Tytölläni todettiin sitten se pälvikalju =(

Ainakaan tyttöni kohdalla ei taida olla sienestä kyse, koska iho on aivan täydellisen hyvä. Ei hilseile eikä mitään.

Ja olen lukenut, että melkein aina tukka kasvaa sitten takaisin, teki sille jotain tai ei. Mutta saattaa pudota myöhemmin uudestaan.

 

Meidän 5-vuotiaalla pälvikaljua. Kynsimuutoksia myöskin. Kesällä oltu ilman hattua, niin hiukset kasvaneet takaisin. Talvella lähtee varmaan taas pois.

 

Ainakaan tyttöni kohdalla ei taida olla sienestä kyse, koska iho on aivan täydellisen hyvä. Ei hilseile eikä mitään.

Ja olen lukenut, että melkein aina tukka kasvaa sitten takaisin, teki sille jotain tai ei. Mutta saattaa pudota myöhemmin uudestaan.

Sama meillä,ei hilseile,vaan on ihan puhdas kalju alue.

 

ei ole samoja kuin bakteerit! Mutta tavallisella hiivalla voit testata miten solu rakenne tuhotaan eikä pysty kasvamaan! Kaikki jotka pullaa tehnyt niin tietää että hiiva on arka väärille aines osille! Sokeri ja suola saa hiivan elämään! Liian Lämmin vesi tappaa!

 

Sama meillä,ei hilseile,vaan on ihan puhdas kalju alue.

jos ei auta niin sitten pahempi sieni! Apteekista saa nitzoralia ja muita sieni lääkkeittä mitkä voi tehoata. Kynsi sieneen ei aina tehoa apteekin lääkkeet! Mutta itsellä tehos vetyperoksidi ja kynsien viilaus! Vetyperoksidia on myös väri aineissa!
Galluppi niille jotka on käyttäneet väri aineita onko teillä pälvikaljua! Ammoniakki ja vetyperoksidi on jotka tappaa sienen solu rakenteen!

 

[QUOTE="vieras";26660474]jos ei auta niin sitten pahempi sieni! Apteekista saa nitzoralia ja muita sieni lääkkeittä mitkä voi tehoata. Kynsi sieneen ei aina tehoa apteekin lääkkeet! Mutta itsellä tehos vetyperoksidi ja kynsien viilaus! Vetyperoksidia on myös väri aineissa!
Galluppi niille jotka on käyttäneet väri aineita onko teillä pälvikaljua! Ammoniakki ja vetyperoksidi on jotka tappaa sienen solu rakenteen![/QUOTE]
Tytöllä ei ole myöskään kynsi sientä

 

Hei iha superhyvä ajatus, mä laitankim lapseni päähän vetyperoksidia, siltä varuilta että on näkymätön kynsisieni päänahassa!! Loistis. Not.

 

Minulla todettiin osittainen pälvikalju (alopecia areata) 4-vuotiaana. Pitkät, vaaleat hiukseni lähtivät vähitellen kokonaan niin, että takaraivolta ja korvien takaa hiusraja kohosi. Päälaella oli myös pieni läikkä, joka sitten suureni. Kuudennella luokalla hankittiin sitten eka peruukki.
Nyt kolmekymppisenä täyskaljuna naisena ei asia oikeastaan ole vaivannut mieltä enää vuosikausiin. Peruukki tai kalju ei koskaan ole estänyt minua elämästä normaalisti ja ilolla. Koulussakaan minua ei kiusattu. Lukiossa tiesin tosin, että minusta saatetaan puhua, mutta olin sen verran ylpeä, että en antanut sen häiritä. Pidin - ja pidän edelleen - periaatteenani, että jos minulta kysytään suoraan, onko tukkani oikea, kerron mistä on kyse. Muuten en jaksa alkaa selittää varsinkaan puolitutuille. Välillä tosin huvittaa, kun puolivuotiaani paksuja hiuksia ihastellaan ja arvaillaan, että hän on varmaankin perinyt ne äidiltä - peruukit ovat onneksi nykyään niin hyvin tehtyjä, että usein menevät täydestä. Saunailloissa ja sinkkuaikana yökyläillessä olen "tullut kaapista", ja koskaan kukaan ei ole surkutellut tai säälinyt, vaan enemmänkin minulle on esitetty kiinnostuneita kysymyksiä. Peruukki on kallis, mutta kunnalta saa siihen avustuksen vuosittain, ja bad hair day on aika harvoin

Äidilleni tukattomuuteni on ollut varmaankin vaikeampi paikka kuin lopulta minulle, vaikka hän on aina kannustanut minua hienosti ja opettanut, että voin olla kaunis ja naisellinen ilman tukkaakin. Nyt itsekin äidiksi tulleena ymmärrän häntä. En toivoisi alopeciaa omalle tyttärelleni, vaikka itse tiedän sen kanssa elävänä, ettei se ole oikeastaan sen kummempaa kuin silmälasit tai hammasraudat. Tsemppiä siis ketjun aloittajalle! Oma asenteesi auttaa tytärtäsi sata kertaa enemmän kuin mikään sienilääke (!) valohoito, kortisonipiikki, laserleikkaus tai peruukki.

 

Hiusakatemiaa tutustumaan, syitä voi olla monia.
http://www.kampaamoverkko.fi/hiusakatemia_artikkeli.php

 

Itselläni lähtivät hiukset 11-vuotiaana. Oli se kova paikka! Olen hävittänyt kaikki kuvat siltä ajalta. Hiukseni kasvoivat takaisin muutamassa kuukaudessa. Sen jälkeen stressaavat tilanteet laukaisivat pälvikaljun uudelleen. Vähitellen tilanne paheni aikuisiällä. Ja 26-vuotiaana kaljuunnuin niin paljon, että hankin peruukin.

Olen asian kanssa pääasiallisesti sinut. Tuttujen seurassa ja kotona en käytä peruukkia. Vaikeimmat kokemukset ovat olleet miessuhteissa. Naiseudessa on alemmuudentunne. Sitä ei tahdo kukaan ymmärtää, kun muuten minulla on hyvä itsetunto, olen sosiaalinen ja valoisa persoona. Hyväksyin jopa kumppanin, joka käytti tätä huonommuudentunnettani hyväksi ja oli väkivaltainen. Elämäni suurin moka, jonka kovimman hinnan ovat maksaneet lapset. Vaikka tämä ei ole tappava tauti, enkä ole turhamainen luonteeltani, enkä edes negatiivinen persoona, niin kyllä tämän sairauden pahin peikko on kolaus naiseudessa. Sillä voi olla isojakin seurauksia.

Nyt juuri huomasin 10-vuotiaalla tyttärelläni kaljun läiskän. Kyllä surettaa. Eihän kukaan tällaista haluaisi. Mietin miten tukea lastani tässä. Hän on aina nähnyt vahvan äidin, joka on ilman peruukkia. Mutta myös sen, että tuntemattomien seurassa vedän peruukin päähäni, ettei tarvitse selittää. Tapahtuipa kerran niinkin, että 7-vuotissynttäreillä, lasteni serkku veti minulta yhtäkkiä peruukin päästä. Onneksi osasin suhtautua aikuismaisesti tilanteeseen, josta syntyikin hyvät keskustelut. Mutta silti minua nolotti sisimmässäni. Nyt mietin, miten saisin lapseni orastavaa murkkuikää, itsetuntoa ja tulevaa naiseutta tuettua, että hän selviäisi tästä helpommalla. On vähättelyä sanoa, että mitä tuosta, kun eihän tuohon kuole. Kaljuuden paljastaminen on kaapista ulos tuloa, kuten joku aiemmin kirjoitti. Erilaisuutta ja menetystä, jota saa myös surra. Mutta tämäkin sairaus on kuitenkin selitettävä henkisesti, eikä se ole napin painallus. Minunkin reippautta on kehuttu tämän sairauden tiimoilta, mutta silti tämä myös sattuu emotionaalisesti! Halusin tuoda tämänkin näkökulman, että me saamme olla myös surevia, häpeäviä ja kärsiviä, vaikka emme tähän kuole!