V
"vieras"
Vieras
Hei uusperheelliset, kaipaisin kokemuksianne.
Ollaan muutettu kahden vuoden seurustelun jälkeen yhteen. Alussa oltiin hyvin tunnepohjaisesti rakastuneita. Siksi ja vain siksi tämä on tuonut meidät tähän tilanteeseen, että asumme nyt yhdessä. Molemmilla on kouluikäisiä lapsia. Alussa oli puhetta yhteisistäkin lapsista ja naimisiin menosta.
Seurustelimme suurimman osan ajasta ilman lapsia eli näimme joka toinen viikonloppu ja kerran viikossa, kunnes vuosi sitten aloimme nähdä useammin viikollakin minun luonani.
Miehen lapsia minä ja lapseni olemme nähneet harvemmin, koska molemmat halusivat viettää lapsiviikonloput omassa kodissa. Minä sen vuoksi, että lasteni ei tarvitse joka viikonloppu olla jossain muualla, koska ovat isällään joka toinen viikonloppu. Mieskin halusi olla kotonaan lastensa kanssa, koska hän halusi pitää elämänsä ennallaa: lapset saivat elää viikonloppuisin normaalia elämää eli käydä kavereillaan ja harrastuksissaan. Heidän rutiininsa olisivat muuttuneet, jos olisivat joutuneet tulemaan viikonlopuksi minun paikkakunnalleni. Niinpä kumpikaan ei joustanut lapsiviikonlopuistaan, vaan jatkoimme yksinäistä ja erillistä elämää nämä ajat. Näinpä minä ja lapseni olemme jääneet miehen lapsille vieraiksi. Näimme yhteisen elämän aloittamiseksi ratkaisuksi yhteenmuuton.
Muutimme miehen kotipaikkakunnalle em. syistä. Hänen lapsensa saivat jatkaa elämäänsä samaan malliin.
Miehen ja lasten asiat siis ovat muuten ennallaan, paitsi että asumme nyt kaikki yhdessä uudessa talossa.
Minun lasteni elämä on taas kovasti muuttunut niin kuin nyt vain kuvitella saattaa, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle.
Ongelma on mielestäni se, että koen, että yhteenmuuttomme ei ratkaissut mitään. Elämme nyt saman katon alla omia erillisiä elämiämme. Emme ole mielestäni sellainen perhe, jota olisin halunnut.
Mies käy yksinään sukulaisissa. Molempien sukulaisia/ystäviä asuu pitkien matkojen päässä. Hän viettää lomansa kuten tähänkin asti eli yksinään lastensa kanssa. Mies ei lähde minun menoihini mukaan, ei ystävieni luo eikä sukulaisiin. Hän harrastaa omien lastensa kanssa entiseen tapaan eli käy vaikkapa lastensa kanssa uimassa ilman meitä. Hän ottaisi minut kyllä mukaan omiin menoihinsa. Minulla ei ole sanansijaa vaikuttaa, milloin hän mitäkin tekee. Eli voisin osallistua hänen elämäänsä hänen aikataulujensa mukaan. Itsekin olen tottunut itsenäiseen elämään. Niinpä me sitten käymme omissa ystävissämme ja sukulaisissa ja harrastamme omiamme. Yhteinen aika ja yhteinen tekeminen on siis tosi vähäistä. Emme siis yhdessä suunnittele, mitä milloinkin teemme. Lähinnä ilmoitamme toisillemme tekemisemme.
Elättekö te muut näin? Olenko kummallinen, kun minusta tämä tuntuu riittämättömältä?
Eihän tällaisella asenteella ja ajatusmallilla edes voi yhteisiä lapsia harkita tekevänsä. Tai voisi, jos minä luopuisin omista menoistani ja mukautuisin miehen elämään. Miten te kasvatatte yhteiset lapsenne, jos elätte tällaista elämää, että molemmilla on omat erilliset elämät? Tämä lapsijuttu nyt on 99 %:sti hypoteettista, koska tuskinpa lapsia haluamme/teemme.
Ongelma lienee se, että alun perin minä olisin ollut valmis joustamaan monista asioista, mutta miehen asenne parisuhteeseen on ihan erilainen.
Molemmilla on pitkä avioliitto ollut joskus, olemme lähes 4-kymppisiä nyt. Ehkä minulla on ollut kummallinen avioliitto aikoinani. Silloin teimme yhdessä asioita: lomat, vierailut, monet harrastukset. Monia teimme myös yksin, joten olen aika itsenäisesti lasten kanssa kyläillyt, lomaillut jne., että ongelma ei ole siinä, ettenkö pärjäisi lasten kanssa ilman miehiä. Jotenkin vain olin kuvitellut, että idea seurustelussa on se, että saa jakaa toisen ihmisen kanssa elämäänsä enemmänkin kuin joitakin arki-iltojen ruokailuineen. Mies ei laita lapsiani nukkumaan, vaatteita koulua varten, kampaa heidän tukkaansa tms. Saattaa tarjota ruokaa ja joskus tehdä jotain. Kaikki on riippuvaista hänen ruokailurytmistään ja harrastuksistaan.
Sanokaa jotain...
Ollaan muutettu kahden vuoden seurustelun jälkeen yhteen. Alussa oltiin hyvin tunnepohjaisesti rakastuneita. Siksi ja vain siksi tämä on tuonut meidät tähän tilanteeseen, että asumme nyt yhdessä. Molemmilla on kouluikäisiä lapsia. Alussa oli puhetta yhteisistäkin lapsista ja naimisiin menosta.
Seurustelimme suurimman osan ajasta ilman lapsia eli näimme joka toinen viikonloppu ja kerran viikossa, kunnes vuosi sitten aloimme nähdä useammin viikollakin minun luonani.
Miehen lapsia minä ja lapseni olemme nähneet harvemmin, koska molemmat halusivat viettää lapsiviikonloput omassa kodissa. Minä sen vuoksi, että lasteni ei tarvitse joka viikonloppu olla jossain muualla, koska ovat isällään joka toinen viikonloppu. Mieskin halusi olla kotonaan lastensa kanssa, koska hän halusi pitää elämänsä ennallaa: lapset saivat elää viikonloppuisin normaalia elämää eli käydä kavereillaan ja harrastuksissaan. Heidän rutiininsa olisivat muuttuneet, jos olisivat joutuneet tulemaan viikonlopuksi minun paikkakunnalleni. Niinpä kumpikaan ei joustanut lapsiviikonlopuistaan, vaan jatkoimme yksinäistä ja erillistä elämää nämä ajat. Näinpä minä ja lapseni olemme jääneet miehen lapsille vieraiksi. Näimme yhteisen elämän aloittamiseksi ratkaisuksi yhteenmuuton.
Muutimme miehen kotipaikkakunnalle em. syistä. Hänen lapsensa saivat jatkaa elämäänsä samaan malliin.
Miehen ja lasten asiat siis ovat muuten ennallaan, paitsi että asumme nyt kaikki yhdessä uudessa talossa.
Minun lasteni elämä on taas kovasti muuttunut niin kuin nyt vain kuvitella saattaa, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle.
Ongelma on mielestäni se, että koen, että yhteenmuuttomme ei ratkaissut mitään. Elämme nyt saman katon alla omia erillisiä elämiämme. Emme ole mielestäni sellainen perhe, jota olisin halunnut.
Mies käy yksinään sukulaisissa. Molempien sukulaisia/ystäviä asuu pitkien matkojen päässä. Hän viettää lomansa kuten tähänkin asti eli yksinään lastensa kanssa. Mies ei lähde minun menoihini mukaan, ei ystävieni luo eikä sukulaisiin. Hän harrastaa omien lastensa kanssa entiseen tapaan eli käy vaikkapa lastensa kanssa uimassa ilman meitä. Hän ottaisi minut kyllä mukaan omiin menoihinsa. Minulla ei ole sanansijaa vaikuttaa, milloin hän mitäkin tekee. Eli voisin osallistua hänen elämäänsä hänen aikataulujensa mukaan. Itsekin olen tottunut itsenäiseen elämään. Niinpä me sitten käymme omissa ystävissämme ja sukulaisissa ja harrastamme omiamme. Yhteinen aika ja yhteinen tekeminen on siis tosi vähäistä. Emme siis yhdessä suunnittele, mitä milloinkin teemme. Lähinnä ilmoitamme toisillemme tekemisemme.
Elättekö te muut näin? Olenko kummallinen, kun minusta tämä tuntuu riittämättömältä?
Eihän tällaisella asenteella ja ajatusmallilla edes voi yhteisiä lapsia harkita tekevänsä. Tai voisi, jos minä luopuisin omista menoistani ja mukautuisin miehen elämään. Miten te kasvatatte yhteiset lapsenne, jos elätte tällaista elämää, että molemmilla on omat erilliset elämät? Tämä lapsijuttu nyt on 99 %:sti hypoteettista, koska tuskinpa lapsia haluamme/teemme.
Ongelma lienee se, että alun perin minä olisin ollut valmis joustamaan monista asioista, mutta miehen asenne parisuhteeseen on ihan erilainen.
Molemmilla on pitkä avioliitto ollut joskus, olemme lähes 4-kymppisiä nyt. Ehkä minulla on ollut kummallinen avioliitto aikoinani. Silloin teimme yhdessä asioita: lomat, vierailut, monet harrastukset. Monia teimme myös yksin, joten olen aika itsenäisesti lasten kanssa kyläillyt, lomaillut jne., että ongelma ei ole siinä, ettenkö pärjäisi lasten kanssa ilman miehiä. Jotenkin vain olin kuvitellut, että idea seurustelussa on se, että saa jakaa toisen ihmisen kanssa elämäänsä enemmänkin kuin joitakin arki-iltojen ruokailuineen. Mies ei laita lapsiani nukkumaan, vaatteita koulua varten, kampaa heidän tukkaansa tms. Saattaa tarjota ruokaa ja joskus tehdä jotain. Kaikki on riippuvaista hänen ruokailurytmistään ja harrastuksistaan.
Sanokaa jotain...