U
Uupunut äippä
Vieras
Olen 30v. neljän lapsen äiti, lapset 10, 8, 3 ja 4kk ja aivan loppu sekä henkisesti että fyysisesti! Siinä asia lyhyesti ja ytimekkäästi. Tämän neljännen lapsen syntymän jälkeen elämä on ollut yhtä sekamelskaa ja olotila kaukana onnellisesta. Vauva on ns. normaali-vauva, eli nukkuu yöt kohtalaisesti/vaihtelevasti, muutamia heräilyjä yössä, mutta päivät on tosi hankalia: muutamat puolen tunnin unet. Yritä siinä sitten saada jotain tehdyksi. Noh siihenkin on jo totuttu vanhempien lasten kanssa, mutta jostain syystä en nyt pääse tästä uupumuksen tunteesta eroon. Mies auttaa minkä työltään kerkiää, mutta yrittäjänä tekee pitkää päivää.
En tiedä edes miksi mieli on näin maassa ja itkettää/kiukuttaa koko ajan. Aamulla odottaa, että olisi jo ilta... Olen koko ikäni ollut kova puuhastelemaan kaikkea, pitänyt kodin siistinä ja ollut lähes koko ajan liikkeellä, mutta nyt on työn ja tuskan takana, että viitsii edes tiskikoneen tyhjentää. Kaikista pahinta on se, että välillä olo on niin paha, että toivon ettei lapsia olisi edes tehty. Nyt varmaan joku ajattelee, että ei se osaa arvostaa mitä sillä on, mutta tää pahanolon tunne on ihan kauhee enkä tiedä mitenkä sitä voisin lievittää. Miehelle olen puhunut jonkin verran asiasta, mutta ei töittensä takia voi auttaa enempää, enkä edes tiedä auttaisiko hänen jatkuva läsnäolonsa. Parisuhteessamme ei ole mitään vikaa, rakastan miestäni tosi paljon ja ne harvat hetket kun saadaan olla kahdestaan ovat nykyään sitä onnellista aikaa, mutta kaikki se muu... En tiedä, tämä nyt oli tällainen purkaus vaikeana hetkenä, kun lapset tappelee ja kaikki kaatuu päälle. Kiitos kun sain kirjoittaa... :'(
En tiedä edes miksi mieli on näin maassa ja itkettää/kiukuttaa koko ajan. Aamulla odottaa, että olisi jo ilta... Olen koko ikäni ollut kova puuhastelemaan kaikkea, pitänyt kodin siistinä ja ollut lähes koko ajan liikkeellä, mutta nyt on työn ja tuskan takana, että viitsii edes tiskikoneen tyhjentää. Kaikista pahinta on se, että välillä olo on niin paha, että toivon ettei lapsia olisi edes tehty. Nyt varmaan joku ajattelee, että ei se osaa arvostaa mitä sillä on, mutta tää pahanolon tunne on ihan kauhee enkä tiedä mitenkä sitä voisin lievittää. Miehelle olen puhunut jonkin verran asiasta, mutta ei töittensä takia voi auttaa enempää, enkä edes tiedä auttaisiko hänen jatkuva läsnäolonsa. Parisuhteessamme ei ole mitään vikaa, rakastan miestäni tosi paljon ja ne harvat hetket kun saadaan olla kahdestaan ovat nykyään sitä onnellista aikaa, mutta kaikki se muu... En tiedä, tämä nyt oli tällainen purkaus vaikeana hetkenä, kun lapset tappelee ja kaikki kaatuu päälle. Kiitos kun sain kirjoittaa... :'(
