä ja kiukkuisena malttanut imeä rintaa. Aloittimme siis
surukseni korvikkeella. Parin viikon päästä saimme hänet vihdoin
rinnalle, ja kuuden viikon iässä pääsimme eroon korvikkeesta (pumppasin
siihen asti päivin ja öin). Olen todella ylpeä siitä, että jaksoin
yrittää ja pystyn nykyään imettämään häntä ”normaalisti”.

Asumme maassa, jossa joka paikkaan on mentävä autolla. Sektion jälkeen
en saanut ajaa neljään viikkoon, enkä kantaa mitään vauvaa painavampaa
kuuteen viikkon. En voinut kantaa vauvaa kaukalossaan autolle, enkä
nostaa vaunuja autosta. Olimme siis alkuun aika paljon sisällä, mikä ei
ollenkaan vastannut odotuksiani vauva-arjesta (aiemmin tuntemani suomalaiset äidit
eivät mielestäni muuta tehneetkään kuin nukuttaneet lapsiaan puistossa). Kuuden
viikon jälkeen pääsimme ulkoilemaan kahdestaan. Sitä iloa kesti pari
viikkoa, minkä jälkeen vauva lakkasi nukkumasta vaunuissa ja huusi sen
sijaan. Hän alkoi saada myös karmeita raivareita myös autossa. En
jaksanut lähteä raahaamaan häntä autoon kirkumaan, autosta puistoon
kirkumaan, ja taas autoon kirkumaan. Jäimme taas pikku hiljaa kotiin.

Seuraava "haaste" oli pojan nukkuminen. Hän on alusta asti ollut huono
nukkuja. Ei puhettakaan, että olisi vain "syönyt ja nukkunut", niinkuin
jotkut tuntemani vauvat. Jos laitoimme hänet sänkyyn, hän huusi ja
karjui pää punaisena. Meille jäi tästä tapa kanniskella hänet sylissä
uneen. Jossain vaiheessa sekään ei enää toiminut. Poika saattoi kiljua
sylissä 40 minuuttia, ja nukkua sitten puoli tuntia. Paloin loppuun.
Kieltäydyin kantamasta häntä enää kertaakaan. Menin psykologille, joka
sanoi että vauvat oppivat mitä heille opetamme, ja suositteli
huudattamaan vauvaa uneen. Se ei toiminut. Huuto vain koveni ja minä
ahdistuin hillittömästi sekä vauvan huutamisesta, että epäonnistumisen
tunteesta (emme häntä kauaa varsinaisesti ”huutamassa” koskaan pitäneet, mutta annoimme kyllä valitella kovaa puolisen tuntiakin). Kokeilin myös nostelua (ks. edellinen viesti), eipä ollut siitäkään meidän pelastajaksemme. Vauvan unirytmi meni aivan sekaisin, kun en enää jaksanut
kanniskella ja hyssytellä häntä. Sain sen kovalla työllä korjattua
pitkän Suomen-kesälomamme aikana, kun vanhempani leikittivät vauvaa
päivisin ja sain itse siis hieman enemmän hengitystilaa (ja jaksoin taas
kanniskella). Nykyään syötän tai kannamme hänet uneen, mutta se ei enää ahdista (kiitos osin tuolle Fussy Baby –kirjalle, mutta isoin kiitos vauvalle, joka nukahtaa näin jo todella helposti, eikä nukuttaminen tunnu enää lainkaan raskaalta).

Nyt viimeisin sudenkuoppa meillä tuntuu olevan kiinteiden syöminen. Tai
siis niistä kieltäytyminen! Aloitimme 5 ½ kuukauden iässä, kun vauva oli
jo niin nälkäinen, että oli mielestäni lähes jatkuvasti rinnalla. Nyt
hän on syönyt kiinteitä 2 kk ja tilanne on se, että hän ei ota niitä
enää minulta. Ei vain kerta kaikkiaan ota. Isältään kyllä, vaikkakin isä
saa pistää peliin kaiken hauskuutus- ja viihdytysenergiansa (minulla
sellaista energiaa ei juuri nyt ole). Kun hän ei syö riittävästi
kiinteitä, on hänellä koko ajan nälkä, hän rutisee ja kitisee enkä voi
jättää häntä hetkeksikään mihinkään ilman minua. Käsivarteni ovat jäykät
kaikesta kanniskelusta, ja yömme ovat pientä painajaista kun hänellä on
koko ajan nälkä (viime yönäkin neljä syöttöä – istuen, koska aiemmin pojalla oli refluksia ja jäi kammo makuullaan syöttämistä kohtaan).

Mieheni sanoo, että tämä on nyt taas tämmöinen vaihe, ja se kyllä menee
pian ohi. Niinhän me saimme vauvan aikoinaan rinnallekin, ja hän on
oppinut nukahtamaan paremmin, hän nauttii hirveästi nykyään ulkoilusta
ja autossakin istuu iloisena. En olisi koskaan uskonut, että hän oppii
kaikki nuo asiat, silloin kun hän niistä kieltäytyi. Eli kyllä mieheni
on oikeassa, ja päivänä minä hyvänsä poikamme ottaa taas kiinteitä
ruokia minultakin. Ihan varmasti. Sitten hän on varmasti tyytyväisempi
ja nukkuu paremmin, minä saan taas vähän omaa tilaa. Tänäänkin on parempi päivä kuin eilinen. Poika söi kaiken hänelle tarjoamani porkkanamössön aamupalalla! Hurraa porkkanamössö! Hurraa poika! Kai tämä tästä…
 
Viimeksi muokattu:
ANNEKE mieletöntä luettavaa :hug: Mä tunnistan todella hyvin noita ajatuksia. Tuntuu vaan,ettei tällasia sais jotenkaa missään ääneen myöntää. Ja mielettömiä edistysaskelia :flower:! Aivan loistavaa!
Välillä mietin, olenko joskus jotenkin "epä-sensitiivinen" vauvaa kohtaan, silloin extraitkuisina kausina. Mulla on kertynyt melkoinen univelka, ja sitä kautta uupumuskin, ja välillä ei jaksa keksiä syitä ja selityksiä itkuille ja raivolle, kun mikään ei kelpaa mitä yritän. Ja välillä tunnen ison piston sydämessä,kun luen siitä, miten muut äidit jaksaa ja venyyyy lapsen tähden ihan mihin tahansa. Mulle tulee sellanen olo,et enkö jaksa yrittää tarpeeksi. Mut kuten kuvasit, tulee todella avuton ja riittämätön olo kun edes syli ei auta!? Ainahan sanotaan, et viimestään äidin syliin lapsi rauhottuu, oli hätä mikä tahansa. :( Enkä todellakaan tarkoita et lapseni olisi heitteillä tai hoitamatta tai itkisi jossain yksin, ei todellakaan. Olen mielestäni revennyt lapsen "vuoksi" enemmän ku koskaan uskoin, kävellyt vauvan kanssa lenkkiä tunti tolkulla vaikka satoi koiria tai kissoja, yrittäny elää askeleen edellä ettei vauvan tule liian nälkä tai väsy, priorisoinu lapsen unet/ruoat yms. ykkösiksi vaikka olisi mikä tahansa meno asioille tms.
Vauva ajoista ku päästiin ja elämä helpottu, luulin et kyl tää tästä. Mut vieläkin tunnistan itseni yli-herkäsksi noille itkupäiville. Kun taaskaan ei mikään riitä eikä kelpaa. Siks joskus vaan lysähtää lattialle ja sanon ettei nyt jaksas.
 
NAJ olipa ihanaa lukea kirjoituksesi! Muakin kiinnostaisi, miten temperamentti tuossa iässä näkyy lapsella, jotain ihan konkreettisia esimerkkejä. Ja muutenkin kiinnostaisi, miten asiat on isompana sujuneet. Onko teidän lapsi ollut esim. päivähoidossa ja miten sen aloitus sujui?

Mulla on ollut Kauniskuun kanssa samanlaisia kokemuksia siitä, että on ollut vaikeuksia luoda vauvaan yhteyttä silloin pikkuvauva-aikana. Minäkin muistan ekoilta kuukausilta jatkuvasti itkevän ja tyytymättömän lapsen, joka huusi neuvolakäynneillä niin, että koko talo raikasi ja jonka itkua jatkuvasti jopa pelkäsin. Ja sen tunteen, etten osaa hoitaa omaa lastani. Muistan odottaneeni 1kk neuvolaan pääsyä tytön kanssa, kun odotusaulassa oli äiti suht saman ikäisen vauvansa kanssa. Tämä äiti leperteli vauvallensa ihan jatkuvasti ja tuntui siltä, että mulla ja tytöllä ei tule ikinä olemaan samanlaista yhteyttä.

Tällä hetkellä, kun tyttö täyttää 7kk ylihuomenna, elo tuntuu jo hyvältä. Olen alkanut nauttia tytön temperamentista, vaikka se ajoittain tuottaakin hankaluuksia ja tuntuu siltä, että aina on joku asia, jonka kanssa saa taistella. Joko tyttö ei suostu syömään tai nukkumaan tai sitten rattaissa olo on yhtä huutoa. Tytöllä on kuitenkin ihana luonne ja tyttö vaikuttaa todella persoonalliselta jo tässä iässä - odotan innolla sitä, että tyttö kasvaa ja saan tutustua häneen vielä paremmin. Oikeastaan koko vauva-ajan olen koko ajan odottanut tytön kasvamista. En ole heitellyt pieniä vaatteita haikeudella pois, vaan ennemminkin ajatellut, miten ihanaa on, että tyttö on jo vähän isompi ja joka hetki ymmärrämme toisiamme paremmin.

Tytön luonteen huomaa esimerkiksi siinä, että tyttö jaksaa olla tyytyväinen väsyneenäkin, kun vaan on riittävästi virikkeita ja tekemistä. Esim. vauvauinnissa tyttö on välillä pitänyt jo unilaulua ja ollut todella väsynyt, mutta itkuilta on vältytty. Jos olisimme kotona samanlaisessa väsyneisyyden tilassa, ei mikään olisi hyvin. Kaatosateessakin on pakko käydä ainakin kerran päivässä ulkoilemassa, että tytön mielenkiinnon saa pidettyä yllä ja päivästä tulee jotain. Pelkkä kotona olo ei riitä, vaikka yrittäisi miten viihdyttää tyttöä.

Mä olen tuntenut tämän reilun puolen vuoden aikana monta kertaa olevani epäonnistunut. Olen lukenut ties mitä ohjeita ja muiden ihmisten kokemuksia ja ollut varma siitä, että minussa on vanhempana jotain vikaa, kun tyttö ei tee samalla tavalla kuin muut vauvat. Olen kuitenkin saanut onnistumisten kautta itselleni luottamusta siihen, että minä ja mies olemme varmasti kasvattaneet lapsemme hyvin ja olemme hyviä vanhempia, vaikka tyttö (ensimmäinen lapsemme) onkin ollut vaativampaa sorttia. Välillä usko on horjunut, kun anopista lähtien mm. tytön päivärytmiä (hyvin vähäisiä päiväunia alusta asti) on kritisoitu ja sanottu jopa suoraan, että olemme epäonnistuneet vanhempina, kun tytöllä ei ole riittävän säännöllistä rytmiä.

Oli ihanaa lukea NAJ sinun tekstiäsi senkin takia, että sinulla on kokemusta toisenlaisistakin vauvoista. Temperamentti ja vauvan vaativuus ei tosiaan ole kiinni kasvatuksesta vaan lapsesta itsestään.

Olitte puhuneet unikouluista. Meillä tyttö nukahti pitkän tovin itsekseen ja tyttö opetteli sen taidon oikeastaan itsekseen. Alkoi ensin nukahdella puuhamatolle ja myöhemmin iltaisin omaan sänkyynsä. Nyt ehkä kuukauden ajan iltanukutukset ovat olleet takkuisia, mutta nostelut ja tassuttelut eivät todellakaan tepsi. Etenkin tassuttelu saa tytön raivon valtaan. Ja kun tytön nostaa syliin, tyttö rauhoittuu heti, ja sänkyyn laitettaessa alkaa raivota jo matkalla. Olen pitänyt tyttöä sylissä pidempään kuin monissa ohjeissa neuvotaan, jopa siihen asti, että tyttö on puoliunessa. Tällöin tyttö on ehtinyt rauhoittua sopivasti, että sänkyynlaittaminen on edes jotenkin mahdollista.

Mutta nyt täytyy kiirehtiä, olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta kirjoittelen joskus myöhemmin.
 
anneke :hug: Raskas vauva-aika ollut teilläkin. Kirjoituksestasi löytyy todella paljon tuttuja asioita meidänkin elämästä.

ja tuo uupumuksen tunne on tuttua täälläkin. Välillä on niin hemmetin riittämätön olo, ettei tosikaan.
 
Hei miten olisi otsikonvaihdos:
SURKEIDEN ÄÄLIÖÄITIEN HÄPEÄLLINEN VALITUSKETJU !
:O:LOL:

Tässä on vähän naftisti aikaa, mutta naputtelen pikaiseen vielä vähän. Kauniskuulle kiitokset ajatuksistasi ja tsempistä! Ihmeellistä, miten samanlaisia kokemuksia meiltä löytyy!

Kysyit tuosta vuorovaikutuksesta. Meillä meni tämä homma hieman eri lailla sikäli, että mulle hyökkäsi tuo masennus vasta vauvan ollessa n. 4 kk. Siihen asti olin kyllä väsynyt, mutta ajattelin että niin olivat kaikki muutkin. Vauva ei nukahtanut yksin sänkyyn, mutta ei monella muullakaan. Sitten yhtäkkiä helmikuisten pinossa (ikuisuus, luin pinoanne säännöllisesti pitkään koska poikani on saman ikäinen) alkoivat vauvat nukkumaan ja rytmit löytymään, elämä helpottumaan. Samoin mun viikko viikolta -opaskirjassa alkoi unta koskevat jutut vähentyä, koska ilmeisesti noihin aikoihin moni vauva jo nukkuu kuin enkeli öisin ja päivisin! Kun meidän kaveri ei siis vaunuissa eikä autossakaan suostuut olemaan, ja kirkui kun yritimme nukuttaa häntä, alkoi mulla mieli tummua pikku hiljaa. ELI saimme vuorovaikutuksen kanssa ihan hyvän alun. Vasta myöhemmin siihen on voinut tulla pieniä säröjä.

Mutta muistan kyllä kun juuri tuossa 4 kk hujakoilla menimme ekaa kertaa vauvajoogaan. Muut äidit rauhallisesti hieroivat ja kääntelivät vauvojaan, varmoin ottein ja tyyninä. Mun oli pakko nimenomaan höpöttää ja tuijottaa vauvaa ja pusutella ja kujerrella jatkuvasti, koska suoraan sanoen pelkäsin että hän räjähtää hetkellä minä hyvänsä! :O Muistan sen hermostuksen ja pelon, että vauva alkaa milloin tahansa huutamaan, ja kaikille paljastuu millainen hän on --> miten surkea äiti olenkaan! :rolleyes: Hän kuitenkin näytti nauttivan hirveästi ja käyttäytyi hienosti (vrt. ikuisuuden kokemukset vauvauinnista)!

Käytiin muuten juuri eilen vauvan kanssa pitkästä aikaa siellä joogassa. Tällä kertaa hän kitisi lähes koko ajan. Kyllä mulle hiukan hiki siinä hieroessa tuli, kun muut vauvat kellottelivat niin tyytyväisinä siellä... Mutta ei mulle enää tullut tunnetta, että jotenkin mun arvo äitinä siinä mitattaisiin kaiken kansan silmien edessä. Vauvoilla on erilaisia päiviä kuten aikuisillakin. Jonain päivinä ei vissiin vain ole joogaolo! Ja jos joku siitä jotain päätelmiä tekee niin omapa on mokansa!

Kauniskuu kirjoitit koskettavasti siitä, miten olet yllättänyt itsesikin siitä miten paljon olet vauvan kanssa jaksanut. Toi askeleen edellä oleminen kuulostaa hyvin hyvin tutulta!

On ollut mielessä toi just lähiaikoina, kun on ollut olo että muut ihmiset ei ymmärrä MITEN TÄRKEÄÄ on olla ASKEL EDELLÄ vauvaa. Esimerkiksi jos mennään kahville kaverin kanssa ja tiedän, että poika alkaa väsyä kohta, me lähdetään vähän vauhdilla. Vaikkei poika näytä tippaakaan väsyneeltä! Mutta se väsy tulee niiin äkkiä… Ja sitten on jo myöhäistä!!

Monen mielestä varmaan jotkut yhdet päikkärit sinne tai tänne ei nyt ole niin tarkkaa, otetaanko ne vai jääkö väliin. Mutta kyllä se meillä on! Niin hirveästi kun mä oon saanut tehdä töitä (kanniskella), että on löydetty jonkinlainen unirytmi (ikuisuus, en todellakaan tarkoita, että unirytmi löytyisi kaikilla kunhan vain tekisi hirveästi töitä! Oletko muuten lukenut sitä Keltikangas-Järvisen Tempperamentti-kirjaa? sen mukaan rytmin löytyminen tai löytymättömyys on biologinen juttu ja liittyy juurikin synnynnäiseen tempperamenttiin). Niin en rupea sitä rytmiä vaarantamaan minkään kahvittelun takia! Varsinkin kun joka päivähän sitä on jotain, missä olisi kiva viipyä pidempään…

Unirytmistä tulikin mieleen, että kuin teillä ikuisuus, myös meillä vauva ihan itse on alkanut nukahtamaan paremmin. Ei me olla sitä sille mitenkään opetettu (yritystähän alkuun oli). Mulla oli tapana syöttää uneen ja sitten hirmuhirmu varovasti siirtää vauva omaan sänkyynsä. Jossain 5 kk iässä vauva vain yksinkertaisesti alkoi syötyään kiskaista itsensä tissistä irti puoliunessa ja sen näköisenä, että halusi sänkyyn. Laitoin hänet viereeni isoon sänkyyn ja siihen hän ihan itse nukahti. Ihan omasta aloitteestaan. Nykyään onnistun usein jo kantamaan hänet omaan sänkyynsä tuossa puoliunisessa tilassa, mihin hän sitten nukahtaa (ei toimi aina, sitten kanniskellaan).

Eli en tästäkän edistysaskeleesta itseäni voi onnitella, vaan vauvaa ja hänen kypsymistään. En tunne mitään tarvetta mennä muille neuvomaan, miten vauva ”opetetaan” nukkumaan vain, koska minun vauvani sattumalta alkoi itse haluta omaan sänkyynsä silloin tällöin nukahtamaan! Ja toivoisin kovasti, ettei muillakaan vanhemmilla tällaista tarvetta olisi mun lapseni suhteen!
 
Viimeksi muokattu:
NAJ
Ihanaa, jos kokemuksestani on hyötyä, siksi sen kirjoitinkin =) Kaikki teidän kirjoittamanne juttu ovat tosi tutun kuuloisia.

Koitan kirjoittaa jotain siitä miten tempperamentti näkyy nykyään. Se mitä kirjoitin aikaisemmin, poika kokee asiat potenssiin 100, on ehkä kuuvavinta. Kun on kivaaon niin kivaa ette tosi, kun mikään ei toimi niin se ei sitten toimi ollenkaan. Toissapäivänä meinasin kirjoittaa uudestaan, kun tuntui ettei mikkän suju pojalla oli NIIN huono päivä, että itki ihan koko illan joka_ikistä_asiaa. Tänään taas on askarellut äidille sydämiä ja halinut ja pusinut minua ihan mahdottomasti. Elämä tempperamenttisen lapsen kanssa on aika kaksijakoista, rankka päivän on tosi rankka, mutta hyvä päivä on niin palkitseva että sen voimalla jaksaa 10 huonoa.

Muutokset ovat selkeästi hankalia pojalle, päivähoitoon tottuminen vei vuoden ja nyt poika viihtyy hoidossa ihan mahdottoman hyvin. Mutta yhä edelleen kaipaa meidän vanhaa asuntoa, josta muutettiin pois 1 1/2 vuotta sitten, muutoksista pitää puhua tosi paljon ennenkuin ne tapahtuvat ja asioita selitettävä pitkään. Pettymysten sietokyky on heikko, esimerkiksi vielä puoli vuotta sitten jos poika hävisi pelin nappulat lensivät alta aikayksikön (ja välillä vieläkin), nyt ollaan saatu palkitsemisen avulla poikaa kestämään vähän paremmin pettymykset. Ylipäänsä isompana suoraa komentamista paremmin on toiminut palkitseminen, esimerkiksi häviämistä opeteltiin niin että hän sai aina tarratauluun tarran kun ei raivostunut häviämisestä ja 10 tarraa, niin äiti vei jätskille. Pientä perfektionismia on havaittavissa, poika jotenkin näkee päässään esim. kuvan jonka haluaa piirtää ja kun se ei onnistu, niin kieltäytyy piirtämästä ollenkaan. Tätä ei yhtään helpota isoveli joka vaan sattuu osamaan enemmän asioita, koska on 4 vuotta vanhempi.

Hirveän tärkeätä tässä vaiheessa on pitää huolta siitä että poika on nukkunut ja syönyt tarpeeksi, väsy ja verensokerin lasku aiheuttavat kaaoksen. Ennakoiminen on yhä edelleen tosi tärkeätä. Minä usein käytän oveluutta pojan kanssa, rajat ja se että niistä pidetään kiinni tarkasti ovat tosi tärkeitä, on lähdetty kaupasta 100 kertaa niin että ostokset jää kärryyn ja minä kannan raivoavan pojan pois kaupasta, kun muu ei auta. Toisaalta tämä on myös palkitsevaa, tunne kun kävellään kaupassa 101:sen kerran ohi karkkihyllyn ja se kerta ei aiheuta itkupotkuraivaria kun karkkia ei saa, on mahtava. TIetyllä tavalla elämä helpottuu koko ajan, kun pojan kanssa pystyy puhumaan asioista ja joskus jotain menee perillekkin.

Anneke: meidän poika kieltäytyi myös kiinteistä, tilanne meni siihen että purkin nähtyään poika sai hysteerisen huutokohtauksen, ikää siis 7kk. Jotenkin tuntuu niin idiootilta sanoa että se menee aikanaan ohi, kun tietää että sillä hetkellä kun tilanne on päällä, tuntuu ettei mikään mene ikinä ohi ja loppu elämä on pelkkää taistelua. Mutta senkin uhalla, meidän pojalla meni yhtäkkiä ohi tuo ja hän alkoi syömään, pieniruokainen poika oli ja on, mutta hän alkoi syömään.

Vuorovaikutus meillä meni jotenkin jännästi niin että minä koin todella vahvaa symbioosia pojan kanssa, osittain siksi että koin jotenkin että me ollaan minä ja poika vastaan muu maailma. En tiedä saatteko ajatuksestani kiinni? Meillä ei asiat mene ihan niinkuin muilla, mutta tämä on meidän elämää ja se on ihan yhtä hyvää kuin muidenkin- jotenkin näin sen ajattelin. Tässä varmaan auttoi se että olin etukäteen sattumalta lukenut haastavista vauvoista, minulla oli jo yksi lapsi ja meidän neuvolan terkka oli poikkeuksellisen viisas ja tuki minua pojan kanssa tosi hyvin.

Kaiken kaikkiaan elämä tempperamenttisen lapsen kanssa on haastavaa, mutta antoisaa. Toivottavasti saitte kiinni ajatuksistani, välillä on vaikeata saada asioista kirjoitettua niinkun ne tarkoittaa. Tokihan tämä on vain minun kokemukseni ja jokainen haastavakin vauva on erilainen, mutta paljon samoja piirteitä on löytynyt lähipiirin haastavist lapsista.

Jaksamista haastavien vauvojen kanssa!

NAJ+Tempperamenttinen poika 5v, isoveli 9v ja sisko 3kk
 
Ahmin NJA:n viestistä taas joka sanan, hirmu kiva että jaksat kirjoitella tänne vaikka vaativan vauvan ajat ovat teillä takana!

Mun täytyy ehkä valmistautua henkisesti siihen, että meidän vauvasta voi tulla myös aika temperamenttinen taapero ja lapsi! Jotenkin mulle tulee joka kriisi tän pojan kanssa aina puun takaa, vaikka sitä todistusaineistoa on jo riittämiin toisen temperamentista...:p Raskausaikana sitä ei osannut oikeasti kuvitella, että synnytys ja imetyksen alku ja ulkoilu ja autoilu ja nukkuminen ja kiinteiden aloittaminen tuottaisivat karmeita hankaluuksia... Vaikka kuinka yritti realistisesti ajatella tulevaa. Sama on vieläkin, että vaikka nyt tunnen pojan temperamentin muutenkin kuin vauhdikkaina potkuina mahan sisäpuolelta, niin jostain syystä silti hämmästyn ja ärsyynnyn jos uudet asiat ei mene silkkisen sujuvasti! Aika hölmöä.

Vielä tosta Fussy Baby -kirjasta : siinä on yksi luku omistettu suuritarpeisten vauvojen vanhempia yhdistäville tunteilla. En nyt jaksa niitäkään lähteä kömpelösti suomentamaan, joten jätän englanniksi:

doubtful (of own ability to parent / own parenting style)
alone
defensive
resentful
thrilled and scared
controlled (by baby)
critical (of people and circumstances)
tied down
inadequate
lost
worried (of possible physical condition behind fussiness)
disillusioned
manipulated
s-t-r-e-t-c-h-e-d
confident and comfortable
proud
vindicated
connected (to baby)

Kun niin kriittisesti kirjottelin tosta Hoggin kirjasta, niin pitää korostaa, ettei tämäkään kirja mikään vauvankasvatuksen erehtymätön raamattu tai ees käsikirja ole. Sen pohja on kiintymysvanhemmuudessa (attachment parenting, ks. esim. kiintymysvanhemmuus.fi jos ei ole tuttu juttu), ja jos ei tuo filosofia tunnu omalta niin ei varmaan tämä kirjan vinkitkään!

Kirjassa kritisoidaan amerikkalaista/brittiläistä vauvan varhaisen itsenäistämisen imperatiiviia, ja vakuutetaan ettei ole mitään väärää siinä, jos vanhemmat haluavat olla lapsensa lähellä ja hänen tukenaan (esim. imettämällä pitkään, liinailemalla, perhepedissä ym.). Meille esimerkiksi tuo liinailu ei nyt oikein sovi, koska meillä on vieläkin kotona n. 29 astetta lämmintä. Perhepedinkin kanssa on niin ja näin, kun poika on niin eläväinen että potkii meitä pisin yötä... |O Mutta kirjan perusviesti on minusta hieno: vauvoilla on erilaisia temperamentteja ja että nämä voimakkaan temperamentin omaavat vauvat tarvitsevat enemmän ymmärtämytä ja hellyyttä, eivät "kuria" tai varhaista "itsenäiseksi opettamista". Siksi on ok ja jopa suositeltavaa yrittää vastata heidän tarpeisiinsa oman jaksamisen mukaan, sen sijaan että yrittäisi väenvängällä muuttaa vauvaa "samanlaiseksi kuin muut".

No mutta se siitä mainospuheesta! Jokainen arvioikoon tykönään, jos kirja kiinnostaa.
 
OLetko Jannaliini ajatellut, että vauvallasi oli mahdollisesti allergian aiheuttamaa refluksia yms? Kirjoitit tuossa aika listan sen tyypillisimmistä oireista. "koliikki", vatsavaivat, nukkumisongelmat (on normaalia, että refluksilapset eivät viihdy makuulla) ja nukkumaanlähtö on vaikeaa ja yöllä heräillään tiheästi yms.
 
On se kauheaa, et moni äiti on ajatellut olevansa huono äiti. Minusta äiti ei voi olla huono äiti, jos hän ei käytä huumeita/viinaa/hakkaa lasta ym kauheaa. Hyviä äitejä ootte kaikki! =)
Voisin mainita tosta Hoggin kirjasta sen verran, et meillä se tosiaan toimi parissa viikossa (ratkaisevaa oli et ei rynnätty vauvan luo kun hän heräsi itkemään). Olin tehnyt sen "virheen", et nukutin pojan tissille ja sit puolen vuoden tienoilla hän ei enää nukahtanutkaan siihen eikä osannut nukahtaa. Yöllä heräili tunnin välein. Onneks sain kaverilta ton kirjan. Sen jälkeen poika alkoi nukkumaan yöt putkeen. Mut tiedän paljon vauvoja, jotka on aina nukutettu tissille ja sit yhtäkkiä 8kk kohdalla ovatkin alkaneet nukahdella itsekseen sänkyyn. Ja sit niitä joille tuo nostelu ei toimi ollenkaan. Meille esim tassuttelu ei toiminut. Jotku ovat sanoneet et semmoinen "hellä huudatus unikoulu" on tehonnut, eli vauvan kutsuun on vastattu mut viiveellä (esim 1-3min, max15min). Eihän vauva vartissa pilalle mene. Vauvat on tosi kestäviä varmaan just sen takia ku vanhemmat on eka vauvan kanssa aina vähä et "ööö...". :D Jokainen valitsee eri tyyleistä itselle ja vauvalle sopivimmat. Monia keinoja itsekin olen kokeillut ja lukenut eri teoksia. Maalaisjärellä kyl pääsee pitkälle, mut joiltain asioita on kyl hyvä lukea. Tosta Hoggin kirjasta otin lähinnä tuon unikoulun, päivärutiiniendotuksen ja lapsen temperamentin tunnistuksen. Mitään lapsen itsenäistämistä vauva-ajasta lähtien en edes viitsinyt lukea. Kaikkeen tietoon on suhtauduttava kriittisesti eikä varmasti kannata ottaa itseensä, vaikka jossain väitettäisiinkin et olet tehnyt väärin. Ite ainakin tein alussa kaikki mahdolliset "virheet", mut enpä usko et niistä mitään haittaa on ollut. Perhepeti ei meille passannut, kun vauvakaan ei saanut siinä nukuttua ja aika nopeaa oppi ryömiin sieltä alas.
Kannoin meidän vauvaa kaks ekaa kuukauttaa ja olihan sitä väsynyt! Pelkkä syli ei passannut vaan piti olla liikkeessä koko ajan. Reppu/liina ei ollut hyvä vaan aito syli. Aina on ollut kova vaatimaan huomiota ja viihdytystä. 8kk vanhana oppi ryömiin, joten ei ihme et alko jo tylsistyttään selällään olo. Kova ei ole ollut itkemään mut silleen kitissyt tyytymättömästi. Paras apu vaativan vauvan vanhemmuuteen minun mielestä oli et hankki välillä lastenhoitoapua. Neuvolasta onneksi sain, kun tuttavapiiristä ei saanut tarpeeksi.
 
Jannaliini myös meiltä löytyy tuollainen "pikanukkuja"...tempperamenttiä on myös ihan omiksi tarpeiksi ja vähän riittäisi toisillekkin jakaa ;), mutta olen vain ajatellut että tässä maailmassa on ihan hyvä että omaa tahtoa löytyy (ja se osataan myös ilmaista).
Mutta kovin tutulta kuulostaa nuö päiväunet. Meillä tyttö siis nyt 9kk, eikä ole IKINÄ nukkunut 2-3 tunnin unia kuten niin monet vauvat, huoh. 30 min. oli pienenäkin se vakiomäärä, sitten herättiin ja JOSKUS (jos jaksoi itse tehdä töitä) saattoi saada uudelleen nukahtamaan.
Ihan pienenä oli selkeästi jonkinlaista refluksivaivaa, jonka tässä vaiheessa voi todeta johtuneen jostain rakenteellisesta jutusta joka sitten ajan myötä on parantunut (kait aika yleistä). Jossain vaiheessa stressasin vähäisistä unimääristä, mutta sitten annoin periksi enkä yrittänyt enää "väkisin" nukuttaa. Öisin nukuttiin ihan ok 4-5 kk ikään saakka (söi kyllä kolmisen kertaa yössä), mutta sen jälkeen on ollut jatkuvaa heräilyä. Kuulunee ikään, tulee hampaita ja opitaan uusia taitoja ym. Oman historiani tuntien en kovin ihmettele tytön nukkumista, sillä olen itse ollut äärimmäisen huono nukkumaan vauvana aina kolmevuotiaaksi saakka...ja edelleen kärsin pahoista unihäiriöistä. Itsellä on myös oma jaksaminen ollut välillä kortilla, kun en saa enää nukuttua silloinkaan kun lapsi sattuisi nukkumaan hyvin. Meillä on ratkaisuna ollut se, että itselle aina silloin tällöin tulpat korviin ja mies hoitaa yön.

Nyt kun tyttö jo osaa liikkua ja onkin muuten tosi kova touhottamaan, niin päiväunia on ykskaks alettu nukkumaan pitempään. Eli nukkuu kahdet päikkärit joista ekat 30min-1,5 h (ja tokat sitten sen 30min). Eli meillä iän ja liikkumisen myötä päiväunet on parantuneet.

Siitä piti vielä kertoa, että meillä oli aivan tuskaa tuo vaunuilu silloin pikkuvauvana, kun viihtyi pötköllään vaunuissa VAIN nukkuessaan (eli ei kovin pitkään). Aika pikalenkkejä sai heittää jos meinasi ilman karjumista selvitä :headwall: Helpotuksen toi kun siirryttiin jo alta 4 kk ikäisenä rattaisiin, jossa puoli-istuen näkikin jotain ympärille :rolleyes:. Sillä myös meidän tyttö viihtyy mainiosti kun ympärillä tapahtuu, ja mitä enempi sen parempi. Tosiaan tuotakin on moni ihmetellyt erilaisissa paikoissa että ompa kiltti vauva kun viihtyy noin hyvin...juu, no kotona on vaan ilmeisesti liian tylsää :D

Huh, tulipa tarina enkä nyt muista että pitikö muuta kommentoida...mutta onhan se kiva että meitä on muitakin vaativien vauveleiden äitejä :hug: ja tässä vaiheessa tulee jo aika usein suhtauduttua huumorilla neidin tempperamenttiin, tilanteissa kun on usein vahvaa ylireagoinnin makua :LOL:
 
ANNEKE Voi vitsi..niin samoja kokemuksia ja ajatuksia. Mun tutut..jopa alkuun mun mies,piti mua todella "niuhona" ja tylsänä ku kiirehdin aina pois kylästä tms. ku tiesin et pian on tyttö saatava unelle.. Kaikilta tuli just tota kommenttia,et nukkuu sit ku nukkuu..eine yhet unet mitää tee :kieh: Joo,ei tee..eipä. Sen kerran ku pienenä unet jäi reissuilla väliin ja tyttö huusi illan kurkku suorana (itkihän se muutenki,mut erityisen hankalasti) niin mieskin myönsi et ehkä on hyvä pitää unista kiinni jne. Ja nyt vielä "isompanakin" unien siirtyminen ei mene tosta noin vaan vaan tytöstä tulee erittäin hankala ja vaikea rauhotettava. Nyt alkaa vähä helpottaa ku siirryttiin täysin yksii pv uniin.

Pipille.. heh..tää on jotenki niiii hassua, lähes jokainen tän ketjun vauva on muuten saman tyytlinen tossa vaunu/ratashommassa. NÄHDÄ pitää,jo todella pienenä! Vieläkää en jaksa lakata ihmettelemästä tällasia 10kk vauvoja jotka lötköttelee kopassa tms. Tyttö ei tosiaan oo lötkötelly 4kk jälkeen..:)

JANNALIINI meillä on tota samaa ..siis kotona on ihan kurjinta ja hankalinta mut jossain kahviossa tai muualla "ihmistenilmoilla" tyttö on kuin aurinko. Ainoo et paikallaan taas ei viihdy sekuntiakaan,eli en vois kuvitella mennä minnekää vauva-kinoon tms.

..tai mistä sen tietää.. meill kävi nimittäin samoin,et luulin vauvauinnin olevan katastrofi (pelkäs kotona kylpyä,itki iha hulluna) mut tyttö nauttikin siitä tolkuttomasti ja nykysin käydään useasti viikossa uimassa. Ja toinen oli aikanaan tuo nukutusasia.. siihen asti hyssytin,hytkytin ja vatkaisin tytön uneen,kunnes kerran (jotain 4-5kk) kokeilin suoraan omaan sänkyyn. Nukahtikin hetkessä :O Eli ihan mun omasta ennakkoluulosta oli noi kiinni. Tosin..nyt ollaan taas palattu nukutuksen ihanaan maailmaan.. ehke 8kk iästä alko eroahditus (??) ja sitä myötä hankalat unille menot. Nyt nukahtaa jo tosi nätisti mut yksinään ei. Ja ihan sama..mulla/meillä on toki toi hetki illalla aikaa nukuttaa...pääasia et ei tarvii huutaa.


Tosta tuli mieleen,ku joka opas sun muu korostaa miten vauvan saa AINA koulitua a)nukahtamaan itsekseen b) nukkumaan yöt läpensä esim tassuttamalla. No, tyttö EI todellakaa rauhotu,vaikka huudattasin tunnin tai kaks. Ei, ihan sama oonko tassuttamassa tai en,niin sillon jos joku menee vinoon vaikka unille menossa, niin siihen ei auta "koulutus" pätkääkään. Oon kokenu helpommaksi,et vaikka kaikki "vinoilee" ja neuvoo mua, niin me mennää missä aita on matalin. Mulle on tullu ihan kamala kynnys tohon itkuun, ja yritän välttää sitä miten tahansa. Joten mä nukutan sit vaik viereen tms. Oon kokeillu tuhannet kerrat (juu,usean pv ajan) näitä hienoja unikouluohjeita mut tyttö kehii itselleen sellasen raivoitkun et menee koko ilta rauhotellessa ja loppuyö on sika levoton. Siks mä nukutan ja tyttö nukahtaa hyvin, ajoissa, ja nukkuu rauhassa.

ääh..tuli romaanisepostus, mut pointti oli ehke se,et justiinkin kaikkia "perus-jampan" neuvoja ei voi aina soveltaa näihin lapsiin. Etenki just toi "kyvyttömyys rauhoittaa itseään" on se pahin juttu tässä suhteessa, eli jos itku/raivo pääsee käyntiin nii sen rauhottaminen ei oo mikään helppo nakki.

Tässä oli muuten yks hyvä linkki FUSSY BABY , vaativista vauvoista.
Tiivistettynä:
-vaativa
-syö usein
-herää usein
-voimakastahtoinen
-uuvuttaa vanhemmat
-tyytymätön
-ei ole ennakoitavissa (esim. sama rauhoittelu tapa ei toimi joka kerta)
-herkkä reagoimaan (esim. heräämään ääniin)
-haluaa olla koko ajan fyysisesti lähellä
-haluaa olla jatkuvassa liikkeessä
-ei tyynny itsekseen (esim. pitää nukuttaa)
-vain äiti kelpaa
(toi "uuvuttaa vanhemmat" on musta ihan paras :D)

Jahas..piti kommentoida vielä jollekin..mut joku karjuu pvunillaan.. :)
 
Viimeksi muokattu:
ps
Millasia teidän vauvat on ollu/on nyt ruokailun ja maidon tms. suhteen?
Tytön pinna ja kärsivällisyys on tasan nolla. Jo tissillä herumista ei odotettu yhtään -->valtavat rintaraivarit jo pienenä. Imeminen on sellasta hullun-lailla-hommaa, kuin ruoka lopus kesken. Sit (ja vieläkin) pulloa ei voida oottaa sekuntiakaan, ku näkeekin et teen maitoa niin alkaa "raivoitkeä" kädet ojossa,ihanku joku veis pullon välistä. Samoin evästä on oltava,pelkkä maito ei pidä nälkää ja nälkää kitistään ihan armottomasti.
 
NAJ
Meiltäkään ei löydy synnytyksestä/raskaudesta mitään, molemmat meni ihan normaalisti, tuo poika vaan sattuu olemaan tempperamenttinen =)

Kauniskuu: Meidän pojan pinna ruokailun suhteen oli tasan 0 silmät kun aukesi, oli maidon oltava justiinsa eikä melkein, hirveitä rinta-raivareita poju sai pienenä. Ja tosiaan kiinteistä päätti kieltäytyä kokonaan. Luota Kauniskuu itseesi, jos muut kokevat tarvetta vinoilla, anna vinoilla kyllä sinä tiedät mikä teillä toimii parhaiten, nukkumisissa ja muissa jutuissa. Ei meidänkään poikaan mitkään koulutukset tehonneet =) Tosi hyvin olit tiivistänyt vaativa tempperamenttisen vauvan piirteet.

Jannaliini: Meidän poika nukkui 10-20 min/päikkärit, lähempänä vuoden ikää alkoivat unet maistua aivan yhtäkkiä ja poika alkoi nukkua yhdet pitkät unet, se oli minun hengähdyshetkeni, yöt kun silloin heräiltiin ja päivät kannettiin poikaa.Kyllä, minä kannoin poikaa vuoden, välillä yötä päivää.
Nukkumisongelmat siis ratkesivat itsestään lopulta itsestään, eli aika näihin auttoi. Usein vaativilla vauvoilla uniongelmien taustalta voi löytyä keskushermoston kehittymättömyyttä, joka liittyy siihen kuinka hyvin lapsi pystyy rauhoittamaan itsensä. kaikki vauvat käsittääkseni heräävät öisin, mutta ero on siinä että iso osa vauvoista osaa rauhoittaa itse itsensä takaisin uneen, vaativa vauva ei. Tai sitten ns. normaalitempperamenttisillä, isommilla vauvoilla voi olla kyse siitä että ovat oppineet palveluun/nukutetaan eripaikkaan kun mistä herää. Minä olen seurannut meidän tyttöä ja totta tosiaan vauva herää kyllä, mutta katselee hetken ja nukahtaa takaisin.

Nyt kun mietin kulunutta viittä vuotta pojan kanssa, olen sitä mieltä että vaativan vauvan/lapsen vanhemmalta vaaditaan herkyyttä tunnistaa oman lapsen herkkyyskaudet, tavallista suurempaa herkyyttä. Pojan kanssa moni asia joka ei millään sujunut, saattoi alkaa sujumaan vähän yllättäen kun poika itse oli valmis. Esimerkiksi syöminen oli mieletöntä tuskaa, kunnes poika yksi kaunis päivä alkoi itse omatoimisesti syödä.

Meillä lastenhoitoapu vain pahensi tilanteita, kuten edellä oli mainittu monille vaativille vauvoille muodostuu hyvin vahva kiintymyssyhde toiseen vanhempaan/molempiin vanhempiin. Meillä ainakin kun pojan vei hoitoon a)poika huusi kuin tapettu olisi ja huuto saattoi jatkua useita tunteja hoidossa b) sen tiesi ettei tarvitse nukkua/tehdä yhtään mitään pariin päivään kun poika vaan huusi eikä viihtynyt hetkeäkään yksin.

Lempeä huudatusunikoulukaan ei toiminut, koska ei pojalle kestänyt minuttiakaan siihen että raivoitku alkoi ja kun se alkoi se ei loppunut muutamaan tuntiin, koko vauva-aika oli ennakoimista, milloin vauva herää, milloin mahdollisesti tulee nälkä, milloin alkaa kyllästyttää...

Tavallaan elämä on vieläkin ennakoimista, toki poika oikeasti kestää jo tosi paljon enmmän, mutta tietyn rajan yli ei kannata päästää.

T:NAJ+Poika 5v ja sisarukset 9v ja 3kk
 
NAJ niimpä. Tuo ennakointi ja askeleen edellä eläminen taitaa olla melko tyypillistä näille vauvoille,plus tuo,että kun/jos itkuraivo pääsee päälle niin sitä ei millään "helistimillä" tyynnytetä.
Toi olikin mielenkiintonen tieto, tuo vahva kiintymysjuttu.
 
No meillä tyttö on siis TODELLA vahvasti mun perään, ollut aina. Siitä tulee muuten jatkuvasti kommenttia sukulaisilta ym., että on ollut liikaa mun hoidossa kun ei kukaan muu kelpaa. Joo, oikeesti että välillä ärsyttää :headwall: ja tuntuu myös pahalta. Tiedän että syy ei ole tuo, vaan kuuluu vauvani tempperamenttiin, mutta olispa kiva kun muutkin sen hyväksyisi. Ihan pahin eroahdistusvaihe oli kesällä, jolloin ei oikeasti kelvannut edes isän syli (joo, oli kiva kesä noilla helteillä ja lapsi jatkuvasti sylissä, mutta siitäkin selvittiin). Nyt kyllä jo suostuu olemaan isänsä kanssa, mutta jos esim. olen poissa niin palattuani on pitkään kyllä minussa kiinni "tankkaamassa" läheisyyttä, huomaa ihan selvästi että ottaa menetetyn ajan takaisin. Tietysti nämä on ihan normaaleja lasten toimintoja, mutta meillä ainakin ilmenevät "normaalia" voimakkaammin.

Maidonjuonti on menillä sujunut aina pikapikaa. Imetys loppui neidin toimesta n.kk sitten, kun tuo ei vaan suostunut enää imemään niin kauan että heruminen olisi lähtenyt käyntiin. Tämä kuvastaakin hyvin koko syömishommaa meillä, äkkiä maito napaan jotta vaan ei mene mitään ympäriltä ohi sillä välin ;) Jo laitoksella näkyi tytön luonne kun ei meinannut hermo kestää sitä imemisen opettelua. Saati sitten kun ei maito heti alkanut nousemaan, kuka sitä nyt tyhjällä vatsalla viitsii töitä tehdä...neiti saikin pippurisen maineen jo osastolla.

Ja täytyy vielä korostaa, että meillä ei todellakaan olla kaikkein tempperamenttisemmasta päästä, mutta senverran kuitenkin että minulla on aavistus siitä mistä tässä ketjussa on keskusteltu :) eilen muuten juuri automatkalla mietin tätä tyyntymisjuttua, kun tyttö raivosi koko 20min kotimatkan niin että meinasi ihan tikahtua...pakko koittaa kaikin keinoin estää tuon itkun alkaminen yksin autoillessa, sillä on kyllä molemmille tosi kurjaa kun toinen huuuuutaaaaa vaan eikä saa sitä yksin loppumaan, vaikka mikään ei tosiaankaan ollut hätänä. Samoin yöllä ei tosiaan osaa itse nukahtaa herättyään vaan tarvitsee siihen vanhemman, vaikka illalla nykyään nukahtaa tosi hienosti itsekseen (tästä olenkin nyt äärimmäisen onnellinen :)). Hyvinä öinä meillä herätään vain 3 kertaa :LOL:
No nyt tarvitaan tuolla jo äitiä. Tehdään taas lisää hampaita, ja niitäkin kyllä podetaan tosi kovaa...mun puolesta voisi tulla kaikki kerralla eikä parin viikon välein :vampire:!
 
Meilläkin näkyy hyvin se, miten tärkeää on ennakointi. Jos tyttö on liian väsynyt, ei jaksa keskittyä syömiseen ja vain maitopullo kelpaa ja sekin temppuilun jälkeen, jos pääsee yliväsyneeksi, ei suostu nukkumaan... Aina pitää olla askeleen edellä ja arvioida tytön käytöksestä, missä vaiheessa jokin perustarve vaatii tyydyttämistä.

Ja tuo huuto. Se tosiaan jatkuu, jatkuu, jatkuu. Niin kauan, että ongelma ratkaistaan. Jos rattaissa alkaa kitinä, tyttö on pakko nostaa syliin. Ja tyttöä ei sillä reissulla enää saakaan takaisin rattaisiin. Mulla on aina Manduca vaunuissa mukana, että saan tytön tarvittaessa siihen. Tuon 8kg:n mötikän kantaminen on jo sen verran raskasta, ettei enää jaksa kantaa toisella kädellä ja työntää vaunuja toisella kädellä. Ja muutenkin, tyttö kiihtyy 0-100 aivan sekunnissa ja toisaalta harmitus voi unohtua yhtä nopeasti. Jossain vaiheessa mietin, että ollaanko me lellitty tyttö pilalle ja tyttö on oppinut, että huutamalla saa aina tahtonsa läpi, mutta en enää usko, että kyse on siitä. Olen kyllä yrittänyt olla antamatta yöllä maitoa, työntää huutavaa tyttöä vaunuissa jne., mutta huuto ei lopu millään. Tytön huomiota ei yksinkertaisesti saa mitenkään käännettyä pois siitä asiasta, mitä tyttö on vailla.

Ja uskon tuohon, mitä joku oli kirjotitanut, että näiden vauvojen kanssa tarvitaan herkkyyttä tunnistaa, milloin lapsi on valmis muutokseen. Esim. unikoulutus saa meillä nyt olla tauolla siihen asti, että tyttö näyttää olevan valmis luopumaan yömaidosta. En koe, että on oikein huudattaa lasta tunti tolkulla, vaikka lapsi kuinka olisi turvallisesti sylissä. Ja muutenkaan ei näytä yhtään siltä, että tyttö olisi valmis luopumaan yömaidosta. Joten odotetaan vaikka kuukausi ja katsotaan sitten tilannetta uudelleen.

Tuntuu siltä, että tyttö tuntee kaiken aivan mielettömän voimakkaasti. Onneksi siis myös iloiset asiat. Tyttö hymyilee kuin mikäkin, nauraa räkättää ja tohottaa niin, että on saanut varmasti jokaisen meillä kyläilevän ihmisen joskus myös nauramaan. Tytön temperamentti on melkoinen rikkaus, vaikka hankaluudet tuntuvatkin joskus melkoisilta. Mutta mä olen kasvanut paljon ihmisenä näiden 7kk:n aikana. Olen joutunut oppimaan itsestäni monia uusia asioita taiteillessani tälläisen vauvan kanssa. Ja on tämä myös lähetänyt parisuhdetta. Me ollaan miehen kanssa onnistuttu järjestämään meidän arki jonkinlaiseksi ja päästy tähän asti kaikista ongelmista edes jotenkin yli ja keksitty keinoja ratkaista erilaisia tilanteita.

Meilläkin syöminen on ollut hankalaa. Kun vielä imetin, tytöllä meni helposti hermo, jos maitoa ei heti herunutkaan. Asiaa varmaan vielä pahensi se, että alkuun kärsin suihkutisseistä ja kun maidon tulo tasaantui, maitoa ei suihkunnutkaan enää totuttuun tapaan. Ainoastaan sopivan väsyneenä imettäminen oli helppoa, muuten se vaati enemmän tai vähemmän taistelua. Ja kuten jo aiemmin sanoin, yhtään liian nälkäisenä tai väsyneenä syömisestä ei tule yhtää mitään. Ja kärsivällisyys on tosiaan ihan nollassa. On ihan kauheaa olla yksin öitä kotona, kun tyttö herää yöllä haluamaan maitoa ja huutaa niin kovaa kuin ääntä ikinä lähtee siihen asti, että maito tulee. Jos tytön jättää pinnasänkyyn, kolhii tyttö päänsä sängyn laitoihin raivon vallassa ja huutaa kuin hänet olisi lopullisesti hylätty, mutta jos tytön ottaa mukaan keittiöön, ei tyttö nuku enää koko yönä.

Noista Kauniskuun laittamista asioista täytyy sanoa, että toi tietynlainen ennakoimattomuus on todella tuttua. Rauhoittelukeinot vaihtelee ihan päivästä toiseen, jos tänään toimii joku asia, se ei enää huomenna toimikaan. Silloin kun tyttö oli pieni ja huusi kurkku suorana, sain tytön välillä nukutettua työntelemällä vaunuja kynnyksen yli, mutta seuraavana iltana sama keino sai huudon vain yltymään.

NAJ ihana kuulla, että teillä uniongelmiin auttoi aika! Meillä päiväunet on tosi lyhyitä. Tyttö nukkuu kahdet unet, jotka on kestoltaan yleensä max. 30min. Pienenä vauvanakaan ei vedellyt sellaisia unia kuin monet vauvat vetelee, tytön vähäisiä päiväunia on ihmetelty ihan alusta asti ja olen tuntenut tästä asiasta paljon painetta, kun läheiset ihmiset on kommentoineet siihen malliin, että me ollaan epäonnistuttu, kun lapsi ei nuku.
 
Moi vaan kaikille ja jaksamisia paljon :hug:

Meillä ei siis enää ole vaativaa vauvaa vaan tyyppi on nykyisin jo taaperoiässä. Lueskelin tätä ketjua jo esikoisen vauvaiässä, mutta en saanut kirjoitettua. Poika siis 1v2kk. Jos kaikki menee hyvin, niin loppukeväästä ois uusi tulokas talossa. Sen takia tänne oikeastaan taas eksyin.. pelko persiissä..

Monet teidän kirjotuksista kuulostaa niin tutulta. Voiko olla ees totta, että vielä keväällä oli kaikenlaista hullunmyllyä.

Mites muuten tuo, kun moni on kirjoittanut, että synnytys vaikuttaisi jotenkin lapseen? Mullaku oli vielä ihan järkyttävä synnytys, 21h imukupilla otsatarjonta ja napanuora 3 kertaa kaulan ympäri. Suurinpaan toipumiseen meni puolisen vuotta ja jouduin käydä vielä gynellä leikkauttamassa paikkoja. Vessassa käyntiki oli vaikeeta 4kk ajan.

Jos vähän sitten pojasta, niin tyyppi alkoi huutamaan jo 3h syntymästä. Sairaalassa tuli kolmen päivän aikana nukuttua jotakuinkin 4-5h. Poika oli 12g alle kolme kiloa, joten kiusaks tuli vielä verensokerimittaukset yms.

0-2kk huusi kurkku suorana oikeastaan ihan milloin vaan. Hiljaisia hetkiä oli joskus, mutta milloin tahansa saattoi räjähtää. Yöt sai nukuttua ainoastaan poika vieressä, kun halusi tankata maitoa 2h välein. Autossa ja vaunuissa sai älyttömiä huutokohtauksia. 2-4kk sai huutokohtauksen oikeastaan joka ilta ennen nukkumaanmenoa, kesti 1-2h. Joskus myös päivisin. Kaikenlaiset refluksit sun muut mietittiin, mutta lattialla poika viihtyi hyvin, mahalleen kääntyi 8 viikon ikäisenä. Tosin myöhemmin tuli raivarit siitä, kun ei osannut vielä ryömiä. Autossa ja vaunuissa meni jo paremmin. 4kk neuvolassa poika ei kasvanut tarpeeksi ja oli muutenkin levottomampi, neuvolasta ja muualta tuli käskyä että kiinteitä peliin. Pienin annoksin aloiteltiin ja pieleen meni. Poika heräili öisin jopa 5min välein ja lääkärissä rampattiin taas. Välillä kiinteissä taukoa ja taas koitettiin. Viime joulukuusta ei oo siis muistikuvaa.

6kk ikäisenä lopetin tissille nukuttamisen ja kokeilin tassuttelua yms. Kuukauden verran se toimikin, sitten ei enää. Poika kävi pelkäämään koko pinnasänkyä ja 7kk iässä heivattiin koko sänky pois ja poika viereen. Meilläkään ei mikään nostelukoulu toiminu, pahensi vaan asiaa. No sitten joskus 8kk iässä alkoi syömälakkoilu, jota kesti 3kk. Koko aikana poika ei kasvanut yhtään. Opetteli myös istumaan, ryömimään ja kävelemään samalla. Käytiin allergiakokeissakin taas ja arvot olivat hiukan nousussa, mutta ei lisätutkimuksia. Sitte kokeilin rankat imetysdieetit sun muut eikä mitään.

Vajaa vuoden ikäsenä poika alkoi sitten syömään ja nykyään syökin hienosti melkeinpä ihan ite jo. Uskomatonta. Yöt alkoi helpottamaan joskus 10kk iässä, että heräämisiä oli enää 1-3 kertaa. Pätee tähän päivään asti, nyt on poskihampaita tehnyt niin heräillyt enemmän. Temperamenttina poika on nytkin hirmu tulistuva ja itkevä. Pitkiä päiväunia ei oo nukkunu oikeastaan koskaan, pari kertaa tainnu 3-4h nukkua. Nykyään päälle tunnin päikkärit. Touhuaa ihan koko ajan, kävelee ympäri pihaa ja asuntoa, mutta ei kuitenkaan mikään päätön menijä.

Joku kirjotti, että vauva ei jaksa oottaa ruokaa yhtään. Voi vitsi miten tuli tuttu olo! Nykyään poika roikkuu lahkeessa ja pölisee ja itkee kun laitan vaikka vaan jugurttia lautaselle. Sekin on liian pitkä aika. Sitten oliko NAJ joka kirjoitti, että heidän poikansa on tosi empaattinen ja kiltti. Se pätee meillekin, poika on kova pusuttelemaan ja halailemaan. Pehmolelut on myös yksiä lemppareista. On kuitenki edelleen tosi viihdytettävä. Tai oikeastaan pitää olla lähellä, että poika viihtyy. Jos tekee muuta, alkaa narina. Vauvana piti kanniskella jatkuvasti ja näytellä leluja yms.

Itestäkin tuntui alussa, etten saa mitään yhteyttä koko poikaan. Mutta nyt kun miettii mitä kauheita me yhdessä koettiin ja mihin ollaan päästy, niin voiko rakkaampaa ollakaan kun tuo poika. Alussa olin niin kateellinen kaikille äideille, jotka rakasti heti vauvaansa. Mutta tää oli meidän tie enkä vaihtais poikaa mihinkään. Tosin toivon, että tää tuleva ois edes hieman rauhallisempi.. Jännittää kyllä.

No jos ketään kiinnosti lukea, niin toivoa on ja olette mitä parhaimpia äitejä jotka yrittää vauvansa vuoksi vaikka mitä! :hug: Ite en enää usko mitä muut sanoo, vaan luotan itteeni ja poikaani.

Sydämellä Nöösi
 
Viimeksi muokattu:
Nöösi olipa ihana lukea kirjoituksesi! Kuulostaa taas niin tutulta ja ihana kuulla, että teillä menee nykyisin noin hyvin! Meilläkin tyttö alkoi huutoo heti synnytyssairaalassa. Tokana yönä tyttö vietiin multa muutamaksi tunniksi pois ja kätilö sanoi epäilevänsä jotain vakavaa sairautta, kun tyttö ei rauhoitu millään ja huutaa koko ajan. Epäili vissiin kosketusarkuutta tai jotain? Oli joka tapauksessa ihan kamalaa, että mun oma vauva vietiin multa pois ja ilman varsinaista syytä epäiltiin jotain kauheeta. Mä luulen, että tytölle oli vaan ihan kauhea shokki joutui tähän suureen maailmaan ahtaasta kohdusta. Nukuttiin tytön kanssa vierekkäin samassa sängyssä jo sairaalassa ja tyttöä sai kantaa jo sairaalassa ihan jatkuvasti. Sairaalassaoloaika oli melko stressaavaa, kun mulla oli huonetoveri ja koko ajan vaan mietin, ettei sekään saa nukuttua kun mun vauva vaan huutaa.

Ja se alku olikin hankalaa, olin samaan aikaan onnellisempi kuin koskaan ja kuitenkaan en ehkä ihan varauksetta voinut sanoa rakastavani tyttöä. Tai tottakai mä rakastin, mutta tuntui, etten ymmärrä omaa lastani ja oli kauhea vaikea päästä tytön kanssa kontaktiin sen huudon keskellä. Kuten muutkin tässä ketjussa on kirjoittaneet, mäkin olen antanut tytölle itsestäni 110%, antanut enemmän kuin ikinä pystyin kuvitella antavani omalle lapselleni, ylittänyt itseni hemmetin monesti. Vaikka alku olikin hankalaa, niin kaikki tää on tehnyt mun ja tytön suhteesta vahvan ja uskon, että olen tytölle maailman paras äiti.
 
Jatkoa vielä pikkuisen kun tyttö nukahti kiltisti yöunille.
Ennakoitavuus ja rytmi on tosiaan tärkeitä olleet meilläkin. Liian väsyneenä ei todellakaan syödä eikä lopulta nukahdetakkaan. Ja tosiaan pikkuvauvana luulin aina keksineeni jonkun hyvän konstin että ilta sujuisi, ja kas seuraavana iltana sama keino oli ihan katastrofi. Mutta, itselläni on onneksi ollut varsin hyvät lähtökodat tällaisen vauvan vanhemmuuteen...olen ammatikseni autististen lasten kanssa, joten rytmi ja ennakoitavuus ovat aika hyvin iskostuneet päähäni jo aiemmin :) oikeesti siitä on ollut iso apu. Kyllä meilläkin todella on väliä jos ei päikkäreille päästä kun on niiden aika, ruoka-aika siirtyy tms. Toisten vauvojen vanhemmat ehkä voi naureskella "rytmille", mutta meillä se mahdollistaa hyvin sujuvat päivät.

Ja tosiaan noita positiivisiakin puolia on paljon. Tyttö on älyttömän skarppi kaiken ympärillä tapahtuvan suhteen, ja haluaa osallistua kaikkeen. Toiset samanikäiset vaikuttaa usein...no, jopa apaattisilta :LOL: kun on tottunut tuohon sähikäiseen. Muskarissa neiti on porukan nuorin, mutta tosi innolla mukana kaikissa jutuissa, kun taas toiset vauvat jököttävät hiljaa paikoillaan. Ja reippaasti neiti menee tekemään tuttavuutta toisten kanssa, yritti jo ihan pikkuvauvana kovasti kiinnittää muiden lasten huomion.

Nyt en enää muista mitä muuta piti kommentoida... Niin, ainakin Nöösille piti toivottamani paljon onnea uuden tulokkaan kanssa :) vaikka uusikin vauveli olisi "vaativa", niin asiaan todennäköisesti suhtautuu toisella kerralla eri tavalla...
 
Pippi meilläkin on ollut tuota, että jo ihan pienenä tyttö on halunnut ottaa kontaktia ihmisiin ja etenkin ikätovereihinsa ja muihin lapsiin! Nytkin olisi koko ajan kasvoissa kiinni, mutta otteet on niin kovat, ettei ikätoverit oikein arvosta... Alkaa myös heti jutella muille lapsille ja komentaa kovaa ääneen. :D Hupaisan kuulosta.

Ja meilläkin tyttö on todella skarppi! Kyttää kaikkea ympärillä tapahtuvaa ja mitään ei voi tehdä ilman, että tyttö huomaa. Koko hereilläoloaikansa tyttö touhutaa ja tohottaa ja seuraa ympäristöään. Tunnistan tuonkin tunteen, että muut vauvat näyttää kauhean apaattisilta. Meidän tyttöön verrattuna lähes kaikki lapset näyttää ihan apaattisilta. Oon tottunut siihen, että jokainen rajaa sätkii ja suu käy ja hirveä tohina, niin näyttää ihan hassulta jos joku vauva istuu tyytyväisenä sylissä ja istuu sitterissä paikallaan.

Ja Nöösille piti vielä sanoa, että paljon onnea uudesta tulokkaasta! Mä oon monesti miettinyt, että jos me joskus saatais toinen vauva, niin mä olisin ihan eri tavalla valmis. Musta tuntuu, että kun oon pärjännyt 7kk tälläisen vauva kanssa, mä selviäisin mistä tahansa. Ihan varmasti teillä on samalla tavalla. Täältäkin keskustelusta ollaan luettu, että samaan perheeseen voi syntyä hyvin erilaisia vauvoja, joten toivottavasti te saisitte vähän helpomman vauvan seuraavaksi. Ja vaikkette saisikaan, niin pärjäätte varmasti hienosti!
 
Meillä on ollu 3 vaativaa vauvaa. Kaikilla on ollu juuri tätä päiväsaikaan nukahtamisen vaikeutta, mikä on johtanut yliväsymykseen ja lopulta täyteen huutoon. Tsemppiä vaan kaikille!
Tämä nuorimmainen oli kaikista vaikein, mutta nyt 2,5kk:n (edellisillä 3-4kk:n ikään) iässä on alkanut nukkumaan.Siihen asti päivällä sai unille vain ja ainoastaan kantoliinaan samalla äidin pomppuutellessa ja tutti tiukasti suussa. Liike jos loppui niin vauva heräsi. Toinen pieni mahdollisuus oli autokaukaloon, kunhan sitä samalla koko ajan vispasi sivuttais suunnassa.
Yöt meilläkin on onneksi nukuttu. Perhepedissä ollaan niin vauva ei ole päässyt välillä kunnolla heräämään vaan olen tuikannut tissin unissaan kitisevän suuhun ja unet on jatkunu. Vaippaa ei olla vaihdettu yöllä ollenkaan kuin viimeisessä hädässä, jotta ei pääse virkkumaan. Ekan kanssa vaihtelin alkuun vaippoja yölläkin ja siinä meni yöunet.. ja tuli masennus. Kahden seuraavan kanssa se on onneksi kierretty.
Aikaisempien kanssa olen tassutellut myöhemmässä iässä. Mutta perhepetiä ym meillä on harrastettu niin kauan kuin se on hyvältä tuntunu. Uskon, että lasta ei voi kasvattaa liian "kiinni". Vaan lapsi saa läheisyydestä turvallisuuden tunteen, joka sitte auttaa myöhemmin irtaantumaan henkisesti itsenäisempänä.
Uusimmat koliikkitutkimukset antavat ymmärtää, että 5% koliikista johtuu mahavaivoista ja kyse olisi todellakin keskushermoston kypsymättömyydestä ym. Meillä vaativuuden on tehnyt selvästi unettomuus päiväsaikaan. Ilmeisesti joillakin on sellaisia lapsia, joita ei haittaa vähät päiväunet, mutta meillä helpottui ja itkuisuus väheni kun aloin viimeistään reilun tunnin valvomisen jälkeen liinassa keikuttamaan unille. Olihan siinä omat pohkeet ym kovilla, kun monta kertaa päivässä hyssyttelit... :) Mutta helpompaa se oli kuin huudon kuuntelu.

Ja mä nään ihan hirveen punasta kun joku muutenkin jo kovilla oleva vanhempi saa kommentteja, että olisi vanhempien vika kun lapsi ei päivällä nuku tai niitä pitäisi huudattaa ja opettaa itsekseen nukahtamaan ym. jos ei sitä itse koe hyväksi. AARGGH! Voimia vaan kaikille teille, jotka tätä kuulevat. Mulle ikävin kommentti oli eräältä lastenlääkäriltä kakkosen kanssa, jonka "pakkonukutin" päivällä autokaukaloon vispaamalla sitä koko unien ajan reippaasti. Sellaista se kuulemma on kun opettaa siihen. No olinhan minä ensin ajatellu kauniita, kuinka osaa itsekseen nukkumaan, mutta kuin huutoa oli koko ilta väsymyksestä niin tein mitä tahansa että sain nukkumaan päivälläkin.

No nyt eka kertaa näin pienen kanssa tiedän mitä on kun lapsi nukkuu nätisti. Vein äskön neitin ulos päikkäreille ulos. Työnsin hereillä olevan lapsen sinne tutti suussa ja harso tutin edessä ja siellä nukkuu. Nukahti itsekseen. Ei olisi tullu kuuloonkaan muutama viikko sitten. Ei edes vaunuja työntäen olisi nukkunut puolta tuntia. Eli joku on nyt jossain siellä hermostossa ilmeisesti kypsyny. Eikä me olla vanhempina yhtään sen fiksumpia ja taidokkaampia kuin muutama viikko sittenkään. Joten uskokaa vain, se ei ole vanhemmista kiinni jos se lapsi ei nukahda nätisti yksikseen. Kyllä se on ihan siitä lapsesta ja sen korvien välistä :)


Kommentoisin mielellään enemmänkin, mutta ei ole aikaa näiden pienien kanssa lukea kaikkia juttujanne :)
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä