Tyttö eskari-ikäinen. Isä eron jälkeen vasta tavannut minut, äidin jälkeen siis ensimmäinen äitipuolikokelas. En todellakaan yritä (enään) miellyttää vaan olen ihan normaali itseni, sellainen hänelle kuin omallenikin. Tuntuu vaan niin turhauttavalta sekä stressaavalta aina jo ennen lapsen tuloa... Lapsellista valittaa tänne mutta olen jo ihan voimaton, välillä tuntuu kuin lapsi olisi jotenkin riivattu, siis hänen käytöksensä minua kohtaa. Ja mikä pahinta hän tekee kaiken aina isän selän takana, isän läsnäollessa on kuin enkeli ja hymyilee vaan. Isän kimpussa hän on kuin takiainen, suukottelee ja halailee, samalla virnuilee sylistä minulle kuin salaa (en osaa selittää)... Minun lastani hän kiusasi aluksi, salaa mutta siihen puutuin välittömästi ja se loppui siihen.
Hänen täällä ollessa tuntuu itku olevan herkässä ja ajattelen että tälläistäkö tämä on. Olisinko onnellinen kahdestaan oman lapseni kanssa. Mutta miestäni rakastan, enkä haluaisi tämän päättyvän. Hänen kanssaan olen keskustellut asiasta ja hän puhunut lapsen kanssa, lapsi kiistää aina tosin kaiken ja syyttää sekä keksii minusta juttuja. Mies uskoo kyllä minua ja tukee minua täysin sekä vedämme yhtä linjaa kasvatuksessa. Mutta lapsi on kovin ovela, tekee kaiken niin puun takaa ja ettei kiinni niistä jää muille. Jos kiellän tai komennan niin hän alkaa itkemään oikein krokotiilin kyyneleitä tai sitten vaan irvistelee, tuntuu kuin ei saisi mitään kontrollia häneen. Enkä minäkään aina viitsi isälle kannella vaan sitten pidän sisällä vaan ts. kiehun...
