kamala ämmä
Mieheni käy treeneissä 2-3 kertaa arkiviikossa ja lisäksi usein viikonloppuisin on peli. Mieheni on siis maksimissaan 4 iltana viikossa omissa menoissaan. (Ja tietty päivät töissä.) Minä olen kotona alle vuoden ikäisen lapsen kanssa, teen lähes kaikki kotityöt ja hoidan kaikki juoksevat asiat. Mieheni syyttää minua siitä, että en ole mihinkään tyytyväinen ja että hänellä ei ikinä ole omaa aikaa ja että minä määrään kaikesta.
Minun kantani on, että teen mielelläni kotityöt ym. hommat, koska en halua mieheni uhraavan aikaansa niihin, vaan että voisi mieluummin olla meidän kanssa. Mutta hän ei silti ole, vaan tuntuu, että aika tuhraantuu kaikkeen muuhun. Jos hän on olevinaan meidän kanssa, hän silti katsoo telkkaria samalla, eikä kuule, mitä me sanotaan tai huomaa, jos lapsi tekee kiellettyjä asioita. Tästä riitelemme jatkuvasti, ja teemme erilaisia sopimuksia, jotka eivät pidä ja minä palaan aina "nalkuttamaan" samasta asiasta. Ja mieheni mielestä minä en ole tyytyväinen mihinkään, vaikka minulle riittäisi, että olisi sen ajan, kun kotona on, niin satasella meidän kanssa. (Saattaa luvata, että huomenna on koko illan meidän kanssa, mutta ei kuitenkaan ole, vaan istuu esim. tietokoneella tai puhelimessa koko illan.) Jos vaadin aikaa, niin määrään häntä. Jos hän haluaa ottaa ihan omaa aikaa, niin sen pitäisi mielestäni olla pois harrastuksesta, ei meiltä. Jos minä harrastaisin yhtä aktiivisesti, päivät loppuisivat viikosta kesken. Kaikki aikakeskustelut (=riidat) päättyvät siihen, että mieheni huutaa pää punaisena, että "selvä, lopetan harrastukseni, sitten taidat olla tyytyväinen". Vaikka ei kyse ole harrastuksen viemästä ajasta, vaan siitä kaikesta muusta ajasta.
Kotityöt on myös kokeiltu tehdä tasapuolisemmin, mutta sitten käy niin, että mies unohtaa, ei huomaa, ei välitä (välillä mies sanoo, että minun pitää muistuttaa ja kun muistutan, hän sanoo, että nalkutan, ja että hän tekee homman sitten, kun se hänelle sopii, riippumatta siitä, että homman tekemättä jättäminen vaikuttaa minun tekemisiini). Siitäkin tulee riitaa.
Kun olen kärttyinen, ja sanon haluavani hänen tukeaan ja arvostustaan, että on todella rankkaa välillä olla vain kotona, ilman aikuiskontakteja esim. monta päivää peräkkäin (liikumme kyllä paljon lapsen kanssa päivisin, mutta lapsen ja lapsen rytmin kannalta on mielestäni tärkeää olla myös kotona ja elää tavallista arkea) ja siksi on niin tärkeää, että mies antaa aikaa minullekin, mies "päättää", että "selvä, sinä menet sitten töihin ja minä jään lapsen kanssa kotiin". Se siitä tuesta. Eikä minulla ole edes työpaikkaa, johon mennä. Samalla mieheni valittaa, etten ole kiinnostunut hänen työstään, että vaikka kuuntelen hänen työjuttujaan, en OIKEASTI ole kuitenkaan kiinnostunut. Olen minä.
Anopin kanssa en ole ylin ystävä, ja jos arvostelen häntä miehelleni, on riita varma. Minä olen sitä mieltä, että mieheni on vielä kiinni lapsuuden perheessään (olemme kolmikymppisiä), mieheni ei sitä myönnä, muttei osaa asiaa myöskään selittää. Syytä arvosteluun kyllä on, koska mielestäni anoppi ei määrää, miten meillä asiat tehdään, tai miten me lasta kasvatetaan.
Seksi ei minua huvita, mieheni kyllä tahtoisi. Olen sanonut, että hänen pitäisi ensin saada minut tuntemaan suhteemme läheiseksi, hänen pitäisi ensin vaivautua pääsemään pääni sisään, ennen kuin minulle seksi maistuisi. Mieheni menee siis katsomaan pornoa.
Riidat ylipäätään alkavat aina niin, että minä sanon jonkin toiveen, vaateen tai ihmetyksen ja sen sijaan, että mies edes joskus kuuntelisi edes loppuun tai sanoisi, että "olet oikeassa, olen pahoillani, en tarkoittanut sitä noin", hän AINA hyökkää ja puolustautuu ja haukkuu.
Minusta tuntuu, että minä uhraan kaiken tähän perheeseen, mutta miehen ei tarvitse uhrata mitään, vaan kaikki menee täysin hänen ehdoillaan. Vaadinko siis liikaa, kun haluaisin jakaa tämän vastuun tästä ihanasta lapsiperheen arjesta hänen kanssaan, saada hiukan omaa aikaa ja ennenkaikkea saada arvostusta ja kunnioitusta ja TUKEA häneltä? Kokea, että hän on paras ystäväni ja tukijani ja olemme tässä veneessä yhdessä, koko perhe.
Minun kantani on, että teen mielelläni kotityöt ym. hommat, koska en halua mieheni uhraavan aikaansa niihin, vaan että voisi mieluummin olla meidän kanssa. Mutta hän ei silti ole, vaan tuntuu, että aika tuhraantuu kaikkeen muuhun. Jos hän on olevinaan meidän kanssa, hän silti katsoo telkkaria samalla, eikä kuule, mitä me sanotaan tai huomaa, jos lapsi tekee kiellettyjä asioita. Tästä riitelemme jatkuvasti, ja teemme erilaisia sopimuksia, jotka eivät pidä ja minä palaan aina "nalkuttamaan" samasta asiasta. Ja mieheni mielestä minä en ole tyytyväinen mihinkään, vaikka minulle riittäisi, että olisi sen ajan, kun kotona on, niin satasella meidän kanssa. (Saattaa luvata, että huomenna on koko illan meidän kanssa, mutta ei kuitenkaan ole, vaan istuu esim. tietokoneella tai puhelimessa koko illan.) Jos vaadin aikaa, niin määrään häntä. Jos hän haluaa ottaa ihan omaa aikaa, niin sen pitäisi mielestäni olla pois harrastuksesta, ei meiltä. Jos minä harrastaisin yhtä aktiivisesti, päivät loppuisivat viikosta kesken. Kaikki aikakeskustelut (=riidat) päättyvät siihen, että mieheni huutaa pää punaisena, että "selvä, lopetan harrastukseni, sitten taidat olla tyytyväinen". Vaikka ei kyse ole harrastuksen viemästä ajasta, vaan siitä kaikesta muusta ajasta.
Kotityöt on myös kokeiltu tehdä tasapuolisemmin, mutta sitten käy niin, että mies unohtaa, ei huomaa, ei välitä (välillä mies sanoo, että minun pitää muistuttaa ja kun muistutan, hän sanoo, että nalkutan, ja että hän tekee homman sitten, kun se hänelle sopii, riippumatta siitä, että homman tekemättä jättäminen vaikuttaa minun tekemisiini). Siitäkin tulee riitaa.
Kun olen kärttyinen, ja sanon haluavani hänen tukeaan ja arvostustaan, että on todella rankkaa välillä olla vain kotona, ilman aikuiskontakteja esim. monta päivää peräkkäin (liikumme kyllä paljon lapsen kanssa päivisin, mutta lapsen ja lapsen rytmin kannalta on mielestäni tärkeää olla myös kotona ja elää tavallista arkea) ja siksi on niin tärkeää, että mies antaa aikaa minullekin, mies "päättää", että "selvä, sinä menet sitten töihin ja minä jään lapsen kanssa kotiin". Se siitä tuesta. Eikä minulla ole edes työpaikkaa, johon mennä. Samalla mieheni valittaa, etten ole kiinnostunut hänen työstään, että vaikka kuuntelen hänen työjuttujaan, en OIKEASTI ole kuitenkaan kiinnostunut. Olen minä.
Anopin kanssa en ole ylin ystävä, ja jos arvostelen häntä miehelleni, on riita varma. Minä olen sitä mieltä, että mieheni on vielä kiinni lapsuuden perheessään (olemme kolmikymppisiä), mieheni ei sitä myönnä, muttei osaa asiaa myöskään selittää. Syytä arvosteluun kyllä on, koska mielestäni anoppi ei määrää, miten meillä asiat tehdään, tai miten me lasta kasvatetaan.
Seksi ei minua huvita, mieheni kyllä tahtoisi. Olen sanonut, että hänen pitäisi ensin saada minut tuntemaan suhteemme läheiseksi, hänen pitäisi ensin vaivautua pääsemään pääni sisään, ennen kuin minulle seksi maistuisi. Mieheni menee siis katsomaan pornoa.
Riidat ylipäätään alkavat aina niin, että minä sanon jonkin toiveen, vaateen tai ihmetyksen ja sen sijaan, että mies edes joskus kuuntelisi edes loppuun tai sanoisi, että "olet oikeassa, olen pahoillani, en tarkoittanut sitä noin", hän AINA hyökkää ja puolustautuu ja haukkuu.
Minusta tuntuu, että minä uhraan kaiken tähän perheeseen, mutta miehen ei tarvitse uhrata mitään, vaan kaikki menee täysin hänen ehdoillaan. Vaadinko siis liikaa, kun haluaisin jakaa tämän vastuun tästä ihanasta lapsiperheen arjesta hänen kanssaan, saada hiukan omaa aikaa ja ennenkaikkea saada arvostusta ja kunnioitusta ja TUKEA häneltä? Kokea, että hän on paras ystäväni ja tukijani ja olemme tässä veneessä yhdessä, koko perhe.
jos oon pois pari tuntia niin auta armias mikä v.....tutus iskee kotiin palatessa kun saa saman tien alkaa raivata lattioita ja pöytiä että pääsee ees eteistä pidemmälle...mies on imuroinut KERRAN viimeisen kuuden vuoden aikana...