Uusperheet! Puolison lapsi...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja äitipuoli
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ä

äitipuoli

Vieras
Mitä tekisit jos puolisosi leikki-ikäinen lapsi (edellisestä suhteesta) ei vaan yksinkertaisesti pitäisi sinusta? Vaikka kuinka yrität kohdella häntä tasavertasesti oman lapsesi kanssa. Ja nyt uudessa kakkos kodissa tietenkin eri pelisäännöt kuin omassa, tosin uskon että johdonmukaisemmat ei ns. vapaata kasvatusta; ilman nukkumaanmenoaikoja ym. rytmejä (syödään milloin halutaan jne.) Jos kapinoidaan ja kiukutaan joka asiasta? Onko mustasukkasuus kyseessä vai mikä?
Haluaisin että oltaisiin yhtenäinen perhe, minulle sama onko lapsi oma vai vieras, kaikki lapset on kuitenkin lapsia :)
 
lapsi ei tiedä, että tiedän perheessä on hänelle paremmat säännöt. Sen hän ymmärtää varmasti vasta aikuisena : ) Olkaa tiukkana vaan ja yritä viettää mukavaa aikaa lapsen kanssa -sääntöjen opettelun ohella. Kyllä se siitä. Onko lapsi minkäikäinen? Onko erosta minkä aikaa jne? Onko isällä ollut muita ennen sinua? Lapset on herkkiä olentoja. Eivät ne osaa samalla tavalla asioita järkeistää kuin aikuiset.
 
Ja semmonen yhteen hiileen puhaltaminen puolison kanssa auttaa lasta tajuamaan, että mähän pystyn oikeesti luottamaan tuohon uuteen ihmiseen. Sä tuut aina olemaan se kakkonen...tai siis kolmonen, mutta kun sen ymmärrät, niin kyllä se siitä.
 
Tyttö eskari-ikäinen. Isä eron jälkeen vasta tavannut minut, äidin jälkeen siis ensimmäinen äitipuolikokelas. En todellakaan yritä (enään) miellyttää vaan olen ihan normaali itseni, sellainen hänelle kuin omallenikin. Tuntuu vaan niin turhauttavalta sekä stressaavalta aina jo ennen lapsen tuloa... Lapsellista valittaa tänne mutta olen jo ihan voimaton, välillä tuntuu kuin lapsi olisi jotenkin riivattu, siis hänen käytöksensä minua kohtaa. Ja mikä pahinta hän tekee kaiken aina isän selän takana, isän läsnäollessa on kuin enkeli ja hymyilee vaan. Isän kimpussa hän on kuin takiainen, suukottelee ja halailee, samalla virnuilee sylistä minulle kuin salaa (en osaa selittää)... Minun lastani hän kiusasi aluksi, salaa mutta siihen puutuin välittömästi ja se loppui siihen.
Hänen täällä ollessa tuntuu itku olevan herkässä ja ajattelen että tälläistäkö tämä on. Olisinko onnellinen kahdestaan oman lapseni kanssa. Mutta miestäni rakastan, enkä haluaisi tämän päättyvän. Hänen kanssaan olen keskustellut asiasta ja hän puhunut lapsen kanssa, lapsi kiistää aina tosin kaiken ja syyttää sekä keksii minusta juttuja. Mies uskoo kyllä minua ja tukee minua täysin sekä vedämme yhtä linjaa kasvatuksessa. Mutta lapsi on kovin ovela, tekee kaiken niin puun takaa ja ettei kiinni niistä jää muille. Jos kiellän tai komennan niin hän alkaa itkemään oikein krokotiilin kyyneleitä tai sitten vaan irvistelee, tuntuu kuin ei saisi mitään kontrollia häneen. Enkä minäkään aina viitsi isälle kannella vaan sitten pidän sisällä vaan ts. kiehun...
 
Alkuperäinen kirjoittaja MorbidMama:
En mitään. En ainakaan jemmais sille kuutta ylimäärästä lettua ja antais niitä toisen lapsen nukahdettua.... :saint:
Olisin vaan oma, hölmö itseni.

Niinpä. Uusiin sääntöihin ja rytmiin tottumiseen menee aikaa ja jos lapsi on teillä vaan ajoittain, hankaluutta tulee koko ajan. Monet lapset eivät voi sietää että vieras ihminen komentaa heitä ja reagoivat ihan kummallisesti. Jos joku muu kuin minä tai mies komentaisi meidän 9v napakasti ja kovalla äänellä, lapsi kuulisi sen vain rähjäämisenä. En tiedä, mistä tämä johtuu.
 
Joo mutta erosta on jo useempi vuosi, lapsi ollut tuolloin vajaa 3 vuotias... Joten sen verran kauan tässä vaan keikuttu kuvioissa. Alussa minäkin ajattelin että kokeilee ja mustasukkailee "isän uudelle" mutta ei nyt enään pitäisi, koska aikaa mennyt jo niin kauan että tuskin muistaa edes äidin ja isän yhteiseloa... Eikä minunkaan lapsi ole tälläinen ollut, vaikka tilanne minunkin kohdalla ollut ihan sama...
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Tyttö eskari-ikäinen. Isä eron jälkeen vasta tavannut minut, äidin jälkeen siis ensimmäinen äitipuolikokelas. En todellakaan yritä (enään) miellyttää vaan olen ihan normaali itseni, sellainen hänelle kuin omallenikin. Tuntuu vaan niin turhauttavalta sekä stressaavalta aina jo ennen lapsen tuloa... Lapsellista valittaa tänne mutta olen jo ihan voimaton, välillä tuntuu kuin lapsi olisi jotenkin riivattu, siis hänen käytöksensä minua kohtaa. Ja mikä pahinta hän tekee kaiken aina isän selän takana, isän läsnäollessa on kuin enkeli ja hymyilee vaan. Isän kimpussa hän on kuin takiainen, suukottelee ja halailee, samalla virnuilee sylistä minulle kuin salaa (en osaa selittää)... Minun lastani hän kiusasi aluksi, salaa mutta siihen puutuin välittömästi ja se loppui siihen.
Hänen täällä ollessa tuntuu itku olevan herkässä ja ajattelen että tälläistäkö tämä on. Olisinko onnellinen kahdestaan oman lapseni kanssa. Mutta miestäni rakastan, enkä haluaisi tämän päättyvän. Hänen kanssaan olen keskustellut asiasta ja hän puhunut lapsen kanssa, lapsi kiistää aina tosin kaiken ja syyttää sekä keksii minusta juttuja. Mies uskoo kyllä minua ja tukee minua täysin sekä vedämme yhtä linjaa kasvatuksessa. Mutta lapsi on kovin ovela, tekee kaiken niin puun takaa ja ettei kiinni niistä jää muille. Jos kiellän tai komennan niin hän alkaa itkemään oikein krokotiilin kyyneleitä tai sitten vaan irvistelee, tuntuu kuin ei saisi mitään kontrollia häneen. Enkä minäkään aina viitsi isälle kannella vaan sitten pidän sisällä vaan ts. kiehun...

ompas vastenmielisen tuntuinen lapsi - ainakin sinun kertoman perusteella...
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Tyttö eskari-ikäinen. Isä eron jälkeen vasta tavannut minut, äidin jälkeen siis ensimmäinen äitipuolikokelas. En todellakaan yritä (enään) miellyttää vaan olen ihan normaali itseni, sellainen hänelle kuin omallenikin. Tuntuu vaan niin turhauttavalta sekä stressaavalta aina jo ennen lapsen tuloa... Lapsellista valittaa tänne mutta olen jo ihan voimaton, välillä tuntuu kuin lapsi olisi jotenkin riivattu, siis hänen käytöksensä minua kohtaa. Ja mikä pahinta hän tekee kaiken aina isän selän takana, isän läsnäollessa on kuin enkeli ja hymyilee vaan. Isän kimpussa hän on kuin takiainen, suukottelee ja halailee, samalla virnuilee sylistä minulle kuin salaa (en osaa selittää)... Minun lastani hän kiusasi aluksi, salaa mutta siihen puutuin välittömästi ja se loppui siihen.
Hänen täällä ollessa tuntuu itku olevan herkässä ja ajattelen että tälläistäkö tämä on. Olisinko onnellinen kahdestaan oman lapseni kanssa. Mutta miestäni rakastan, enkä haluaisi tämän päättyvän. Hänen kanssaan olen keskustellut asiasta ja hän puhunut lapsen kanssa, lapsi kiistää aina tosin kaiken ja syyttää sekä keksii minusta juttuja. Mies uskoo kyllä minua ja tukee minua täysin sekä vedämme yhtä linjaa kasvatuksessa. Mutta lapsi on kovin ovela, tekee kaiken niin puun takaa ja ettei kiinni niistä jää muille. Jos kiellän tai komennan niin hän alkaa itkemään oikein krokotiilin kyyneleitä tai sitten vaan irvistelee, tuntuu kuin ei saisi mitään kontrollia häneen. Enkä minäkään aina viitsi isälle kannella vaan sitten pidän sisällä vaan ts. kiehun...

ompas vastenmielisen tuntuinen lapsi - ainakin sinun kertoman perusteella...

Onhan se; jos ei osaa käsitellä lapsia
 
En varmasti sitten osaa käsitellä LAPSIA (itsellänikin tosin on suurin piirtein saman ikäinen ja hyvin käyttäytyy) en tosin täältä kysyisi jos tietäisin vastauksen. Ajattelin että olisin voinut saada hyviä vinkkejä tai näkökulmia, kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt eikä mikään miksikään muutu. Tuntuu että täällä ei voi oikein mistään puhua ilman että aina leimataan huonoksi... kenenköhän lapset ne juuri tuommoisia ovatkaan...
 
Mulla on vielä välillä vieläkin toisinaan sellainen tunne ettei poikapuoli tykkää musta ollenkaan.Hän täyttää nyt kuitenkin jo 11,on meillä ollut n.10 vuotta jokatoinen vkl.

Mutta kun puhun hänen äitinsä kanssa ,hän sanoo että puhuu paljon minusta ja kaikesta kivasta mitä ollaan touhuttu jne.

Pystyisitkö puhumaan miehesi exän kanssa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
En varmasti sitten osaa käsitellä LAPSIA (itsellänikin tosin on suurin piirtein saman ikäinen ja hyvin käyttäytyy) en tosin täältä kysyisi jos tietäisin vastauksen. Ajattelin että olisin voinut saada hyviä vinkkejä tai näkökulmia, kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt eikä mikään miksikään muutu. Tuntuu että täällä ei voi oikein mistään puhua ilman että aina leimataan huonoksi... kenenköhän lapset ne juuri tuommoisia ovatkaan...

Oletko kokeillut viettää aikaa ihan vain hänen kanssaan kahdestaan? Kävisitte vaikka kaupassa tai leikkipuistossa tai kirjastossa tai ihan missä vaan niin, että ketään muita ei ole mukana. Silloin ehkä voisitte tutustua paremmin toisiinne ilman mitään paineita.

Noin kaiken kaikkiaan luulen, että aika ja kärsivällisyys ovat ainoita konsteja.
 
ei teidän ole pakko viihtyä keskenänne, mutta toimeen on tultava? Miten usein lapsi käy teillä? Miten isä viettää aikaa lapsen kanssa? Toivottavasti ihan omaa aikaakin viettävät? Miettikää miten tuota mustasukkaisuutta voisi liventää? Eikös tuo ole otollinen ikä oidipaalivaiheelle? Aika auttaa ja kärsivällinen mieli.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
En varmasti sitten osaa käsitellä LAPSIA (itsellänikin tosin on suurin piirtein saman ikäinen ja hyvin käyttäytyy) en tosin täältä kysyisi jos tietäisin vastauksen. Ajattelin että olisin voinut saada hyviä vinkkejä tai näkökulmia, kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt eikä mikään miksikään muutu. Tuntuu että täällä ei voi oikein mistään puhua ilman että aina leimataan huonoksi... kenenköhän lapset ne juuri tuommoisia ovatkaan...

mut sinähän sanoit tuol aiemmin, että tää lapsi on isänsä seurassa kuin enkeli. jos se sun oma lapsesi on samanmoinen, että siis on sun seurassa kuin enkeli mut sit tollanen piru kuin kuvailit miehesi lasta sit esim. miehes seurassa.
 

Yhteistyössä