Itselläni lähtivät hiukset 11-vuotiaana. Oli se kova paikka! Olen hävittänyt kaikki kuvat siltä ajalta. Hiukseni kasvoivat takaisin muutamassa kuukaudessa. Sen jälkeen stressaavat tilanteet laukaisivat pälvikaljun uudelleen. Vähitellen tilanne paheni aikuisiällä. Ja 26-vuotiaana kaljuunnuin niin paljon, että hankin peruukin.
Olen asian kanssa pääasiallisesti sinut. Tuttujen seurassa ja kotona en käytä peruukkia. Vaikeimmat kokemukset ovat olleet miessuhteissa. Naiseudessa on alemmuudentunne. Sitä ei tahdo kukaan ymmärtää, kun muuten minulla on hyvä itsetunto, olen sosiaalinen ja valoisa persoona. Hyväksyin jopa kumppanin, joka käytti tätä huonommuudentunnettani hyväksi ja oli väkivaltainen. Elämäni suurin moka, jonka kovimman hinnan ovat maksaneet lapset. Vaikka tämä ei ole tappava tauti, enkä ole turhamainen luonteeltani, enkä edes negatiivinen persoona, niin kyllä tämän sairauden pahin peikko on kolaus naiseudessa. Sillä voi olla isojakin seurauksia.
Nyt juuri huomasin 10-vuotiaalla tyttärelläni kaljun läiskän. Kyllä surettaa. Eihän kukaan tällaista haluaisi. Mietin miten tukea lastani tässä. Hän on aina nähnyt vahvan äidin, joka on ilman peruukkia. Mutta myös sen, että tuntemattomien seurassa vedän peruukin päähäni, ettei tarvitse selittää. Tapahtuipa kerran niinkin, että 7-vuotissynttäreillä, lasteni serkku veti minulta yhtäkkiä peruukin päästä. Onneksi osasin suhtautua aikuismaisesti tilanteeseen, josta syntyikin hyvät keskustelut. Mutta silti minua nolotti sisimmässäni. Nyt mietin, miten saisin lapseni orastavaa murkkuikää, itsetuntoa ja tulevaa naiseutta tuettua, että hän selviäisi tästä helpommalla. On vähättelyä sanoa, että mitä tuosta, kun eihän tuohon kuole. Kaljuuden paljastaminen on kaapista ulos tuloa, kuten joku aiemmin kirjoitti. Erilaisuutta ja menetystä, jota saa myös surra. Mutta tämäkin sairaus on kuitenkin selitettävä henkisesti, eikä se ole napin painallus. Minunkin reippautta on kehuttu tämän sairauden tiimoilta, mutta silti tämä myös sattuu emotionaalisesti! Halusin tuoda tämänkin näkökulman, että me saamme olla myös surevia, häpeäviä ja kärsiviä, vaikka emme tähän kuole!