uusi täällä

tervehdys kaikille!! musta tuli joku aika sitten pienen lapsen (3kk) yh siitä on ny aikaa 8kk.. mä en ole vieläkään päässy meijän erosta yli, se on vaan niin ylitse pääsemätön juttu.. miestä ei vois vähempää kiinnostaa miltä musta on
tuntunut.. onneks mies kumminkin pitää lapseen yhteyttä mahd. paljon ja annankin lapsen tavata isäänsä niin paljon kuin mahdollista. tosiaan se ero on nyt se pahin juttu tässä kaikessa. kauan mulla oikeen kestää että en joka ilta ja aamu ajattele miks kohtalo antoi mun jäädä yksin pienen lapsen kanssa.. kaikki ois ihan ok jos mä jotenkin voisin käsitellä tän eron ja voisin elää omaa elämääni tyttäreni kanssa.. mä olen niin vihainen katkera suuttunu ja vaikka mitä siihen päälle.. oisko kenelläkään vinkkejä miten pääsen eteenpäin?? kiitos...

 

milleen teillä nää tapaamiset isän ja lapsen kanssa on sovittu? Jos isä kay teillä kotona ja sä näät sitä koko ajan ni sekin ehkä sit verottaa tota. Voisitko sopia että esim sun äitis tai isäsi olisi silloin tapaamisilla vastassa jotta itsesi ei tarvi . Kun siihen että unohtaa semmosen johon itellä tunteita tai jotain muuta tarvii olla pois kuvioista.

 

Ymmärrän tuskaasi, itse jäin kahden lapsen kanssa yksin, nuoremman ollessa puoli vuotias. Nyt erosta on kaksi vuotta ja elämä hymyilee taas. Yksin oon lasten kanssa, mut en enää katkera tai ikävöi exää. Itselläni meni yli vuosi asian kanssa ja nyt vasta oikeestaan kunnolla oon yli, mut se on tosi henkilökohtaista, kauanko menee. Itsekin rakastin miestäni yli kaiken ja uskoin että vasta kuolema erottaa, mut toisin kävi. Jaksamista sulle, käy vaikka juttelemassa kriisikeskuksessa kun oikein ahdistaa, itse kävin siellä monta kertaa oman eroni alkuvaiheessa.
Jaksamista sinulle, halaus!

 

kiitos teille vastauksista..
tapaamiset on sovittu niin että itse luovutan neidin isällensä ja kun lapsen isä asuu kivenheiton matkan päässä meistä, yleensä he menevät sinne sitten päiväksi.. oon todellakin miettinyt miten vaihto voisi tapahtua niin ettei minun tarvitsisi häntä nähdä.. olen neuvolassakin puhunut siitä että kaikki olis niin helpompaa jos ei tarvis pitää yhteyttä tai nähdä mut se on todella vaikeeta seuraavat lähi vuodet, ennen kuin neiti itse kykenee pitämään yhteyden isäänsä..
mua tosiaan on ahdistanut ja masentanut tää koko 8kk ja olen miettinytkin josko joku kriisipiste tai lääkärissä käynti helpottas mut se on iso kynnys lähtee tommoseen.. kumminkin kaikki vois olla vieläkin pahemmin toi neii on kyllä semmonen ihme voimavara joka jaksaa herättää mut aamulla ja joka pitää huolen että päiviin ei mietiskelyä exästä jää aikaa.. mut pahimmat ne illat ja tapaamiset tosin on..
kiitos taas kaikille jotenkin tämäkin helpottaa kun voi avautuu tänne palstalle.. kiitos.. voimia myös muille yh:lle..

 

"ymmärän"
ihana että elämä hymyilee sinulle.. uskon kuinka kovan matkan olet käynyt läpi ja itselleni toivon samaa että vielä joskus voin sanoa noin kuin sinä.. kiitos viestistä se lämmitti kovasti..

 

Täällä on kans vähän samanlaisia tunteita. Itse alle puoli vuotta sitten eronnu ja kaksi lasta on. Ensimmäiset pari kuukautta tuntui menevän siihen että opetteli hoitamaan asiat yksin ja pyörittämään arkea eri lailla kun ei ollut enää sitä toista apuna. Sen jälkeen iski hirvee tunne kun tajus ihan tosissaan mitä on tapahtunu. Exää en haluais enää takasin, mutta on lähinnä epäonnistunut olo eikä meinaa uskoa tätä todeksi. Samalla lailla mä kuvittelin kun joku muukin kirjotti että ei meitä miehen kanssa mikään erottais, mutta näin kävi kuitenkin.
Pakko vaan yrittää jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin, onneks lapset pitää sen verran liikkessä koko ajan ettei ihan jatkuvasti ehdi murehtiin näitä asioita.