Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Kotona Kirves Kädessä:
Alkuperäinen kirjoittaja Tianna:
Alkuperäinen kirjoittaja Rukoilijasirkka:
Kyllä se epäilyttää tuon tuosta. Mut sit pitää vaan muistaa, että se ei ole tunteista kiinni.
Mistäs?
Samaa mietin? Onko se vaan jo lapsena pakkosyötetty ajatusmaailma, vai mikä? Ja kuinka voi aikuisena yht`äkkiä pamahtaa uskoon?
ei ole lapsena pakkosyötetty mitään, kun en ole uskovaisesta kodista. Jumala kutsuu ihmistä ja on oma valinta vastaako siihen kutsuun. Juuri nyt minulla "heikon uskon kausi" jotenkin. Mutta syvällä sisimmässä luotan Herraani ja rukoilen taas vahvempaa uskoa.
Siispä:
olen ihan tavallisesta perheestä, jossa ilmeisesti äiti uskoi, isä ei. Kävin pyhäkoulun, tyttökerhon, rippikoulun. Uskoin, epäilin ja uskoin lapsenuskoisella tavalla. Että Jumala on ja pitää meistä huolen.
Elin kuitenkin ihan tavallista nuoren elämää, edes "teetuvassa" en iltaisin käynyt, koska kynnys oli korkea, ajattelin etten minä ole tarpeeksi hyvä. "Sisäänheittäjänä" oven pielessä kun seisoi aina joku perususkovainen tyttölapsi: kirkasotsainen, lempeäilmeinen, jakaus keskellä päätä ja flanellimekko nilkkaan asti. Ja minä pieni punkkarityttö.
No, sitten tapahtui suvussa ikäviä asioita ja rankkoja menetyksiä. Aika paljon.
Ajattelin: jos Jumala on, ja jos Jumala on hyvä, meidän perheelle ei tapahdu tämmöistä. ja koska oli tapahtunut, totesin, ettei Jumalaa ole.
Löin luukkuni kiinni, käänsin selkäni, hylkäsin Jumalan.
Mutta Jumala ei hylännyt minua.
Elin ihan tavallisen ihmisen elämää: opiskelua, lapset jne.
Eräässä elämänvaiheessa kohtasin aika paljon uskovia ihmisiä, jotka kertoi mulle Jeesuksesta. Se oli yksi kesä opiskelujen välissä, ja nämä ihmiset olivat minulle ennestään tuntemattomia. Tupsahtelivat vain jostakin, alkoivat yhtäkkiä puhumaan, eivät tuputtamalla, vaan ystävällisesti, kertoen: minä olen uskossa Jeesukseen .. jne.
Kuuntelin. Mutta ei mulla rohkeus riittänyt mennä mihinkään kokoukseen.
Muutama vuosi myöhemmin asuin paikkakunnalla Z ja aloitin käynnit seurakunnan tapahtumissa, Raamattupiireissä yms. matalan kynnyksen paikoissa. Silloinen mies valitti, kun olen aina pois: kävin kerran viikossa seurakunnan illassa!
Tuli ero.
Olin selkeästi elämäni risteyskohdassa. Olin ollut aikaisemminkin, mutta valinnut tutun ja turvallisen tien, en ollut tehnyt muutosta enkä ratkaisua vaan jatkanut entistä elämää.
Tiesin, että valinta on tehtävä nyt. Jatkanko kuten ennenkin, vai valitsenko toisen reitin. Tein valinnan muutoksesta. Eihän minulla hyvänen aika ollut muuta vaihtoehtoa!
Tätä on, kun Jumala kutsuu. Minulle se tapahtui tällä tavalla. Varsin arkisesti keittiössä vuokrakerrostalossa. Ei mitään dramaattista siis liittynyt kokemukseen, paitsi jos dramaattista on se, miten selkeä se "näky" oli: olen risteyksessä, minun on valittava; seuraanko Jeesusta vai jatkanko samaa tietä mitä siihenkin asti olin elänyt.
Valitsin tien, joka seuraa Jeesusta.
Mitä sen jälkeen? Elämä ulkonaisesti ei muuttunut mitenkään, vain sisäinen tieto, että olin valinnut Jeesuksen.
En aloittanut sen ahkerammin kirkossa käymistä tms.
Ulkoiset muutokset ovat tulleet pikkuhiljaa vuosien varrella. Samoin seurakuntaelämä on vilkastunut. Ulkoisilla muutoksilla tarkoitan, että esim alkoholia en käytä ollenkaan,absolutisti en ole, mutta käyttö on niin vähäistä. Kapakoissa en käy. jne. Nilkkapituista, leuan alle asti napitettua flanellimekkoa minulla ei vieläkään ole. Keskijakaus tulee luonnostaan, lempeä ilme odottaa saapumistaan ja kirkasotsaisuus, oi, kun senkin vielä saisi.