Uusperheelliset, onko muilla tällaista? (pitkä)

["vieras"]

Hei uusperheelliset, kaipaisin kokemuksianne.

Ollaan muutettu kahden vuoden seurustelun jälkeen yhteen. Alussa oltiin hyvin tunnepohjaisesti rakastuneita. Siksi ja vain siksi tämä on tuonut meidät tähän tilanteeseen, että asumme nyt yhdessä. Molemmilla on kouluikäisiä lapsia. Alussa oli puhetta yhteisistäkin lapsista ja naimisiin menosta.

Seurustelimme suurimman osan ajasta ilman lapsia eli näimme joka toinen viikonloppu ja kerran viikossa, kunnes vuosi sitten aloimme nähdä useammin viikollakin minun luonani.

Miehen lapsia minä ja lapseni olemme nähneet harvemmin, koska molemmat halusivat viettää lapsiviikonloput omassa kodissa. Minä sen vuoksi, että lasteni ei tarvitse joka viikonloppu olla jossain muualla, koska ovat isällään joka toinen viikonloppu. Mieskin halusi olla kotonaan lastensa kanssa, koska hän halusi pitää elämänsä ennallaa: lapset saivat elää viikonloppuisin normaalia elämää eli käydä kavereillaan ja harrastuksissaan. Heidän rutiininsa olisivat muuttuneet, jos olisivat joutuneet tulemaan viikonlopuksi minun paikkakunnalleni. Niinpä kumpikaan ei joustanut lapsiviikonlopuistaan, vaan jatkoimme yksinäistä ja erillistä elämää nämä ajat. Näinpä minä ja lapseni olemme jääneet miehen lapsille vieraiksi. Näimme yhteisen elämän aloittamiseksi ratkaisuksi yhteenmuuton.

Muutimme miehen kotipaikkakunnalle em. syistä. Hänen lapsensa saivat jatkaa elämäänsä samaan malliin.

Miehen ja lasten asiat siis ovat muuten ennallaan, paitsi että asumme nyt kaikki yhdessä uudessa talossa.

Minun lasteni elämä on taas kovasti muuttunut niin kuin nyt vain kuvitella saattaa, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle.

Ongelma on mielestäni se, että koen, että yhteenmuuttomme ei ratkaissut mitään. Elämme nyt saman katon alla omia erillisiä elämiämme. Emme ole mielestäni sellainen perhe, jota olisin halunnut.

Mies käy yksinään sukulaisissa. Molempien sukulaisia/ystäviä asuu pitkien matkojen päässä. Hän viettää lomansa kuten tähänkin asti eli yksinään lastensa kanssa. Mies ei lähde minun menoihini mukaan, ei ystävieni luo eikä sukulaisiin. Hän harrastaa omien lastensa kanssa entiseen tapaan eli käy vaikkapa lastensa kanssa uimassa ilman meitä. Hän ottaisi minut kyllä mukaan omiin menoihinsa. Minulla ei ole sanansijaa vaikuttaa, milloin hän mitäkin tekee. Eli voisin osallistua hänen elämäänsä hänen aikataulujensa mukaan. Itsekin olen tottunut itsenäiseen elämään. Niinpä me sitten käymme omissa ystävissämme ja sukulaisissa ja harrastamme omiamme. Yhteinen aika ja yhteinen tekeminen on siis tosi vähäistä. Emme siis yhdessä suunnittele, mitä milloinkin teemme. Lähinnä ilmoitamme toisillemme tekemisemme.

Elättekö te muut näin? Olenko kummallinen, kun minusta tämä tuntuu riittämättömältä?

Eihän tällaisella asenteella ja ajatusmallilla edes voi yhteisiä lapsia harkita tekevänsä. Tai voisi, jos minä luopuisin omista menoistani ja mukautuisin miehen elämään. Miten te kasvatatte yhteiset lapsenne, jos elätte tällaista elämää, että molemmilla on omat erilliset elämät? Tämä lapsijuttu nyt on 99 %:sti hypoteettista, koska tuskinpa lapsia haluamme/teemme.

Ongelma lienee se, että alun perin minä olisin ollut valmis joustamaan monista asioista, mutta miehen asenne parisuhteeseen on ihan erilainen.

Molemmilla on pitkä avioliitto ollut joskus, olemme lähes 4-kymppisiä nyt. Ehkä minulla on ollut kummallinen avioliitto aikoinani. Silloin teimme yhdessä asioita: lomat, vierailut, monet harrastukset. Monia teimme myös yksin, joten olen aika itsenäisesti lasten kanssa kyläillyt, lomaillut jne., että ongelma ei ole siinä, ettenkö pärjäisi lasten kanssa ilman miehiä. Jotenkin vain olin kuvitellut, että idea seurustelussa on se, että saa jakaa toisen ihmisen kanssa elämäänsä enemmänkin kuin joitakin arki-iltojen ruokailuineen. Mies ei laita lapsiani nukkumaan, vaatteita koulua varten, kampaa heidän tukkaansa tms. Saattaa tarjota ruokaa ja joskus tehdä jotain. Kaikki on riippuvaista hänen ruokailurytmistään ja harrastuksistaan.

Sanokaa jotain...

 

["Tanjuska"]

No eihän sen noin pitäisi olla, tai siis mun ajatusmaailmassa kun ollaan perhe niin ollaan perhe. Meillä elämät yhdistyi kun yhteen muutettiin. Me ollaan perhe ja muualla pääsääntöisesti asuva lapsi kuuluu meidän perheeseen. Sukuloidaan yhdessä, tosin voidaan mennä omiin sukulaisiimme myös ilman toista osapuolta. Mutta kaikki kivat jutut tehdään yhdessä eikä erotella lapsia vaan koko porukka on yhdessä.
Ehkä sun pitäisi jutella miehesi kanssa näistä asioista ja sun tuntemuksistasi, jos hän ei ole edes ajatellut että pitäisi jotenkin muuten elää tuota teidän yhteistä elämää..

 

["vieras"]

Olen jutellut ja sanonut kantani. Ei se kuitenkaan muuta hänen ajatusmaailmaansa tai käyttäytymistään. Vaihtehdot ovat kovin vähissä siis: mun pitää tottua tällaiseen tai olla tottumatta.

Halusinkin vain tietää, miten te muut elätte, kun itsestäkin tämä kuulostaa väärältä tavalta elää minulle.

Ja vilpittömästi luulin, että elettäisiin yhdessä perheenä, en tajunnut, että selostamanii asiat eivät muutu, kun muodostamme perheen.

Voi dääääm

ap

 

[fanta]

Haluatko kertoa vähän lisää siitä, miten lapset ovat sopeutuneet tilanteeseen? Ymmärsin, että asutte kaikille uudessa kodissa, et siis muuttanut lapsinesi miehen kotiin? Voisin kuvitella, että miehen käsitys siitä, miten asiat pitää hoitaa lasten vuoksi juuri estää tätä "perheytymistä" keksinköhän juuri uuden sanan? =)

Toinen tarkennuskysymys, asuivatko siis miehen lapset kokoaikaisesti isänsä kanssa jo ennen kuin te kaikki muutitte yhteen?

 

["Joku"]

tilanne oli niin että vain minulla oli 2lasta valmiina.Alussa tavattiin paljon just kaksin isäviikonlopujen aikana,mutta sitten pikkuhiljaa myös enenmän ja enenmän lastenkin kanssa.
Minä muutin 300km päähän miehen luo vuoden seurustelun jälkeen ja lasten isä ja suku jäi sinne kauas.Uusi mies on tosi paljon kuskannut lapsia isälleen kun olivat pieniä,nyt menevät jo kaksin junalla.Alusta asti mies on touhunnut paljon noitten minun lasten kanssa ilman minuakin,ja koko perheen voimin tehty paljon juttuja.Nyt 7-vuoden yhdessä olon jälkeen mies tekee lasten kanssa ihan sitä mitä minäkin,vie hammaslääkäriin,istuu joulujuhlissa=)Meillä myös 2virallisesti yhteistä lasta ja yhtä lailla on kaikkien kanssa,mies paljon käy esim.puistossa,kirjastossa,hoplopissa ja lastentapahtumissa ilman minuakin että saan omaa aikaa=)Juts olin viikonlopun yksin reissussa ja hyvin tuo mies oli 4lapsen kanssa pärjännyt.Mutta tuo kaikki lähtee miehestä itsestään..minun ei ole koskaan tarvinnut pyytää että tekisitkö jotain lasten kanssa..

 

["vieras"]

Muutettiin uuteen taloon, ei miehen.

Lapset olivat ennen muuttoa miehellä joka toinen viikonloppu ja kerran viikossa arkena. Tämä systeemi ei ole muuttunut mitenkään. Suhtautuvat, hm, leikkivät lasteni kanssa. Olettavat ilmeisesti, että minkään ei heidän kohdallaan tarvitsekaan muutua, koska ovat saaneet pitää kaverinsa, koulunsa, harrastuksensa ja näimmä isänsä samalla lailla itsellään kuin ennen muuttoakin. Ilmeisesti mies kokee huonoa omaatuntoa tms., koska ei halua muuttaa mitään lastensa arjessa. Tuntuu, että me ja meidän "perheytyminen" on lapsilta pois, he joutuisivat käyttämään aikaan meidän kanssamme omien menojensa kustannuksella. Mutta kun aika ei riitä kaikkeen, koska heillä on omat menonsa ja kaverinsa. Mies ei esimerkiksi pysty kieltämään lasten kaverikyläilyä, jotta me voisimme mennä yhdessä vaikkapa jouluostoksille. Tämä on vain yksi esimerkki.

Tuntuu tosi epäreilulta, koska lapseni ovat joutuneet muuttamaan koulua, kaveripiiriä jne. Sitten he katsovat, kun mies lapsineen viettää omaa elämäänsä. Me täällä ihmetellään, mitä milloinkin tehtäisiin, kun oma arkemme harrastuksineen ja kavereineen on vielä ihan nollissa.

 

[fanta]

Niin voisin kuvitella, että koska mies ei asu koko ajan lastensa kanssa, hänestä tuntuisi, että olemalla tiiviisti sinun ja lastesi kanssa perhe, hän jättäisi omat lapsensa jotenkin ulkopuolella tai pelkää näiden tuntevan niin. Eihän tuo kovin tasapainoiselta ja reilulta kuulosta.

Kuinka kauan olette nyt asuneet miehen kanssa yhdessä? Miehen lapset siis ovat teillä osan viikonlopuista ja välillä arkena?

 

["vieras"]

Aika tasan puoli vuotta on nyt asuttu.

Mulla on sellainen olo, että mies kyllä haluaa olla meidän kanssa, mutta ei halua luopua omasta elämästään. Me siis kelpaamme hänelle hänen ja hänen lastensa aikataulujensa lomassa.

Ymmärrän kyllä hänen kantansa, mutta se ei tarkoita, että minä haluaisin tällaista elämää tai kokisin sen hyväksi. Tuntuu, että olen lapsineni tehnyt paljon kompromisseja ihan oikeastikin luopunut tosi paljosta. Saadakseni mitä, saman verran huomiota kuin ennen yhteenmuuttoa. Plus olen joutunut jättämään oman elämäni. Voi apua.

ap

 

[fanta]

Puoli vuotta on tosi lyhyt aika, vaikka ymmärrän että toivoit asioiden muuttuvan tai olevan heti eritavoin, kun muutitte yhteen.

Tämä voi kuulostaa tylyltä, mutta minusta sinun ei ole hyvä ruokkia pahaa mieltäsi sillä, että korostat (edes itsellesi) sitä kuinka paljosta sinun piti luopua, mitä sinä olet menettänyt. Se ei vain auta sinua mitenkään, enkä usko että sitä kukaan toinen pystyy samalla tavalla näkemään ja oikeasti ymmärtämään, olethan nämä muutokset kuitenkin tehnyt vapaaehtoisesti ja tietäen, että elämä muuttuu. Olisi tietysti hyvä, että mies myös ajattelisi elämää nyt uusiin puihin perusteellisemmin, se olisi enemmän kuin kohtuullista.

Onko se vaihtoehto, että miehen lapset myös asuisivat koko ajan teillä?

 

["vieras"]

Niinpä. Itsesyytökset ovat tosi kovat, koska olen itse vapaaehtoisesti päätökset tehnyt ja nyt ne tuntuvat vääriltä

Eivät miehen lapset äidiltään mihinkään muuta. Ei mies ole alun pitäenkään vaatinut lapsiaan enempi itselleen.

 

["vieras"]

Minusta tuo kuulostaa aika tyypilliseltä uusperhekuviolta, valitettavasti. Eihän niissä juuri koskaan ole mahdollista saavuttaa ydinperheidylliä, paitsi ehkä jos toisella ei ole lapsia ollenkaan ja hän on valmis lähtemään valmiin perheen tapoihin mukaan. Miehen lapsillahan (ja myös sinun lapsilla) on siis perheenjäseninä isä ja äiti, jotka asuvat erillään. Et voi odottaa, että kaikki alkavat pomppia nyt sinun vuoksesi uudella tavalla ja teille tulisi yhtäkkiä uusi yhteinen perhe, jossa olisi kaikki lapset kuten ydinperheessä, eihän se niin mene. Mutta sen voit kyllä vaatia, että mies osallistuu uusperhe-elämään myös silloin kun hänen omat lapsensa eivät ole kotona ja on siis tasapuolinen kaikille lapsille.

 

[SugarBabyLove]

Asiaa itsekin paljon pohtineena, olen usein törmännyt samankaltaisiin asioihin, vaikka oma tilanteeni onkin hieman erilainen.
Miksi vain toisen (mielestäni annat tässä kuvan, että sinun ) pitäisi saada määritellä, mitä yhdessä asuminen ja oleminen tarkoittaa? Miksi sinulle on niin tärkeää, että miehesi lapsetkin lähtevät mukaan vaikka sinne jouluostoksille? Miksi miehen lasten elämän pitäisi muuttua sinun haluamaksesi?

Keskustelitteko etukäteen, minkälaista yhteinen elämä tulisi olemaan, vai perustuivatko odotuksesi omiin toiveisiisi?

 

["vieras"]

Ei tarvitsekaan tehdä meidän kanssa mitään, en ole sellaista vaatinut enkä pysty vaatimaankaan.

Ihmettelen lähinnä sitä, että olen tässä tilanteessa yksinäisempi kuin yksin lasten kanssa asuessani. Silloin sentään järjestettiin aikaa nähdä tai puhua puhelimessa. Ehkä on kyse siitä, että minä olisin ollut valmis ottamaan miehen ja hänen lapsensa mukaan elämääni. Olisin halunnut touhuta enemmän yhdessä.

Minusta tässä tilanteessa minä olen se, joka on "pomppinut" miehen halujen mukaan: olen muuttanut uudelle paikkakunnalle, olen tyytynyt sivusta seurailemaan, kun mies jatkaa omaa elämäänsä haluamatta olla osallinen elämässäni.

No ehkä tällainen ratkaisu oli väärä. Ehkä en haluakaan niin kovasti "pehettä", koska yksin lasten kanssa elämä oli todella hyvää. Ehkä vaan ei osaa tämän ikäisenä enää kotiutua uuteen paikkaan eikä sisimmässään haluakaan. Ehkä en koe saavani tästä mitään sellaista, minkä takia kannattaisi yrittää.

ap