Tuntuuko vanhemmuus sinusta joskus liian sitovalta, vai tunnetko että olet kuitenkin melko vapaa menemään?

Jos mietit menoja kodin ulkopuolelle?

 

Esikoisen synnyttyä pääsin melko vapaasti menemään omiin menoihini, mutta KYLLÄ silti tuntui liian sitovalta. Toisen synnyttyä en pääse enää melkeinpä mihinkään ilman lapsia, mutta enää en koe vanhemmuutta yhtään sitovana. Tapahtunut varmaan jotain luonnollista kasvua tähän vanhemmuuteen, veikkaisin.

 

Ei tunnu kovin sitovalle, koska lapsi on n.14 yötä/kk isänsä luona, niin vapaailtoja & viikonloppuja on paljon.

 

Joskus tuntuu. Kun on esim itse kipeenä, tuntuu ettei jaksais hoitaa toisia. Kodin ulkopuolisista menoista minulle riittää juoksulenkki silloin tällöin ja joskus ystävän tapaaminen.

 

Tuntuu juuri niin sitovalta, kuin arvelinkin. Siksi olen erittäin tyytyväinen, etten tehnyt lapsia ennen tätä ikää.

 

Ei ole koskaan tuntunut, saan mennä jos mieli tekee.

 

Tuntuu joskus sitovalta, olen kuitenkin lasten kanssa käytännössä 24/7. Aina on vähintään yksi lapsi paikalla ja useimmiten vähintään yksi lapsi kaikkialla mukana.

 

Muksun kanssa olen 24/7 suurimmaksi osaksi. Mies on sen mitä töiltään ehtii. Ei paikkoja, johon vois laittaa muksua hoitoon, yökylästä puhumattakaan. Ei tunnu liian sitovalta, toinen tenava tulossa ja vielä tuntuu siltä, että tässähän pääsee vaikka ja mihin.
Tietty olis kiva käydä miehen kanssa kaksistaankin, mutta mennään näillä.
Hyvältä tuntuu.
(paitsi tänään ollut just uhmapäivä from hell- muksun osalta, ei mun )

 

Miksi pitäisi olla vapaa menemään? Lapset on niin ohikiitävän hetken pieniä, kyllä sen malttaa vähemmilläkin menoilla.

 

Miksi pitäisi olla vapaa menemään? Lapset on niin ohikiitävän hetken pieniä, kyllä sen malttaa vähemmilläkin menoilla.

No minä olen vapaa menemään ja miksi se ei olisi hyvä asia?
Voin lähteä huomenna yksin shoppailemaan jos siltä tuntuu tai ihan mitä tykkään. Kotona viihdyn mutta on tosi kiva käydäkin joskus jossain ja vapaalta tuntuu juuri siksi, ettei kukaan ole motkottamassa jos kaipaan tekemistä ilman lapsia. Kuulen kyllä motkotusta mieheltäni, että pitää lähteä useammin tekemään jotain kivaa ilman lapsia, ihan patistaa minua!

 

[QUOTE="vieras";28257742]Tuntuu juuri niin sitovalta, kuin arvelinkin. Siksi olen erittäin tyytyväinen, etten tehnyt lapsia ennen tätä ikää.[/QUOTE]

Lisään tähän vielä, että tokihan itsekin olen vapaa menemään yksinäni, mutta ne yhteiset menot miehen kanssa on minimissä verrattuna aikaan ennen lapsia. Ja se on aika karua näin pikkulasten vanhempina, onneksi lapset kasvavat nopeasti ja heitä on helpompi jättää hoitoon

 

Vanhemmuus on usein hyvin ahdistavaa ja siksi jätänkin jälkeläiset osaltani tuohon yhteen.
Olen nyt vanhemmuuden myötä huomannut, ettei äitiys ole minun "juttuni".

Enkä tarkoita nyt sellaisia kodin ulkopuolisia menoja, kun olen muutenkin aikamoinen kotihiiri, mutta en vaan jaksa olla noin suuressa vastuussa, enkä muutenkaan viihdy toisten seurassa juurikaan.
Odotan, että olen taas vapaa, vaikka nautin tietysti päivittäin lapsestakin.
Tai no, en varsinaisesti nauti, mutta iloitsen ja tulen onnelliseksi.

 

No minä olen vapaa menemään ja miksi se ei olisi hyvä asia?
Voin lähteä huomenna yksin shoppailemaan jos siltä tuntuu tai ihan mitä tykkään. Kotona viihdyn mutta on tosi kiva käydäkin joskus jossain ja vapaalta tuntuu juuri siksi, ettei kukaan ole motkottamassa jos kaipaan tekemistä ilman lapsia. Kuulen kyllä motkotusta mieheltäni, että pitää lähteä useammin tekemään jotain kivaa ilman lapsia, ihan patistaa minua!

Ymmärsit vähän erilailla termin "vapaa menemään" kuin minä. Kyllä mäkin pääsen yksin kauppaan ja harrastuksiin jne mutta "vapaa menemään" tarkoittaa mulle sitä että voi tuosta vaan lähteä esim kaverin kanssa leffaan ilman ennakkosuunnitteluja ( esim lapsenvahdin hankkimista tms). Juu oon mäkin vapaa menemään jos puhutaan siitä pääseekö ilman lapsia jonnekin.

 

Lauantainen pikku humala saa unohtamaan arjen. Diili on se, että kun isä käy töissä viikot ja on illat väsynyt, niin mun ilta on lauantaisin. Sanon lapsille hyvät yöt siinä seitsämän aikaan ja menen "ullakolle". Meillä on vintillä huone, jossa on samassa viinikaappi, tietokone, vessa ja telkkari (ei kuitenkaan siis meidän makkari). Siellä yleensä surffaan, juon viiniä ja tulen alas nukkumaan siinä yhdentoista aikaan. Se on sitä mun aikaa kerrankin.

 

[QUOTE="Joo";28257824]Vanhemmuus on usein hyvin ahdistavaa ja siksi jätänkin jälkeläiset osaltani tuohon yhteen.
Olen nyt vanhemmuuden myötä huomannut, ettei äitiys ole minun "juttuni".

Enkä tarkoita nyt sellaisia kodin ulkopuolisia menoja, kun olen muutenkin aikamoinen kotihiiri, mutta en vaan jaksa olla noin suuressa vastuussa, enkä muutenkaan viihdy toisten seurassa juurikaan.
Odotan, että olen taas vapaa, vaikka nautin tietysti päivittäin lapsestakin.
Tai no, en varsinaisesti nauti, mutta iloitsen ja tulen onnelliseksi.[/QUOTE]

Ai että jos joku teiniäiti uskaltaisi sanoa näin, heti oltaisiin kivittämässä hengiltä ja moralisoimassa(olettaen ettet sellainen ole).

 

Miksi pitäisi olla vapaa menemään? Lapset on niin ohikiitävän hetken pieniä, kyllä sen malttaa vähemmilläkin menoilla.

Vähemmilläkin menoilla saattaa monille tarkoittaa sitä että pääsee kerran-kaksi vuodessa yksin mihinkään. Saa olla aika mammautunut että jaksaa sellaista sen 10-16v, mitä nyt kenenkin lapsilla ikäeroa on..

Ja joo, välillä tuntuu liian sitovalta, useimmiten ei. Meillä on onneksi hyvät tukiverkot joille saa myös lapsia hoitoon ja toisillemme voidaan jättää lapset milloin tahansa. Olettaen että toinen nyt on kotona mutta joo..

 

Joo välillä tuntuu... Kun töiden jälkeen haluais jäädä terassille työkavereiden kanssa, mutta koskaan ei pääse. Lempiharrastukseni shoppailu on jäänyt, tilaan KAIKEN netistä. Kirppareille pääsen joskus lapsen kanssa. Yksin ostoksille tosi harvoin. Toisaalta oma syyni, sillä käytän vapaan aikani mielummin urheiluun tai muihin harrastuksiin. En raaski olla lapsesta erossa, eikä nyt ole oikein hoitajaakaan väliaikaisesti.

Tahtoisin käydä viikonloppuisin kaupungilla vaeltamassa, herkkulounailla, kavereiden kanssa leffassa, olla joskus rauhassa ja yksin kotona koko päivä. Välillä tää ottaa päähän enemmän ja välillä vähemmän. Täytyy myöntää, et pikkuvauva-aikaan olin järkyttynyt siitä, miten sitovaksi oma elämä muuttui verrattuna mieheen... Mies menee ja tulee niin kun aiemmin ja jatkaa harrastuksiaan. Omat harrastukset on jääneet. Kotona tapahtuvia harrastuksia ehdin vähän tehdä, jos iltaisin jaksaa.

Kun lapsi menee klo 20 nukkuu, niin teen kaiken keskeneräisen homman, mitä ei lapsen kanssa voi tehdä siivoilut, laatikoiden järjestelyt ym.( tätä riittää, kun on muutettu taloon, missä paljon vanhaa tavaraa), keittiön siivousta, ruoanlaittoa, pyykkien viikkailua ym. Siinähän se oma aika olikin...

 

[QUOTE="vieras";28257861]Ai että jos joku teiniäiti uskaltaisi sanoa näin, heti oltaisiin kivittämässä hengiltä ja moralisoimassa(olettaen ettet sellainen ole). [/QUOTE]

Minä olen (entinen) teiniäiti. Tiedostan kyllä, etten ollut henkisesti kaikilta osin valmis kasvattajaksi, kun omakin aivojen kehitys vielä kesken.

Vaatii paikoitellen paljon vain asennetta ja tietoa, mitä lapsen kehityksessä milloinkin tapahtuu, jotta voi "pakottaa" itsensä "aikuiseksi". Tieto helpottaa itseäni.
En silti kadu (ei kai juuri kukaan omaa lastansa?), mutta aion tehdä parhaani, ettei lapseni koe samaa kohtaloa, tee samoja valintoja.

 

Sitovinta on ollut lasten ollessa alle vuoden niin kauan kuin imetys on ollut pääasiallinen keino ruokkia.
Minua ei haittaa se että teemme perheenä yhdessä ja lapset ovat monessa mukana.
Nykyään päästään kumpikin salille tarvittava määrä ja koemme elämämme olevan tasapainossa.

Vanhemmuutta helpottaa kyky sopeutua erilaisiin elämäntilanteisiin ja löytää asioista hyvät puolet.

 

Onhan vanhemmuus välillä ollut hyvinkin sitovaa, mutta en osaa ajatella että se olisi liian sitovaa. Melko hyvin kai olen osannut varautua siihen että on tilanteita joissa omat menot on siirettävä tai unohdettava.

 

Enää ei vanhemmuus ole yhtään liian sitovaa. Eikä kyllä aiemminkaan. Kaikki lapset kun rysäytettiin samaan putkeen niin sitä varautu siihen että hetken elämä on kiinni. Nyt on ollut jo hetken tosi kivaa ja sopivan vapaata.

 

Onhan tämä siinä mielessä, että kun olen aina yksin lasten kanssa. En mitenkään päivittäin sitä sure, mutta kyllähän se kieltämättä olisi kivaa edes joskus päästä vaikka uimaan tai yksin kauppaan. Toisinaan harmittaakin vähäsen, kun vaikka kaveri kertoo miten on käynyt lenkillä tai aloittanut harrastuksen. Niin sitä hairahtuu haaveksimaan
Mutta aikansa kutakin, 10 vuoden päästä itkettää kun kukaan ei ole mun kanssa iltaisin kotona.